Kolme kärsimystä.
Näin kasvoi perintöruhtinas hovin piirissä mieheksi. Ei hän vielä
tietänyt, miltä oikea mailma näyttää. Kuningas puolestansa pelkäsi
hänen mailmaan kyllästyvän ja runsaasti tarjolla piti mailman riemuja,
niin ettei hänellä vielä ollut aikaa huomata ihmiselämän kurjuutta.
Mutta vaikka perintöruhtinaalla oli runsaasti aistillista nautintoa
tarjolla, oli sydämessään kuitenkin yhä rauhattomampi olo.
Hiljaisuudessa ihmiselämän tarkoitusta miettien hän monasti yönsä
puolille kulutti. Iltamyöhään, kun ihmishyörinä lakkasi ja hovi
äänettömänä oli, hän kuun valossa puutarhan perälle vetäytyen yksinään
hartaasen uinailuun vaipui: “Ah, tämmöistäkö ihmiselämä on? Kuu
kasvaa ja vähenee, vuoden ajat vaihtelevat. Liekö ihmiselämä yksin
paljasta keväimen hurmaavaa riemua? Olen kuninkaaksi syntynyt ja
hovissa kasvanut. Semmoistako mailma yleensä lienee, ja semmoisiako
ihmiset? Huolettomana täällä leikin, mutta mikä lienee matkan päämäärä?
Nykyisessä mailmassa jo on paljon ihmisiä ja heidän välillään
monet arvon eroitukset. Mutta kun toiseen mailmaan siirrytään ja
yhä toistamiseen synnytään, niin tokkohan näin milloinkaan loppuun
päästänee? Eiköhän ihmisellä tässä asemassansa ole mitään tehtävää?”
Syvissä ajatuksissansa sattui perintöruhtinas näin koskettamaan
elämän pääkysymystä, ja samalla heräsi hänessä kiihkeä halu päästä
hovista tosi mailmaa näkemään. Kun kuningas tästä kuuli, niin käski
hän virkamiehensä laittamaan helmivaunut kuntoon, loistavan seurueen
valitsemaan, linnan päätien tasottamaan, lian poistamaan, häätämään
tieltä vanhukset, sairaat tai muuten kurjan näköiset ihmiset,
jotka voisivat hänen hellätunteisen poikansa sääliä herättää, ja
tien viereiset asunnot koristamaan. Kun kaikki oli valmista lähti
perintöruhtinaan komea nelivaljakko loistavine seurueinensa linnan
itäisestä portista. Hänen seuralaisensa olivat kaikki nuoria,
rusoposkisia miehiä ja naisia, loistavissa puvuissansa kimelteleviä
kuin tähdet ja kauniita kuin kukkaset. Tien vierustan verhosivat
kallisarvoiset kankaat, jotka liehuivat kevättuulessa. Katselijoita
oli tiepuolet täynnä. Tervehdys- ja ilohuudot koskena kuohuivat.
Kaukaistenkin kaupunkien ja kylien asujamet, jotka ihailivat
mainehikasta perintöruhtinastansa, läheisistä puhumattakaan, tulivat
nyt retkestä huhun kuultuaan myöskin kilvassa tien varrelle käsi
otsallansa tätä harvinaista loistokulkuetta tervehtimään.
Mutta äkkiä ilmestyi tien ääreen yksi vanhus. Perintöruhtinas kysyi
ihmeissään ajuriltansa: “Mikä ihminen tuo tuollainen on? Pää hänellä
on valkoinen, silmät himmeät, selkä kumarassa, ruumiinsa vapisee,
sauvansa nojalla vaivoin kulkemaan pääsee. Onko hän taivaan tahdosta
tuollaiseksi syntynyt?’ Kun ajuri tämän kysymyksen kuuli, oli hän
tuokion kahden vaiheilla, mutta vastasi vihdoin: "Ukko on ikäloppu,
elämän ja kuoleman vaiheilla. Hänkin oli varmaan nuorena punaposkinen
ja sorea mies ja vietti elonsa keväimen aistillisia himoja tyydytellen,
mutta nyt on ikänsä loppumaisillaan, elonsa vaivalloinen ja iloton”.
Ajurin sanat kuultuaan huokasi Siddhaarta pitkään ja kysyi vielä: “Hän
yksinkö on noin vanhennut, vai vanhenemmeko me muutkin?” Ajuri vastasi:
“Ah, kuinka hän yksin vanhennut olisi! ‘ Se on kaikkien ihmisten
kohtalo". Nyt Siddhaarta liikutuksesta värisi ja pää kumarassa näytti
syvästi jotakin ajattelevan. “Elon päivä kiirehtää iltaansa. Vanhuuden
raihnaus on pian käsillä. Ei ole aikaa mailman riemuihin! Omin silmin
olen sen nyt nähdä saanut, ja sydämeni on kuin unesta herännyt”! Näin
hän ajatteli ja käski ajurinsa heti paluumatkalle kääntymään sanoen:
“Vanhuuden raihnainen aika on kumminkin kohta tulossa; mitä iloa niin
ollen kaduista ja puistikoista olisi!” Nähdessään perintöruhtinaan
surumielisiin ajatuksiin vaipuneena, tulivat virkamiehet levottomiksi,
ja ajuri käskyn saatuaan ajoi taas nelivaljakon linnan portista sisään.
Mutta perintöruhtinas nuorella iällänsä mietti vanhuuden surkeutta.
Hänen sydämensä valtasi tykkänään ihmiselämän kurjuuden tunne.
Verrattoman muhkea ja kaunis Kapilan linnakin oli hänestä muuttuvinaan
tyhjäksi hautakammioksi.
Kun kuningas kuuli, että perintöruhtinaan ilahuttamiseksi aijottu
huviretki päinvastoin oli häntä murehduttanut, niin suunnitteli hän
toisen retken linnan lännenpuoleisesta portista. Seurueen komeus oli
entistäkin uhkeampi. Mutta äkkiarvaamatta kohdattiin sairas ihminen.
Tämäpä oli surkean näköinen. Hänen ruumiinsa oli laiha, vatsansa
vain pullistunut; hengitti vaikeasti, ja jaloilleen kykenemättä
mateli maassa ihmisiltä almuja anellen. Hänet nähdessään kysyi
perintöruhtinas ajuriltaan: “Mikä tuo tuollainen ihminen on? Vai onko
muitakin sellaisia?” Ajuri vastasi: “Hän on sairas. Hänen ruumiinsa
on epäkunnossa, hänen kurjuutensa sietämätön. Kelle tahansa näin
käydä voipi, olkoon sitten ylhäinen tai alhainen, köyhä tai rikas. Ja
kumminkin sanotaan tätä tämmöistä mailmaa taivaan pojaksi!” Siddhaarta
tuli kovin liikutetuksi. Ihmiselon katoavaisuuden tunne valtasi hänet.
“Oi, tyhmiä ihmisolentoja! Sairauden päivät saattavat äkkiarvaamatta
heidät kohdata. Tänään ehkä tuoksuavassa kammiossaan lepäävät, huomenna
jossakin kuivana luuna venyvät. Siitä huolimatta he vielä mailman
loistoa tavoittelevat, huvituksissa päivänsä kuluttavat! Kummoinen
ajattelemattomuus!” Heti palautti hän vaunut ja ajoi murhemielin
hoviin takaisin. Näytti siltä kuin olisi hän aimo iskun saanut. 36
Kun kuningas kuuli, että poikansa iloitsematta palasi, nuhteli hän
ankarasti palvelijoita ja tienvartijoita, parahat kaunotar-aarteensa
kokosi, ne hänelle seuraksi antoi, kaikin mokomin kokien haihduttaa
hänen surumieltänsä. Mutta kun Siddhaarta näki rusoposket, muisti
hän harmaita hiuksia. Kiemailua nähdessään, ajatteli hän sairautta.
Ei kauniit kasvot häntä miellyttäneet, ei leikkipuheet naurattaneet.
Herkut eivät hänestä miltään maistuneet. Ei mikään kyennyt hänen
mieltänsä ilahuttamaan. Kuningas tahtoi sentähden, että poikansa
uuden huvimatkan tekisi, ja koska edellisillä kerroilla, idän ja
lännen porteista lähdettäissä, oli ikävyyksiä sattunut, niin käski
hän nyt eteläistä porttia koettamaan. Hän parannutti tien, laitatti
rakennukset, ja entistä ankarammin käski tieltä poistamaan kaiken,
mikä vain rumaa ja likaista oli. Mutta ihme kuitenkin, äkkiä tuli
perintöruhtinaan näkyville neljä miestä paaria kantaen! Siddhaarta
kysyi ajuriltaan: “Mitkä paarit nuo ovat? Liput ja kukat ovat kyllä
somia, mutta saattajat murheellisen näköisiä. Muutamat hiukset
hajallaan kulkiessaan vaikertelevat”. Ajuri vastasi: “Paarilla on
ruumis. Siitä on jo elämä loppunut, henki kauaksi erkaantunut ja
paljas ruumis vain jälelle jäänyt. Sukulaiset ja tuttavat ne kovassa
kaipauksessaan noin murehtivat ja itkevät”. Siddhaarta vapisi,
heittäytyi vaunun permannolle ja sanoi syvästi huoaten: “Ah, kuinka
ajattelemattomia ihmiset ovat! Kaikkienhan on kuoleminen. Ei kukaan
sitä välttää voi. Miksi siis kuolemaan valmistautuminen niin huolimatta
jätetään? Oi, kauheata! Lyhyt-aikainen on ihmis-elämä, ukontulen, kiven
kipinän kaltainen! Mitä minä huvimatkoista!” Hän komensi palaamaan.
Mutta seuralaiset pelkäsivät kuninkaan vihaa eivätkä kohta sitä käskyä
totelleet, vaan kiireesti hevosia karauttaen kotvan kuluttua saapuivat
puistoon, joka oli matkan pääksi määrätty.
Puisto oli Kapilavastun muurien ulkopuolella. Sinne oli kuningas
rakennuttanut huvilan, kauniita puita ja tuoksuvia kukkia istuttanut,
merkillisiä lintuja ja ihmeellisiä eläimiä koonnut. Puiston läpi juoksi
puro, kirkas ja viileä. Lintujen laulu ja tuulen suhina tarjosivat
luontaista soitantoa. Hyvä tuoksu nenähän tunki, loistava luonto
viehätti silmiä. Tokko lienee muinais-ajan Tennandan mainio puutarha
sellainen ollut!
Kun perintöruhtinaan vaunut puistoon saapuivat, tuli, kuten
suunniteltu oli, loistava pukuinen, usean sadan lukuinen
hovinaisparvi häntä vastaan. Perintöruhtinasta ilahuttaaksensa
nämä kilvassa viehätyskykyänsä koettivat, lemmensilmäyksiä
heittelivät, somia vartaloitaan näyttelivät. Tätä ennen oli nimittäin
eräs bramanasukuinen, Udai niminen mies, jota kuningas käytti
puheniekkanansa, kerran kuninkaan käskystä hovinaisille puhunut:
“Te olette kaikki verrattomia kaunottaria; yksi silmän-iskunne tai
hymynne jo miehen sydämen valloittaa. Miksi ette perintöruhtinasta
viehättämään kykene? Vaikka hän onkin laajaoppinen, korkeatietoinen
ja aina vaipuneena syviin aatoksiin, niin mies on hänkin. Miksei
siis voisi teidän soma vartalonne ja miellyttävä olentonne hänenkin
tunteitansa liikuttaa? Ennen muinoin hurmasi Sondari prinsessa
hurskaan erakon rakkauden poluille lankeemaan. Bidsibabon erakon
kymmenen tuhattavuotinen hurskauden harjoitus myöskin taivaan-immen
takia yhtenä päivänä hukkaan meni. Tästä näkyy, kuinka valtava on
kauneuden mahti. Vaikka nyt perintöruhtinas olisi kuinka vakaa, ja
hyveensä kuinka puhtoinen, niin mitenkä voisi hän vastustaa naisen
valtakuntia keikahuttavaa hymyä!” Kun naisparvi nämä Udain sanat kuuli,
niin kaikki ilosta hyppivät ja odottivat aikaa, jolloin heidän sopisi
voimaansa koettaa. Nyt perintöruhtinaan huvimatkalla he siis parahansa
panivat ja yrittivät vieroittaa häntä hurskaista ajatuksistansa. Mutta
perintöruhtinas oli horjumaton kuin kallio; näytti siltä kuin olisi
hän keskellä lohikäärmeitten ja norsujen laumaakin tyyneenä istunut.
Naiset hänen ympärillään parveilivat, hänelle itseään koristelivat,
hänen nähtensä käsiään ja jalkojaan pesivät, tanssivat, nauroivat,
pakisivat, silmäkulmiaan nostelivat, hampaitaan näyttelivät, helosilmin
silmäilivät, korvaan kuiskuttelivat, rahvaan leikkejä osoittelivat,
lemmenkaskuja kertoilivat, outoja liikkeitä tekivät, kaikin keinoin
perintöruhtinasta viehättääkseen ponnistelivat.
Mutta se oli turhaa vaivaa. Perintöruhtinas katseli äänetönnä
hiljakseen naisten elämöimistä ja huokasi raskaasti: "Oi, kauheata
kiusaamista! Pitkältäkö kevään vihreyttä kestää! Minne luulette nuoret
päätyvänne mielettömässä nautinnonhimossanne, helminauhoinenne, komeine
pukuinenne, värituoksuinenne ja kilpikonnanluisine koristeinenne? Voi
kuitenkin ihmistä! Kevään kukoistuksessa ollen ei hän muista, että
syksyllä kaikki kuihtuu! Kun vanhuus, sairaus ja kuolema hänet äkkiä
saavuttavat, mikä silloin neuvoksi tulee?"
Silloin tuli Udaikin seurueesen. Hän näki, etteivät naisetkaan
kyenneet miellyttävyydellään perintöruhtinasta viehättämään, ja kun
hän ennakolta oli kuninkaalta sellaisen käskyn saanut, astui hän
nyt esiin ja puhui Siddhaartalle: “Lyhyt on ihmisen kukoistusaika!
Milloinka riemuitsisimme, ellemme nuorna ollessamme? On suorastaan
paheksuttavaa, ellei niin älykäs ja kaunis mies kuin sinäkin,
perintöruhtinas, voi nauttia äänen suloudesta eikä värin kauneudesta.
Suloinen ääni ja kaunis väri ihan luonnollisesti ihmistä miellyttää.
Taisjaku, Kudon ja Barada, nuo suuret erakotkaan eivät kauneuden
viehätystä välttää voineet. Miksikä vain sinä, perintöruhtinas, muista
eroisit? Mikset heitä alakuloisuuttasi ja iloitse kuin muutkin?
Voisiko pikkuinen ruumiin nautinto silloin tällöin olla suuren miehen
autuuden käsitykselle esteeksi”. Perintöruhtinas kuuli Udain älykkäät
sanat ja sanoi hänelle hymyillen: “Olen iloinen, että minua niin
hellästi rakastat. Mutta toden totta sanon sinulle: Kaikki mailman
ilo on katoavaista. Ellei olisi vanhuuden, kivun ja kuoleman kolmea
kärsimystä, elleivät rusoposket koskaan kalpenisi eikä kevätkukat
milloinkaan lakastuisi, niin minäkin toisten kanssa riemuitsisin.
Jos saataisiin naisten väri alati tuoreena säilymään, en minäkään
vaikeroiden suotta vitkastelisi. Mutta ihmiselämää haittaavat vanhuus,
kipu ja kuolema. Turhanaikaisiin aistillisiin nautintoihin takertuen
elämme huolettomina aamulla iltaa ajattelematta. Äkkiarvaamatta
kohtaavat sitten meitä nuo kolme kärsimystä, ja me jäämme
neuvottomiksi. Sinun luettelemasi erakot ovat langenneita mailman
ihmisiä. En tunne syytä, miksi heitä arvossa pitäisin. Voi, mailma on
vain suurten vaivojen keräelmä: miksi kehoitat minua niiden valtoihin
lankeamaan? Kauheita ovat vanhuuden, kivun ja kuoleman vaivat! Ne eivät
minulle yön lepoakaan salli. Mistä saisin aikaa aistillisiin himoihin
hurmaantua ja hetken nautintoja tavoitella?” Sanansa olivat vihlovat,
sydämen lävistävät. Ei Udaikaan kyennyt vastaamaan, vaan poistui
hämillään. Hovinaiset myöskin häpeillen soittoja tanssitamineinensa
linnaan palasivat Oli iltahämärä, linnut laulamasta lakkasivat, ja
iltatuuli surumielisesti puiden oksissa suhisi. Äskeinen tanssikenttä
oli nyt autio. Hautuumaan hiljaisuus vallitsi siellä. Arvaamme, että
perintöruhtinaan tunnelma oli nyt entistäkin alakuloisempi.
Kuningas kuuli, ettei poikansa vieläkään ollut surumielisyydestään
päässyt, ja kovin sitä murehti. Neuvonantajansa keräten hän
parannuskeinoa kysyi. Mutta kaikki neuvoivat aistillisilla nautinnoilla
häntä viihdyttämään kuten ennenkin. Viisas Udaikin oli nyt neuvotonna.