Hovielämä.
Perintöruhtinaan syntymän jälkeen yhä vielä jatkui taivaan loistoisia
onnen merkkejä. Kerrotaan, että siihen aikaan raju norsulauma
kutsumatta luokse tuli ja pakoittamatta palvelukseen taipui. Hovin
puutarhassa lähteet itsestään vettä suihkuttivat, ja kuivuneet puut
yhtäkkiä lehteen ja kukkaan puhkesivat. Luonnoltaan vilpillisenkin
ihmisen tunto pehmeni. Sodat ja taudit kokonaan lakkasivat. Sade ja
tuuli saapuivat aikoinaan. Ukkonen ei käynyt eikä salamaa lyönyt.
Tuli ja vesi pysyivät rajoissaan. Vilja ei malttanut kypsymisaikaansa
odottaa, mutta sato oli kahdenkertainen. Vaimot pysyivät
synnyttäessänsä terveinä kuin ainakin. Lukemattomat ovat kaikki ne
onnen ihmemerkit, joista kerrotaan.
Perintöruhtinas varttui ja hyötyi päivä päivältä. Liittomaat ja
naapurivaltiot kaikki perintöruhtinaan syntymistä onnitellen kilvassa
harvinaisuuksia lahjoittivat, ja hänen sydäntänsä ilahuttaa kokivat,
niin että laidun tuli härkiä, hirviä, lampaita ja hevosia täyteen,
puutarhassa oli harvinaisia yrttejä ja kauneita kukkia pitkät
penkereet, temppeleissä kasoittain raha-aarteita, kalleita helmiä ja
kiviä.
Vaikka perintöruhtinas oli siinä ijässä, jolloin tavallisesti
ankarankin opettajan ohjattavana ollen leikissä humutaan, ei hän,
luonteeltaan raskasmielisyyteen uponnut kun oli, ulkomailman
viehätyksestä ollut millänsäkään. Hän oleskeli aina ajatuksissaan
avaruuden äärettömyyksissä. Mailman kunniasta ja huvituksista ei hän
mitään huolinut. Hänen mielitekonansa olivat tieto ja taito. Kun
kuningas hänen harvinaisen selvän ymmärryksensä ja terävän älynsä
huomasi, toimitti hän hänelle hyvän kasvatuksen ja kutsutti kuuluisia
opettajia läheltä ja kaukaa. Tiedon ja asetaidon erilajeista ei
opettamatta jäänyt yksikään. Kun perintöruhtinas yhtä kuuli, niin hän
kymmenen ymmärsi. Opettajat saivat tuon tuostakin paikkaa vaihtaa.
Lopulta ei koko Indian oppineissa ollut hänen rinnallensa kykenevää.
Niin tuli perintöruhtinas seitsemäntoista ikään. “Entä jos toimittaisin
hänelle puolison!” ajatteli kuningas. Mutta sukulaisista ja
naapuriruhtinaista ei kukaan vielä oikein perintöruhtinasta tuntenut.
Sentähden ajattelivat he: “Perintöruhtinas on vielä nuori, ja ruumiinsa
heikko. Kuuluu sitäpaitsi, että hän aina hovin perällä uinailee ja
on mailman menolle vieras. Mutta ellei nykymailman aikana ole yhtä
etevä asetaidossa kuin tiedossakin, ei mitenkään voi maataan hallita
eikä kuningatartaan suojella! Meidän tyttäremme eivät vielä sovi
perintöruhtinaan puolisoksi”. Syystä sopi näin hänestä ajatellakin.
Sillä aina hän kartti kestejä ja huviseuroja ja mieluimmin vetäytyi
hovintakaisen puutarhan yksinäiseen sopukkaan, siellä synkän embupuun
vihervarjossa ihmiselämän kysymyksiin syventyen uinaillakseen.
Kun kuningas kuuli, etteivät sukulaiset, kuninkaat eivätkä ruhtinaat
huolineet antaa tyttäriänsä hänen pojalleen puolisoksi, tuli hän
murhemieliseksi, sillä hän pelkäsi, että kun poikansa oli unelmoiva
ja synkkämielinen, hänen mieleensä tulisi mailmanpakenemisen ajatus.
Sitä juuri hän halusi aikanaan estää toimittamalla hänelle hyvän elämän
kumppanin. Indian vanhan-ajan brahmanasuvuilla oli nimittäin elämänsä
juoksuun nähden eräänlainen tapa. Jokaisen brahmanasukuisen henkilön
oli asetettava erakkoelämä elämänsä päätarkoitukseksi, mutta sitä ennen
oli hänen viettäminen opintojen ja talouden kaksi aikaa. Opintoaikana
harjoiteltiin vanhojen kirjoitusten lukemista ja muita tiedon ja taidon
aineita. Talous-aikana mentiin naimisiin ja huonetta hallittiin. Aluksi
oli tämä tapa kyllä rajoittunut brahmanasukuihin. Mutta sittemmin
Sjakan aikoina näyttää se vallinneen muittenkin kansanluokkain
keskuudessa. Kun kuningas sanoi, että hän jättää valtaistuimen
pojallensa ja rupee erakoksi, niin hän siinä lienee totuttuun tapaan
mukaantunut. Ja kun hän poikansa mailmanpakenemista peljäten aikasin
koki hänelle puolisoa toimittaa, niin saattaa olla, että hän pelkäsi
hänen opintoja talous-aikaa viettämättä heti erakkoelämään vetäytyvän.
Kun perintöruhtinas näki, että kuningas kulki kovin murheissansa, niin
sanoi hän kerran kuninkaalle: “Isäni, sukumme ja naapuriruhtinaat ovat
epäilleet minun kykyäni. Toivon, että kutsut heidät kokoon, niin minä
heidän kanssaan kilpaillen näytän, mihinkä minä kykenen”. Isä tähän
ilolla suostui.
Nytpä kokoontuivat kuninkaan suku ja naapuriruhtinaat sekä Kapilan
valtakunnan kuulut miehet katsomaan perintöruhtinaan tiedon ja taidon
näytteitä. Perintöruhtinas kutsui ensin vieraansa embupuun alaiseen
suureen opintorakennukseen ja antoi oppineiden asettaa vastattavaksensa
kaikenlaisia arvoituksia. Mutta oppineiden kysymyksistä ei yksikään
voinut häntä pulaan saattaa. Hän päinvastoin koetteli oppineita
monenmoisilla vaikeilla kysymyksillä, joihin kokoontuneista
valituimmatkaan eivät vastata tietäneet. Sitten vei hän vieraansa
etupihan kisakentälle. Siellä hän mainioitten aseniekkojen kera
koetteli monenlaisia asetemppuja. Mutta ei tässäkään ilmestynyt
perintöruhtinaan verraksi kykenevää henkilöä. Hän siis yksinään hevosen
selässä istuen näytteli ratsastus- ja ampumataitoaan mielensä mukaan
karahutellen, käännellen ja pysähytellen, jota kaikki ihmeissään,
ilosta hurmaantuneina katselivat. Muun muassa hän sadan askeleen
päästä yhdellä nuolella lävisti seitsemän rautarumpua, mikä todella ei
näyttänyt ihmisen teolta.
Suku ja ruhtinaat pitivät nyt perintöruhtinasta jumalan kaltaisena.
Millainen lienee ollutkaan isäkuninkaan ilo, kun nimensä loiston
omilla silmillään nähdä sai! Siihen aikaan oli Indiassa valtakuntia
toinen toisensa rinnalla kuin puita metsässä. Väkisinkin oli aseita
heiluttaen taitavasti puolensa pitäminen. Kuningas, jolla tämmöiseen
aikaan sattuen oli Siddhaartan kaltainen samalla sekä älykäs että urhea
perintöruhtinas, arvattavasti suuria hänestä toivoi. Kukapa ellei
Siddbaarta tulisi siksi mailman valloittajaksi, miljoonien kumartamaksi
Indian sankarivaltijaaksi, josta tietäjä puhunut oli! Sepä varmaankin
lienee vanhan isäkuninkaan mielessä alati olevaksi, unessakin
unohtumattomaksi ilon ja toivon aineeksi tullut.
Nytpä suku ja ruhtinaat kilvan toivoivat saavansa uhrata tyttärensä
perintöruhtinaalle, ja hän otti serkkunsa Jasudaran puolisoksensa.
Jasudara oli aikasin älynsä ja siveytensä vuoksi aikakautensa
ainokaiseksi ylistetty. Hänellä oli kevätkukan vartalo, syksyn kuun
hipiä, jonka rinnalla kolmelta tuhannelta hovinaiselta kasvojen
väri katosi. Niinpä oli perintöruhtinaan rakkauskin tavaton, ja
lemmenleikki heidän keskensä näyttää olleen vilkas. Pian tuli Jasudara
perintöruhtinatar raskaaksi ja synnytti helmenkaunoisen pojan, jonka
nimeksi pantiin Ragora. Kuninkaan ilo oli nyt verraton. Hän ajatteli:
“Kun hän jo on vaimon ottanut ja pojan synnyttänyt, niin kyllä nyt on
hänestä mailmanpakenemisen ajatus jäljettömiin hävinnyt. Sillä poikani
tietysti rakastaa Ragoraa, kuten minä häntä. Ja niin pysyy Kapilan
kuningaskunnan kohtalo taattuna, Sjakaperheen valtakunta myös minun
jälkeläisten! hallussa”.
Kuningas tahtoi erittäin innostuttaa poikansa mailman kunniasta ja
loistosta riemuitsemaan. Hän valitsi luonnonkauniin seudun, rakensi
sinne hovin, ja antoi sen hänen perheensä asunnoksi. Rakennusten
suuruus ja somuus oli verraton. Korkeat tornit kohosivat avaruuteen
kuin syyspilvet taivaalle. Käytäviä kierteli maassa kuin kevätsumua
tuulen kuljettamana. Lentosillat äkkiarvaamatta sateen kaaria
muodostivat. Puistikot kesät talvet tuoksua tuulahuttelivat. Avaruutta
oli muutama kymmen penikulmaa. Ilmasto oli joka vuoden aikaan
soveltuva, niin että aina sai sopivan asunnon valita. Hovinaisia oli
kuinka monta sataa, tuhatta. Ylä ja alakerrassa kaikui herkeämättä
suloinen soitanto. Kevättuulet ja syyssateetkin näin ollen huomaamatta
ohi menivät. Väri ja ääni kaikkialla sydäntä riemastutti. Puhtoinen
hovi, sinnehän koko ihmismailman ilo ja riemu kerääntyy! Siddhaarta
suloisen puolisonsa ja rakkaan poikansa seurassa oleskeli tämmöisessä
ympäristössä. Millainen käsitys hänellä siis lie ollut ihmiselämästä?