Johdanto.
Kolmen tuhannen penikulman päässä tiet eroavat, kolmetuhatta vuotta
sitten oli toiset ajat. Rjoodsjuvuorella on tosin kuu vieläkin aina
kirkas, Gangesvirran vesi juoksee nyt kuin muinoinkin. Mutta elon
ja kuolon kujilla harhailee ihminen, eikä mailma pääse kukoistuksen
ja kuihdunnan vaihtelusta. Niinpä on Gionsjoodsjan kukiltakin väri
virttynyt, Budagajan tornin kiville kasvanut sammal. Matkailijat kyllä
nykyään synkän bodaipuun varjohon pysähtyen kumarassa kiertelevät,
mutta ei kukaan kykene osoittamaan suuren, pyhän Sjakan ihmejälkiä.
(Japanilainen muodostus Buddhan perhenimestä Sakja. Suom.)
Mutta vaikka mies kuoli, jäi oppinsa jälelle. Kun opinvirta itähän
suuntautui, niin kohta aaltoili neljäsataa maata kuin laiho tuulessa,
kolmetoista uskonlahkoa kukkaansa puhkesi, ja kun se sitten Kolmen
Kanin (Korean) maan läväisten Päivännousun (Japanin) maahan tuli,
niin Denkjoo Kooboo sen puolesta seisoi, Hoonen Doogen sen nojalla
nousi, Sinran Nitjiren sen palveluksessa puuhi, torneja ja temppeleitä
ilmestyi kaikkialle, ajeltuja päitä kaupungit ja maaseutu täyteen.
Eikö se ole loistavaa! Nykyään sanotaan buddhalaisiksi kutsuttuja
olevan mailmassa noin kuusisataa miljoonaa. Mutta mielipiteet ja
harrastukset kun ovat aikoja myöten muuttuneet, niin lienee
sydämeltään buddhan-opista vieraantuneita paljaan nimen kantajoita näiden
joukossa sangen monta. Siitä huolimatta on buddhan-oppi vieläkin
majesteetillisena yksi maailman suuria sivistysvoimia. Millainen
siis lienee ollut se mies, joka viisikymmen-vuotisella saarnallansa
aikaansai tämän suuren uskonnon kolmetuhatta vuotta kestäneen jatkuvan
julistuksen ― uskon-isä Buddha?
Ei mailmassa ole mitään vaikeampaa kuin uskonnonperustajaksi
sanottujen miesten elämäkertojen tutkiminen. Sillä jälkimailman
uskovaiset ylenmäärin heidän oppejaan ihaillessaan ovat aivan
huomaamattansa lisänneet ihmeellisiä, luonnottomia tarinoita heidän
elämäntapahtumiinsa mikäli mahdollista saadaksensa oppi-isänsä
jumalaiseksi, tavattomaksi ihmeolennoksi muodostumaan. Buddhan
elämäkertaa varsinkin on sellaisena pidettävä. Nykyaikana ei kukaan
enää tutkimallakaan voi päästä hänen elämänsä tositapahtumia tietämään.
Riittänee siis kun vanhoilta perittyyn tarinaan nojaten tietää,
mitenkä Indian buddhalaiset ajattelivat uskontonsa perustajasta.
Ei ole vain Buddhan näin käynyt; on Muhametin ja on Kristuksenkin.
Kukapa voisi heidän elämästänsä kertoa ihmeitä ja ennustuksia
mainitsematta. Niitä kutsutaan ihmeiksi ja ennustuksiksi, mutta
moni niistä varmaankin on vertauksen ja varjopuheen muodossa
todellisuuden perustalla alkunsa saanut. Kun siis muodon siksensä
jättää ja sisällön ottaa, niin saaneehan käteensä johtolangan
kysymyksessä olevan henkilön mielenlaadun ja tekojen tietämiseen.
Lukija muistakoon, että indialaiset, joiden keskuudessa Buddha oppiaan
levitti, ovat mielikuvituksista harvinaisen rikasta ihmisrotua. Heidän
jumalaistarunsa ovat vilkkaita ja ihmerikkaita, viisausoppinsa hämärän
salaperäistä runollisuutta täynnä. He ovat runon kuvarikkaalla kielellä
Buddhaa ylistelleet, eivätkä ole mitään varsinaista elämäkertaa
kyhänneet. On kyllä olemassa kolmekymmentä Buddhan elämäkertaa.
Mutta ne ovat sitä laatua, että jos niiden kertomukset täytenä
totena pitäisi, niin tavattomasti erehtyisi. Vaikka tässä kirjasessa
perintötarua seuraammekin, niin älykäs lukija kyllä itse saattaa
kertomuksen osasista suuren, pyhän Sjakan tosi elämäkerran kerätä.
Mutta ennenkuin Buddhan elämäntarinaa kertomaan käymme, sanomme sanasen
hänen aikakautensa luonteesta.
Noin kuusi vuosisataa ennen Jeesuksen syntymää löytyi Indian
koilliskulmassa lumivuorten (Himalajan) eteläpuolia, Gangesvirran
varrella, rinnakkain useita kuningaskuntia. Vallassaolijat näissä
kaikissa olivat arjalaista kansanrotua. Arjalaiset olivat sitä
ennen keski-Aasiasta Indiaan siirtyneet ja Sindvirran yli käytyänsä
suunnanneet kulkunsa itää kohti, kaikkialla, mihin tulivat,
panneet alkuasukkaat valtansa alle ja ottaneet Gangesvyöhykkeen
lihavan maan asumasijakseen. Täällä vasta he paimentolaiselämänsä
hyljäten rupesivat paikoillaan pysyväksi kansaksi. Siitä alkaen,
vuosien vieriessä, vuorten voimasta, veden väestä he tapojensa
ja harrastustensa puolesta toisistaan vieraantuivat ja vihdoin
muodostui useita, itsenäisiä kuningaskuntia. Voittajien arjalaisten
ja voitettujen alkuasujanten välillä pysyi joka maassa jyrkkä ero.
Sitäpaitsi olivat kaikki alamaiset varsinkin hallinnollisessa, mutta
sen ohessa myös uskonnollisessa ja yhteiskunnallisessakin suhteessa
eri arvoluokkiin jaetut. Tarkemmin sanoen, vanhoista ajoista asti
oli Indiassa voimassansa tuo heikomman ja väkevämmän suhteesta
syntynyt niin sanottu neljän kastin eroitus. Ylintä kastia eli luokkaa
kutsuttiin brahmanaksi, sitä seurasi ksjatra, sen jälkeen vaisja, ja
alinta nimitettiin sudraksi. Indian vanhassa maanlaissa, n. s. Manun
lakikirjassa säädettiin, että jos sudra ruohonkorrella edes brahmanin
ruumiisen koski, niin oli hän mestattava. Tämä riittää kuvaamaan,
kuinka ankara oli eroitus ylemmän ja alemman luokan välillä.
Kun arjalaiset kotiseudultaan keski-Aasiasta lähdettyään yksin
voimin Indian valloittivat, olivat he yhtenäinen kokonaisuus, yksi
heimo, rauhan siteillä yhteen sitoutunut. Mutta kun he eri seuduille
asettuessaan erilaisiin olosuhteisin joutuivat, niin kateuttakin
rupesi syntymään, eikä keihäitten kalinalla ollut lomaa. Sitä paitsi
oli Gangesvirran seutu mailman kuulu runsaasta hedelmällisyydestään.
Työtä tekemättäkin ei ollut vaatteista eikä ravinnosta huolta. Ilmasto
oli lämmin. Joka vuoden-ajalla oli riemun aineksia kyllä. Sentähden
lankesivat ihmiset yleensä laiskuuteen, niin että mässääminen ja
kesteissä kulku tuli vallitsevaksi tavaksi kuninkaasta rahvaasen
asti. Ennen aikaan Sindvirran varrella kukoistanut veeda-oppi kärsi
nyt kovasti uskon innon laimenemisesta, ja lopuksi kilpailtiin
vain juhlamenojen komeudessa. Papit langenneina eivät pelastuksen
tiestä tietäneet, vaan maallikkojen kanssa päivät päästään mailman
himonpyyteissä juoksivat. Ah, entiset yksinkertaiset, hurskaat tavat
laahasivat ränstyneinä maata.
Kyllä siihen aikaan veeda-opin seuraajana monenmoista viisaus-oppia
esitettiin, mutta turhan-aikaista ajatuksen kaukaisuutta tavoitellessa
ei päästy ihmis-elämän nykyisyyden ja tulevaisuuden kysymyksistä
selville; etsittiin rauhaa ja pelastusta vain hämärissä viisasteluissa
ja hirmuisessa itsensä kiduttamisessa. Tutkijat perustivat lahkoja,
suuntia eroittelivat ja niiden nimien merkityksen paremmuudesta
riitelivät voimatta auttaa aikalaisiansa omantunnon ja elämän
valtatielle.
Yhteen arjalaisten rodun haaraan kuului Sjakan heimo. Se perusti
itselleen valtion kolmenkymmenen penikulman päähän lumivuorista etelään
päin, tulvaisan Gangesvirran syrjähaaran varrelle. Valtion pääkaupungin
nimi oli Kapilavastu. Kuninkaan nimi oli Suttodana. (Myöskin muoto
Suddodoodana on tavattavissa japanilaisessa kirjallisuudessa. Suom.)
Idässä oli rajana Magadhan valtakunta. Maa oli rikas, kansa voimissaan.
Tämä oli buddhalaisuuden kolmen tuhannen vuoden päähän ulottuvan
opinvirran alkulähteen, suuren, pyhän Buddhan syntymämaa. Sen aikuisen
yhteiskunnan tila, mädännyt uskonto ja turmeltunut siveys, kaikki
yhdessä kaipasivat suuren mailmanvapahtajan ilmestymistä. Tähän nähden
sopinee sanoa, että Buddhakin oli aikansa lapsi.
Millainen mies oli siis Buddha, mitä hän sai toimeen, mitenkä oppinsa
keksi ja mitenkä hän sitä saarnasi?