Buddhan päätös.
Kauniin puolison toimittaminen, soman hovin rakentaminen,
tuhatlukuisella hovinaisten parvella piirittäminen; kaikki kuninkaan
varokeinot, joilla hän oli tahtonut estää, ettei riemulta jäisi
aikaa minkäänlaisille muille ajatuksille, olivat hukkaan menneet.
Perintöruhtinas vaipui päivä päivältä yhä syvempiin ajatuksiin ja
rupesi vähitellen huomaamaan suuren pelastustehtävänsä. Hänen luonteen
omainen, ääretön herkkätuntoisuutensa ulkomailman kosketuksesta
yhä lisääntyi. Kuningas valitsi silloin satakunnan kaunista
aatelisnuorukaista pojallensa seuraksi, että yöt päivät rattoisa puhe
ja nauru häntä viihdyttäisi, sillä hän koki kaikin mokomin estää häntä
hiljaisiin ajatuksiin vaipumasta. Mutta niinkuin valtameren syvyys
myrskyn raivotessakin tyvenenä pysyy, niin pysyi perintöruhtinaan
sydänkin läikkymättömän hiljaisena.
Eräänä päivänä oli kuningas poikansa seurassa, muurien ulkopuolella,
peltojen keskellä, huvikävelyllä. Kaunis päivä ja rauhaisa tuuli
viettelivät heidät siellä kauvan viipymään. Tiellä näki perintöruhtinas
kyntäjän. Missä auran kärki maahan pistihe, siinä lukemattomat
hyönteiset surmansa saivat Siddhaarta oli sääliin sulamaisillaan.
Kyntäjällä oli hiukset hajallaan, kasvonsa hikiset, ryvöttyneet,
poskiluut ulkonevat, päällänsä repaleiset rääsyt josta voipi päättää,
kuinka vaivalloinen hänen elämänsä oli. Kyntöhärkä myöskin oli väsynyt
ja tuskissaan. Se hengitti läähättäen, kieli lerpallaan kuolaa vuotaen.
Tämän nähtyään Siddhaarta huokaili kauvan. “Ah, ääretön on elävien
joukko! Eikä ihminen ole millänsäkään, vaikka hänen kyntönsä vuoksi
elävien hyönteisten kuolla pitää! Kuinka säälimätöntä! Ja tuolla
läähättävällä härällä on varmaankin samallainen elämä ja yhtäläinen
tunto kuin ihmiselläkin. Mutta ihminen ei huoli vaikka hän omaa
työtänsä vähentääkseen sitä käyttäessään julmasti menettelee.
Kuinka tunnotonta! Paljon on ihmisiäkin mailmassa; miksi siis
maanviljelijän yksin noin vaivaa nähdä pitää? Lyhyt on ihmiselämä.
Monet ja pitkät ovat sen murheet. Äkkiarvaamatta kolme vaivaa hänet
ennättävät. Elämä ja kuolema kiertelevät herkeämättä. Kuinka tyhmästi
menettelevät ihmiset, kun näin ollen ijäisyydestä huolettomina hetken
hyötyä tavoittelevat!“
Ajatuksiinsa vaipuneena ja murhemielin palasi perintöruhtinas
kävelyltänsä. Hänen päätöksensä yhä varmistui. Kun Jasudara näki
puolisonsa murheesen vaipuneen, kysyi hän vaikertaen ja itkien sen
syytä. Perintöruhtinas vastasi lausuen: “Olen havainnut, että kaikki
mailmassa on katoavaista. Sitä minä suren. Täällä vanhuus, kipu ja
kuolema meitä rasittavat Mitä iloa olisi siis ihmiselämästä?
Kun Perintöruhtinas oli 19 vuotias ajatteli hän: “Olen jo nainut ja
perillisen synnyttänyt Ei olisi enää liian aikaista, vaikka kohta
erakoksi lähtisinkin. Elämän aamuna ei ensinkään tiedä, milloin ilta
tulee. Autuuden etsimisessä ei ole päivääkään viivytettävä.”
Eräänä päivänä meni hän kuninkaan puheille ja kunnioittavasti ilmaisi
toiveensa lausuen: “Kaikki elävät kerran kuolevat, yhtyvät taas
erkanevat. Isäni, päästä minut erakkona autuuden tietä etsimään. Mailma
on vaivojen maa. Mutta ihmiset tähän katoavaan elämään tyytyen eivät
ijäistä onneansa huolehdi. Se on minusta sietämätöntä. Rakkauden ja
keskinäisen suosion vallitessakin on täällä tuskaa. Siitä tuskasta
haluan minä kaikki elävät vapahtaa. Isäni, suostu tähän toivomukseeni!”
Vaikka kuningas tämän jo edeltä arvannut oli, niin valtasi hänet
kumminkin murhe ja tuska. Ruumiinsa vapisi ja puheensa sammalsi, niin
ettei hän tahtonut saada sanaa suustansa. Nousten istualta tarttui
hän poikansa käteen, kyyneleet virtana valuen ja nyyhkyttäen sai hän
vaivoin sanotuksi: “Poikani, heitä semmoiset ajatukset! Minä olen
arvannut, että sinä näin tekisit, enkä ole vuosikausiin murheissani
unta saanut. Näethän itse partani monet harmaat karvat. Laupea
mielesi on kyllä ylistettävä, mutta olet siihen vielä liian nuori.
Ei luonteesi ole vielä vakaantunut. Vastedes vanhemmaksi tultuasi
voinet erakkoelämää ajatella. Ei se sittenkään liian myöhäistä ole.
Sinun tulee minun sijassani ryhtyä maan hallitukseen ja antaa minun
ensiksi erakoksi ruveta. Olisiko oikein jättää isänsä ja luopua isien
perinnöstä päästäksensä vain omaa autuuttansa etsimään? Vaikka nyt
onkin hetkinen rauhan aikaa, niin kuitenkin väkevät keskenään miekkoja
mittelevät ja tilaisuutta vaanivat. Jos sinä nyt maasta lähdet, niin
tulee Kapilan kohtalo arveluttavaksi. Minun ikäni on jo korkea eikä
elinpäiviäni ole monta. Sinun poikasi on pieni ja hänen äitinsä
nuori; kenenkä kanssa minä tätä maata hallitsisin ja kenelle sen
jättäisin? Toivon, ettet vastedes enää puhu erakoksi lähtemisestä.”
Perintöruhtinas arvasi isänsä huolet eikä voinut pyyntöänsä toistamalla
häntä ahdistaa, vaan palasi itkien katkerasti hoviinsa.
Mutta tätä oli hän ennakolta aavistanutkin. Mitenkä olisi isän kielto
siis hänen päätöstänsä muuttaa voinut?
Yön hiljaisuudessa, ihmishyörinän herettyä, tuulten tyynnyttyä, kun
taivas ja maa olivat kuin kuolleina, istui perintöruhtinas yksinään
hovin takaisessa puutarhassa ja vaipui hämäriin ajatuksiinsa. Kun
hän siinä isänsä rakkautta muisteli, tuli sydämensä murheesta
rauhattomaksi. Oi, maailma peittyi synkeään pimeyteen! Mistä tulisi
pelastuksen valon loiste?
Perintöruhtinas nousi ylös ja siirtyi embupuun alle istumaan.
Silmänsä sulkien hän vaipui ikävänsekaiseen uinailuun. Silloin kuului
ääni jostakin häntä kutsuvan. Kun hän päänsä nosti, oli puun alle
ilmestynyt ihmisen haamu, ja näytti siltä kuin olisi se tahtonut
hänen kanssaan puhua. Hän kysyi: “Mistä sinä olet?” Haamun kaltainen
ihminen vastasi: “Minä olen erakko ja tulin luoksesi vahvistamaan
sinua päätöksesi teossa, sinua, jolla on mailman pelastamisen suuri
tehtävä”. Perintöruhtinas kysyi: “Sanoppa siis millainen ihminen
erakko oikeastaan on?” Erakko vastasi: “Minä pidän mailmaa piinan
paikkana. Vanhuuden, sairauden ja kuoleman vallasta päästäkseni,
vapautumisen tielle tullakseni olen kotoani lähtenyt. Alituisen
vaihtelun keskellä on vaihtelemattomana totuus yksinään. Tämän totuuden
omistuksessa loputonta autuutta ja ijäistä elämää nauttiakseni minä
olen kaikki mailman siteet katkaissut ja autioon korpeen väistynyt”.
Perintöruhtinas kysyi vieläkin: “Olen minäkin nautintojen turhuuden
ymmärtänyt. Ei ole koko mailman loistossa mitään, joka ei minulle
tuskaa tuottaisi. Mutta mitenkä käy vapautuminen tästä tuskien
mailmasta? Vai liekö semmoisen vapauttavan totuuden käsittämiseen
herääminen ensinkään mahdollista?”
Erakko vastasi: “Hyvin olet ymmärtänyt! Ja juuri sinun kauttasi
ollaan nyt aimo edistysaskel ottamaisillaan, joten sinä tulet suuren
pelastustehtäväsi toimittamaan. Epäiletkö autuuden tien löytymistä?
Tarkasteleppa suurta guren-kukkaa! Liejusta se kasvaa, mutta muodostuu
helmeäkin puhtoisemmaksi. Samoin autuuden tien käsittävä ihminen
saavuttaa suuren autuuden keskellä tätä kurjaa tuskien mailmaa. Älä
epäile, vaan etsi innokkaasti, väsymättä, Nirvanan suurta henkien
järveä. Siinä ei ole syntymää eikä kuolemaa, vaan tuskien kahleista
vapautuneena alutonta ja loputonta autuutta nautitaan. Vaikka et vielä
järveä näekkään, älä silti luule, ettei sitä ole. Tielle pääsemättömyys
on pääsemättömän syy, tien syy se ei ole. Siitä tuskitteleminen on
aivan samaa, kuin pahoissa töissään vaivattuna taivasta soimaaminen.”
Perintöruhtinaan sieluun tunki kirkas valo haamun sanoja
kuunnellessaan: “Sinäpä annoit minulle kalliin opetuksen! Sinun
sanoistasi olen ymmärtänyt, että toiveeni varmaan toteutuu. Isävanhus
vaan on minulle sanonut, että olen vielä liian nuori erakoksi rupeamaan
ja etten voi olla vielä vakaantunut päätöksessäni. Mitenkä sen
asian laita lienee?” Erakko pudisti päätänsä sanoen: “Älä harhaile,
perintöruhtinas! Mikä aika, nuoruus vaiko vanhuus, on autuuden
etsimiseksi määrätty? Milloin sydämessä halu syntyy, silloin on parahin
aika käsillä.”
Nyt Siddhaarta hypähti ilosta. — “Tien etsimisen aika on todella
tullut! Yhdeksäntoista vuoden harhailusta vapautumisen, totuuden tielle
käymisen aika on tullut! Nytpä minä kaiken mailman loiston hyljäten
vetäydyn korven hiljaisuuteen ja siellä toteutan elämäni suuren
tehtävän!”
Nähdessään hänen päätöksensä tehneen erakko ylistäen lausui: “Oi, suuri
perintöruhtinas! Sinä olet autuas, sinä olet buddha! Kukapa olisi
kaikkien elävien opettaja, kuka mailman valtijas, ellet sinä! Kallis
perintöruhtinas, pimeä mailma saa sinulta valkeuden! Totuuden puun
hedelmä putoo sinun käsistäsi harhailevien pään päälle. Käy eteenpäin
autuuden tiellä, älä harhaile, älä peräydy! Vaikka sata salamaa
eteesi iskisi, älä säikähdä! Vaikka tuhannet pahat henget korvaasi
kuiskuttelisivat, älä niitä kuuntele! Kuin aurinko ja kuu ratansa
pitävät ja säännöllisesti vuoden-aikojen vaihtelun vaikuttavat, niin
sinäkin totuuden raiteita polkien ällös harhaile! Totuus on aina sen
ystävä, joka uskossa lujana, rehellisesti, innolla taistelee sitä
löytääksensä. Koko mailman kaikki hyvät jumalat tietäsi varjelevat.
Ettet tieltä hairahtuisi, on jumalan viisaus rintaasi majautuva.
Aurinkoa ja kuuta kirkkaampi valo on aina sydämessäsi loistava. Niinpä
siis, hyvästi, sinä Buddha!'
Haamun kaltainen erakko hävisi niinkuin hän ilmestynytkin oli. Hetkisen
perintöruhtinas ajatuksissansa katseli hänen menoansa. Sitten hän
päättäväisesti nousi seisaalle: “Minä tulen varmaan Buddhaksi! Niin
totta kuin kivi maahan putoaa ja syntynyt kuolee, eivät myöskään
taivaisen bosatsun sanat ole minua pettävät! Ah, minä tulen varmasti
buddhaksi!'