Buddhan syntymä.
Kapilan kuningas Suttodana, tämän sekä älystä että urheudesta, onnesta
ja hyveistä yhtä rikkaan ihmeaikansa kuulu valtijas, piti kansansa
kurissa ja maansa hyvässä rauhassa. Kuningattaren nimi oli Maaja.
Hänen kauneutensa kukkia häpäisi, sydämensä oli ulpukkaakin puhtaampi.
Taivaan armon ja maan suosion vallitessa kuningas ja kuningatar kansan
ylistysvirsien keskellä onnen päiviä viettivät.
Tapahtuipa sitten yhtenä vuonna huhtikuun seutuvilla, kun kevät juuri
teki lähtöänsä, että kuningatar istui yksinänsä hovintakaisen puutarhan
suruttoman puun alla.
Kun hän siinä heleän päivän paisteessa kylpien kevään menoa surkutteli,
niin — uni se ei ollut, ei näkykään — kaunoinen valkonorsu majautui
hänen kohtuunsa. Kun hän sen huomasi, niin tuntui kuin olisi äkkiä
unesta herännyt, ruumis taikalähteessä peseytynyt; ilon hurmaus oli
tavaton. Tästä kuningatar tuli raskaaksi.
Nytpä alkoi Kapilassa ihmeinen onnen aika. Koko maassa ei tapaturmaa
kuulunut. Ja kerrotaan, että taivaasta kuului suloinen soitto,
palatsissa silkkiverhot leyhähtelivät. Tulipa näin seuraavan vuoden
helmikuu, jolloin kuningatar tunsi synnytys-aikansa lähenevän. Indian
tavan mukaan sai hän palata vanhempainsa kotiin. Mutta kun hän kulki
Lumbinin puutarhan ohi, tuli äkkiarvaamatta synnytyshetki. Kiireesti
laitti hän rimpaipuun alle itselleen sijan. Suuri kirkkaus loisti
taivaan ja maan välillä. Ihana rummunsoitto kaikui kautta avaruuden. Ja
helmen kaltainen poikanen putkahti esiin kuningattaren kohdun oikealta
puolelta. Tämäpä oli kaikkien aikakausien opettaja, mailman vapahtaja,
suuri, pyhä Buddha.
Taivas suvaitsi kaikenlaisilla enteillä tapahtuman tärkeyttä ilmaista.
Lotuskukkia putoili siroittelihe maahan. Kun ihminen niihin koski,
niin sulohurmaus läpi ruumiin sävähti. Aurinko ja kuu tapansa mukaan
kulkivat, mutta niiden loiste oli entistä kirkkaampi. Kaikki valot
ja tulet sytykkeittä ja öljyttäkin yhä vain kirkkaammin paloivat.
Puhtolähteet itsestään maasta pulpahtelivat. Lumbinin puutarhan päälle
taivaan soittajajoukko pilven tavoin kerääntyi. Puut äkkiä kaikki
kukkaan puhkesivat. Väärintekijäkin laupean mielen sai. Sairauttaan
kituvat olennot lääkitsemättä itsestään paranivat. Petoeläimet ja
-linnut kesyinä raa’at äänensä vaiensivat. Tuhannet virrat juoksemasta
herkesivät. Likavedet tykkänään selkenivät. Taivaalla ei näkynyt
pilvenhattariakaan. Rummunsoitto ilmassa jymisi, sulosointu mailman
täytti ja ylisti vapahtajan syntymistä. Himojen mailman suuri
paholaiskuningas yksinään mielipahoillaan nurisi.
Ah, mitä nämä merkit osoittivat? Olikohan koko Kapilassa silloin
ketään, joka sen tiesi! Yrmeä kuningaskin tuli nämä ennen kuulumattomat
ihmeet nähdessään kovin levottomaksi, milloin iloitsi, milloin pelkäsi,
huolehti itseksensä poikasen tulevaisuutta ja kuningaskuntansa kohtaloa.
Mutta Maajarouva vasta kovin rauhaton oli. Ensiksi oli poikanen
tavattomaan tapaan syntynyt, ja nyt sai hän vielä nähdä nämä taivaan ja
maan merkilliset enteet silmäinsä edessä. Vaikea oli kohta ymmärtää,
mitä enteet tarkoittivat, hyvää vai pahaako. Siksi hän kumarsi
taivasta, jumalia rukoili, vain poikansa tulevaisuutta murehti. Iäkkäät
hovirouvatkin kilvan jumalia rukoillen pienokaiselle onnea toivottivat.
Asuipa siihen aikaan metsän keskellä tietäjä-brahmani. Muotonsa oli
arvokas, älynsä maine maan kuulu. Kasvojen luonnosta hän hyvin osasi
kolmen mailman onnet ja onnettomuudet lukea, ja paikalle osasi aina.
Sattuipa hän kerran prinssin näkemään, jolloin sydämestään suuresti
iloitsi, niin ettei voinut olla hypähtelemättä. Ja kun sitten sai
kuninkaan hämmästyksestä ja pelosta kuulla, niin tuli hän kuninkaan
puheille ja totuuden sanoen lausui: “Suuri kuningas! Jätä pelko ja
hämmästys prinssin suhteen! Mailmaan synnyttyänsä ei ihmisellä ole
suurempaa iloa kuin poikansa etevyys. Ja nyt lupaa pyhä kohtalo
paljasta hyvää. Miksikä suotta sydäntäsi vaivaat! Kun prinssiä
tarkastaa, niin huomaa, kuinka hänellä on ihmeelliset kasvot, oivat
piirteet. Todella näkyy hänessä asuvan mailmassa harvinaiset hyveet.
Jos hän vartuttuaan maansa hallitukseen tarttuu, niin tulee hänestä
tenrin (pyörän kierittäjä)-kuningas ja koko mailman valtijas. Jos
hän taas autuuden tietä etsiäksensä kotoa lähtee, niin pääsee hän
verrattomaan herätyksen valoon, jonka kautta kaikki elävät pelastuvat.
Oi, sitä kunnioitettavaa, suurta, erinomaista muotoa todella. Vaikka
hän rahvaan seurassa eläisi, niin osoittaisi muotonsa kuitenkin, että
hän on kuningas kuin Sjumisen vuorten keskellä. Mikä aarteista on
kultaa kalliimpi; mikä virroista meren vertainen! Tähdistä pidetään
kuuta paraana, valoista aurinkoa. Mutta prinssin muotoa on vaikea
mihinkään verrata. Kuningas! Oi, ollos iloinen! Tämä poikanen tulee
vielä mailman kaikkien aikojen opettajaksi!”
Kun kuningas tämän kuuli, niin tuli hän äärettömän iloiseksi. Hän
ajatteli itseksensä näin: “Olen nyt saanut merkillisen pojan. Odotan,
kunnes hän on kyllin varttunut, ja asetan hänet sitten heti Kapilan
valtaistuimelle. Olen jo itse vanhentunut; toivoakseni pääsen sitten
erämaan yksinäisyydessä erakkona hurskautta harjoittamaan. Täytyy vain
varoa, ettei poika rupee mailmaa vieromaan ja metsiin kaihoamaan”.
Näin ajatteli kuningas, sillä hän pelkäsi, että tietäjän sanat: “Jos
hän kotoa lähtee, niin pääsee hän verrattomaan herätyksen valoon”,
vast'edes toteen kävisivät.
Asui siihen aikaan Kapilan linnan lähellä metsässä myöskin itseään
kiduttava erakko Asida nimeltään. Kun kuningas kuuli, että tämä ennusti
ihmisten kohtaloita kuin jumala, niin kutsutti hän hänet koetteeksi
hoviin. Asida noudatti kutsua ja tuli. Kauvan prinssiä tarkasteltuaan
vuodatti hän lopulta virtanaan kyyneleitä ja huudahtaen kumartui
prinssin jalkoihin itkemään. Nähdessään Asidan surumielen, nousi
kuningas istuimeltaan, kumarsi päänsä lattiaan hänen edessänsä ja
lausui: “Oi, erakko! Onko tällä pojalla onnettomuutta ennustava muoto?
Miksi itket? Kun kerran ennen tätä poikaa tietäjälle näytettiin, niin
sanoi tietäjä, että pojalla on erittäin ylevät kasvon piirteet. Jos
hän hallitukseen ryhtyy, niin tulee hänestä mailman valtijas; jos
hän taas kotinsa jättää ja erakoksi rupee, niin saapi hän mailman
opettajaksi. Miksikä, erakko, sinä nyt itket suruissasi? Tuleeko poika
lyhytikäiseksi? Taikka jos kauan elääkin, niin onko hän perheelleen ja
valtakunnalleen vahingoksi? Minulla ei ole enää paljokaan elonpäiviä
jälellä. Onneni tai onnettomuuteni riippuu vain tästä pojasta. Ah,
kuinka tämän Kapilan lopulta käynee?”
Asida korotti molemmat kätensä ja keskeytti kuninkaan valituksen.
Kunnioituksen ilme kasvoillaan hän lausui: “Suuri kuningas, lakkaa
valittamasta! Tällä pojalla on mailman kolmessa kerrassa vertaansa
löytämätön, täyteläinen onnen muoto. Hänen silmistään loistaa mailmaa
valaisevan rakkauden hohde. Se on aivan kuin täysi kuu, joka ei
milloinkaan vähenisi. Hänen kasvoillaan on taivaan ja maan, idän ja
lännen, pohjan ja etelän täydelliset herruuden merkit. Suuri kuningas,
mikset mailman kaikkien elävien kanssa tätä ilolla tervehtisi? — Mutta
ei hän kauvankaan kuninkaana ollen mailman hallintoa pidä. Ennenkuin
hän vielä kahdenkymmenenkään ikään ennättää, lähtee hän jo kotoansa
ja menee korvessa hurskautta harjoittamaan. Mutta niinpä hän myös
pääsee verrattomaan heräämiseen ja osoittaa koko mailman kaikille
kansoille pelastuksen ja elämän suuren tien. Himojen pauloihin
takertuneet, ijäisyyden riemuista tietämättömät, vaivojen korpeen
eksyneet, tielle osaamattomat, erehdysten pimeydessä hapuilevat,
viisauden valoa saavuttamattomat, kolmen mailman kaikki elävät olennot
kuninkaan pojan ohjauksesta elämän kiertokulun vaivat välttävät. Ah,
kunnioitettava, ikävöitävä on prinssin tulevaisuus! Mutta itseäni kun
aattelen, niin elonvuoteni syyshämärään ehtineenä en enää kauvan eläne,
vaan ikäväkseni lähtenen tästä mailmasta näkemättä kuninkaan pojan
löytämää verratonta tietä. Tämän tähden huomaamattani tulin kyyneleitä
vuodattaneeksi”.
Kun kuningas ja kuningatar Asidan sanat kuulivat, niin tuli lapsi
heille arvoltansa entistä vielä kalliimmaksi. Hellimisessä ja
hoidossa parasta koitettiin. Ensiksi he nimen antaen kutsuivat häntä
Siddhaartaksi. Siddhaarta merkitsee täydellistä ihmistä. Samalla
julistettiin kautta koko valtakunnan yleinen anteeksiantamus, ja
vangit päästettiin irti. Laajalti lahjoitettiin hurskaille lahjoja,
jotta kuninkaan pojalle siunausta rukoilisivat. Valtakunnan
köyhien ravitsemiseksi myönnettiin rahavaroja. Ja sukulaisten ja
virkailijoiden joukosta ei lahjaa saamatta jäänyt yksikään. Hyvä tähti,
onnen päivä valittiin; vietiin prinssi päähoviin ja julistettiin
perintöruhtinaaksi. Seuraavana päivänä ajeli Maajarouva perintöruhtinas
sylissään isäkuninkaan kanssa helmivaunuissa ja kulki mukanansa suuri
seuralaisten joukko valkoisine norsuineen ja kauniine hevoisineen
taivaan jumalille palvelusta tekemässä. Siinä oli hovinaisien parvi
kuin kirjava silkki, virkamieslauma kuin pilvi. Kaupunkilaiset myös
suurin joukoin kulkuetta seurasivat. Koko Kapilan kaupunki riemun
äänistä koskena kuohui.
Mutta Maajarouva lähti tästä maailmasta seitsemäntenä päivänä prinssin
syntymästä keskeltä riemun hälinää. Kuinka lienee niin käynyt, sitä
ei tiedetä. Viimeiseksi sanoi hän nuoremmallensa kuningattarista
Bradsjapaatjille: “Sisareni! Kun minä nyt kuolen, niin hoida sinä
perintöruhtinasta niinkuin minä itse. Buddhan synnyttäjä ei saa
kauvan tässä mailmassa viipyä. Se on taivaan tahto”. Bradsjapaatji
painoi kuningattaren sanat syvästi mieleensä ja hoiti Siddhaartaa. Ja
hänen hoidossaan poika vuosi vuodelta yhä selkeämmin ilmaisi laupiaan
luonnonlaatunsa, aivan kuin kuu ilta illalta aina pyöreämpänä heloittaa.