pois, ja viikon jälkeen muutamana hiljaisena iltana teki hän
viimeisen, ratkaisevan päätöksensä:
"Minä palaan kotiin äidin luo!" huudahti hän, samalla kun hän,
tuntien selittämätöntä nautintoa sanoi ääneensä sen, mikä oli
kuukausia ollut hänen sydämmensä hiljaisena, alituisena haluna:
"Hänen luonaan minä saan takaisin henkisen terveyteni, hänen luotaan
minä löydän mitä minä ikävöin, hänen luonaan minä voin kehittää
kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita minussa on. Täällä sitä vastoin
minä kuihtuisin ja kuolisin kuin puu, joka on istutettu vieraaseen
maaperään. Minä palaan vuoristooni, sinne, jonne kohtalo on minut
asettanut, ja jonne se kenties tahtoo minutkin vartioimaan kansamme
pyhiä rajoja. Minä rupean siellä veljieni etunenään, koetan neuvoa
heille heidän tehtäviään; mitä he nyt tekevät vaistomaisesti,
täyttävät he sitten vakaumuksesta. Vihdoinkin minä olen löytänyt
elämäni tehtävän! Suo minulle anteeksi, Enefa; minusta ei tule sitä,
mitä sinä tahdoit. Minä en voi tulla kansani pelastajaksi -- sinä
luulit minun lahjakkaisuuttani, voimiani suuremmaksi -- mutta minä
rupean sen sijaan niiden uskollisimmaksi palvelijaksi. Kun sinä
saat kuulla, ettei koko lähiseudulla ole ahkerampaa maanviljelijää,
parempaa poikaa, innostuneempaa kunnallismiestä, uskollisempaa
leskien ja orpojen tukea, suurempaa valon ja sivistyksen harrastajaa,
köyhien todellisempaa ystävää kuin Otik Mrakot -- kenties sinä
silloin menet ylös pieneen kamariin, missä ne kolme taulua riippuvat,
jotka yksi esi-isistäsi maalautti kaikkien syntisten lohdutukseksi;
ja Pietarin kuvan edessä, joka petti herransa ja mestarinsa, sinä
muistat kenties toisen valehtelijan ja petturin, joka katuu ja joka
etsii anteeksiantoa."
* * * * *
Mrakot muori seisoi maitokamarissa ja kuori kermaa. Puoliavoimesta
ovesta loisti sisään aamuaurinko, ja kärpäsjoukko surisi iloisesti
kirkkaassa valovirrassa. Mrakot muori katseli niitä kadehtivin
katsein, ja käsi, jossa hän piti kuorinkauhaa, hervahti alas. Hän
huokasi ajatellessaan, että kärpäsillä piti olla maailmassa niin
hauska, samalla kun ihmisten sitä vastoin täytyi kärsiä tuskaa ja
vaivaa, silloinkin kun heillä on parhaimmillaan. Kaikkea hänellä oli
yltä kyllin, ja miten hän kuitenkin oli saanut surra ja itkeä kaiken
elämänsä! Ensin miehen tähden ja sitten pojan. Enempään kuin puoleen
vuoteen hän ei ollut kirjoittanut pojalle, hän ei ollut voinut, kun
häntä oli niin suututtanut pojan käytös, eikä hän nyt edes tiennyt,
missä poika oli, mitä hän teki, ja joko hän...
Silloin joku kietoi käsivartensa takaapäin hänen kaulaansa, taivutti
päätään hänen olkapäänsä yli ja suuteli hänen huolestuneita kasvojaan
monta monituista kertaa. Häntä juuri muori oli ajatellut, niin
surumielisenä.
"Tuhlaajapoika on palannut kotiinsa eikä sieltä koskaan enää lähde!"
huudahti Otik, painaen äitiä hellästi rintaansa vasten.
Mrakot muori tarttui molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin hän olisi
tahtonut vakuuttaa itselleen, ettei hän uneksinut. Tämä tuli liiaksi
yht'äkkiä.
"Äiti kulta, te olette kuitenkin tarkoittanut minulle parempaa kuin
kukaan muu", jatkoi poika, suudellessaan äidin käsiä. "Jos olisin
jäänyt teidän luoksenne, ei minun olisi tarvinnut punastua entistä
elämääni, kuten nyt. Mutta minä korjaan kaikki; olkaa varma, että
minä teen sen!"
Äiti heittäytyi poikansa kaulaan; hän itki aivan kuin hänen
sydämmensä olisi ollut pakahtumaisillaan, mutta tällä kerralla
pelkästä ilosta. Ja hänen poikansa seoitti omat kyyneleensä hänen
kyyneliinsä.
"Jumalalle kunnia ja kiitos!" huudahti muori. "Vihdoinkin sinä olet
saanut todellisen viisauden! Sitähän minä olen aina sanonut: sinä
et ole mikään ilkeä ihminen. Mutta mikä sinulle on tullut, kun olet
niin yht'äkkiä saanut silmäsi auki?... Mutta ei, elä kerrokaan sitä
minulle nyt; sinä mahdat olla väsynyt ja nälissäsi. Anka, Anka,
tule tänne katsomaan, minkä rakkaan vieraan me olemme saaneet --
tosiaankin, eihän hän enää olekaan mikään vieras!... Ja sitten heti
kahvipannu tulelle!"
Mutta pojalla ei ollut rauhaa lykätä tunnustustaan tuonnemmaksi. Hän
istuutui penkille äidin viereen, täysien ja tyhjien maitokehlojen
väliin, ja katsellessaan kärpästen leikkiä päiväpaisteessa, samoin
kuin äiti äsken, kertoi hän alusta loppuun, mitä hänessä oli
tapahtunut. Hän ei salannut ainoatakaan sielunsa taistelua eikä
peittänyt toivettaan, että Enefa lopulta antaisi hänelle anteeksi.
Mrakot muori pudisti miettivänä päätään.
"Sydämmen rakastettu ei ole mikään äiti, poikani", vastasi hän, "ja
hän rakastaa aivan toisin kuin äiti. Enefalla on ylpeä luonto, joka
kiintyy ainoastaan kerran mieheen, ja jos semmoinen kerran työnnetään
luotaan, sulkeutuu se ainiaaksi itseensä. Minä en tiedä, voiko hän
antaa anteeksi; hänellä itsellään ei ole mitään heikkouksia, ja
sellaisilla ihmisillä tahtoo olla vaikea ymmärtää toisia. Sen jälkeen
kun sinä läksit, en minä ole puhunut ainoatakaan sanaa kenenkään
Podhaiskylaisen kanssa; he herkesivät tykkänään lähettämästä Jenikiä
tänne. Ellen minä olisi sattumoiltaan tavannut poikaa ja kysellyt
häneltä, ei minulla olisi aavistustakaan siitä, mitä on tapahtunut.
Minua on pahoittanut hyvin se, että he käänsivät minulle selkänsä;
enhän niinä tainnut mitä sille, että niin kävi... kenties he
odottivat, että minä olisin tullut heidän luokseen, mutta mitenkäs
minä olisin voinut..."
"Jos Enefa onkin, päättänyt olla minua kuulematta, ei se kuitenkaan
voi missään tapauksessa järkäyttää päätöstäni jäädä tänne", huokasi
Otik.
"Saammehan nähdä, saammehan nähdä; kenties hän muuttaa ajatuksensa",
lohdutteli häntä äiti.
Otikin päätös ei ollut satunnainen päähänpisto; hän aikoi täydellä
todella alkaa uutta elämää. Jo samana päivänä hän kulki äitinsä
kanssa tiluksilla ja antoi äidin selittää ja näyttää hänelle kaikkea,
ja seuraavana päivänä oli jo päätetty, mitä hän ottaa tehtäväkseen ja
mitä jätetään äidin huostaan. Hän antautui maanviljelykseen, varmasti
aikoen oppia sitä hoitamaan mallikelpoisesti.
Kun hän ei ollut uudessa toimessaan, teki hän tuttavuutta naapurien
kanssa. Hän kävi heidän, he kävivät vuorostaan hänen luonaan, ja
kohta hänellä oli ympärillään joukko nuoria, tiedonhaluisia ihmisiä,
jotka halusivat tietoja ja ottivat ilolla vastaan kaikki, mitä hän
voi neuvoa heille. Täällä hänen ei tarvinnut pelätä joutuvansa
naurun alaiseksi; jos hän lausui kauniin ajatuksen, jalon toiveen,
oli hän varma löytävänsä sille hyvin valmistetun maaperän. "Ja minä
joka tunsin itseni niin paljoa paremmaksi heitä!" ajatteli hän
väliin. Hän ei voinut kyllin kummeksia sitä rakkautta ja ihailevaa
hyväntahtoisuutta, joka häntä oli ruvennut yht'äkkiä ympäröimään.
Päivä päivältä viihtyi Otik yhä paremmin vuoristossa, ja sana
'koti', joka oli ennen ollut hänen mielestään kaiken ikävyyden
käsite, kaikui nyt ihanalta hänen korvissaan. Mutta paljon puuttui
häneltä vielä todellisesta onnesta -- kaikki, luuli hän joskus
itse. Eikä se ollut kummallista, että hän ajatteli siten; hän ei
ollut nähnyt Enefaa ainoatakaan kertaa, vaikka hän olikin ollut
vuoristossa jo kokonaisen kuukauden. Anka tiesi kertoa, ettei Enefa,
Otikin tultua Jeshtshediin, mennyt mihinkään, ei edes kirkkoonkaan,
ettei hänen tarvitseisi tavata häntä. Siis oli Enefa yhä vielä
niin suutuksissaan, ettei tahtonut edes nähdäkään häntä! Hän oli
unohtanut kaiken sen julmuuden, joka oli ollut Enefan sanoissa, eikä
Enefa tahtonut unohtaa eikä antaa anteeksi vähääkään! Sunnuntaisin
meni Enefa vanha rukouskirja kädessään ylös vuorelle, erääseen
paikkaan, jota sanottiin 'mustaksi nurkaksi', ja siellä hän rukoili
Jumalaa, eikä pelännyt, että tämä olisi vihainen hänelle hänen
leppymättömyydestään.
"Se on kuitenkin liikaa", sanoi Mrakot muori harmissaan, kun Anka oli
tuonut hänelle nämä uutiset. Poika kävi hänen säälikseen; hän näytti
väliin niin surulliselta ja raskasmieliseltä, vaikka hän aina koetti
hymyillä hänelle ja vakuutti vähintäin kymmenen kertaa päivässä
iloaan saada olla äidin luona. Ne olivat rehellisesti tarkoitettuja
sanoja, rakkaita kuulla; mutta Mrakot muori oli kuitenkin
huomaavinaan, miten niihin kätkeytyi surullinen valitus, että hän oli
ainoa maailmassa, joka rakasti Otikia.
"Jos tuo koulumestari jatkaa kauemmin tällä tavalla, niin minä
menen muitta mutkitta hänen luokseen ja sanon hänelle rehellisen
ajatukseni", sanoi muori harmissaan. "Varmaankin hän nyt kuulee
kaikilta ihmisiltä, miten kelpo ihminen minun Otikini on. Minä en
ole koskaan kehunut poikaani, niin kauan kun hän ei sitä ansainnut;
minä olen sanonut aina rehellisesti, mitä vikoja hänessä on; mutta
nyt, kun hän on muuttunut aivan toisenlaiseksi, aijon pitää hänen
puoltaan, vaikka se maksaisi minulle mitä tahansa, enkä minä aijo
suvaita, että hän saa surra itsensä pilalle muutaman tytön oikkujen
tähden. Sehän on selvä kuin päivä, että ellei hän ajattelisi Enefaa,
niin ei hän olisi tullut tänne uudelleen. Sen ymmärtää Enefa yhtä
hyvin kuin kuka muu tahansa, ja juuri se pistää minun vihakseni, että
hän on niin itsepäinen. Jos Otik loukkasikin häntä, niin antoi kyllä
Enefa samalla mitalla takaisin. Ei ole monta, jotka olisivat saaneet
syytää sellaista miehelle vasten naamaa."
Samaa ajatteli Otik, ja hän alkoi jo melkein epäillä Enefan koskaan
rakastaneen häntä.
"Luettuaan runoni loi hän itselleen minusta käsitteen aivan omin
päinsä, ja tälle mielikuvituksen sikiölle, tälle haaveolennolle hän
lahjoitti rakkautensa; minun kanssani, minun itseni kanssa ei sillä
tunteella ollut mitään tehtävää. Hänen rakkautensa niin sanoakseni
leijaili ilmassa, ja ensimäisellä kovemmalla tuulenpuuskalla se
meni siitä syystä kumoon. Mutta siltä en minä ole hänelle vähemmän
kiitollisuuden velassa; se on yksinomaan hänen ansionsa, että minusta
on tullut siksikin ihminen kuin minä nyt olen, ja minä olen kiittävä
häntä siitä koko elämäni. Jos hän voisi edes aavistaa sitä, luulen
sen varmasti ilahuttavan häntä. Hänellä on kyllä usein synkkiä
ajatuksia taistelutoverina, ja minun velvollisuuteni on vointini
mukaan saattaa hänet toisille, iloisemmille. Minä haen hänet käsiini
ja sanon hänelle, mitä olen sanonut jo itselleni. Minun on tosin
vaikeaa kestää, jos hän kääntyy kylmästi minusta pois tai antaa
minulle kieltävän vastauksen. Mutta tehköön vaan sen; olenhan ainakin
tehnyt kaikki, mitä olen voinut, sovittaakseni mitä olen rikkonut."
Seuraavana sunnuntaina, Mrakot muorin mentyä kirkkoon, otti Otik
pyssynsä olalleen ja läksi 'mustalle nurkalle'.
Hän ei pettynyt toiveessaan. Korkealla vuorella, pyökkimetsän
rinnassa, istui Enefa suuren vanhan puun alla, rukouskirja
polvellaan. Mutta hän ei lukenut sitä; kädet lepäsivät ristissä sen
lehdillä, ja katse liikkumattomana tuijotti avaruuteen. Otikista
tuntui siltä, kuin olisi hänen sydämmensä ollut pakahtua säälistä ja
rakkaudesta, niin kalpealta ja kuihtuneelta Enefa näytti. Ja tämä
oli hänen syynsä! Hänen täytyi hillitä itseään, ettei olisi juossut
esille metsän suojasta ja heittäytynyt katuvana Enefan jalkoihin.
Sen sijaan hän otti hitaasti muutamia askelia eteenpäin, ei vielä
varmana miten puhuttelisi Enefaa. Enefa oli varmaankin kuullut
askeleet, sillä hän käänsi päätään. Hehkuva puna kohosi hänen
kasvoilleen, nähtyään kuka tuli kävellen metsästä. Mutta kun Otik
sitten pysähtyi hänen eteensä, näytti hän taas yhtä levolliselta
ja välinpitämättömältä kuin äskenkin, ja hänen kasvonsa näyttivät
muuttuneen jääksi. Kiivaimman vihan välähdys tai katkerin ylenkatse
eivät olisi koskeneet Otikiin niin kovasti kuin tämä kylmä katse.
Hän taisteli kauan sisällistä liikutustaan vastaan, ennenkun voi
puhutella Enefaa.
"Sattuma ei ole tuonut minua tänne", sanoi hän lopulta väräjävällä
äänellä, "vaan toivo saada tavata teitä."
Enefa rypisti kulmakarvojaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa:
"Enkö saa sitten olla rauhassa täälläkään!" Mutta ääneensä hän
sanoi samalla välinpitämättömyydellä, jota kasvotkin ilmaisivat, ja
äänellä, joka oli täydellisesti vakava:
"Jos tohtori haluaa minulta jotain työtä, niin pyydän sanoa, etten
voi tehdä teille palvelusta."
"Se oli julmasti sanottu!" huudahti Otik.
Enefa istui niin rauhallisena, kuin ei olisi kuullutkaan tohtorin
huudahdusta, ja katsoi uudelleen avaruuteen.
"Se oli julmasti sanottu!" toisti Otik, ja tuskansa valtaamana
nojautui hän pyssyynsä. "Sitä että te karkoittaisitte minut luotanne
tällä tavoin, en minä kuitenkaan aavistanut, vaikka tiesinkin teidän
pitävän minua halvassa arvossa -- halvemmassa kuin minä kenties
ansaitsenkaan."
"Minä en ajattele teitä koskaan", keskeytti Enefa hänet.
"Koulumestari!" oli tohtori huudahtaa, mutta hän hillitsi mielensä.
Poistaakseen mielenliikutuksensa alkoi hän leikkiä pyssyllä niin
kiivaasti, että oli ihan ihme, ettei pyssy lauennut.
"Elkää pelätkö!" jatkoi hän hetken äänettömänä oltuaan, ja nyt
kuului hänenkin äänensä kylmältä ja navakalta. "Minä en tullut tänne
ollenkaan vaivaamaan teitä millään tungettelevalla pyynnöllä. Minä
olen täällä ainoastaan sitä varten, että pidin velvollisuutenani
sanoa teille, ettei se, mitä te kenties olette kärsinyt minun
tähteni, ole ollut aivan hyödytöntä. Teidän sananne ovat saattaneet
minut ajattelemaan, ja minä olen koettanut päästä monesta suuresta
viasta. Todelliset ystävät, jotka eivät ole mitään imartelijoita,
vakuuttavatkin minulle, että olen monessa suhteessa muuttunut aivan
toisenlaiseksi kuin olin ennen. Tiedänhän, että te ette välitä
minusta ollenkaan, mutta jos tunnen teidät oikein, uskallan minä
kuitenkin toivoa, että sellainen muutos ilahuttaa teitä, ei sen
tähden että se koskee minua suoranaisesti, vaan sen tähden että on
kysymys lähimmäisestä."
Silmänräpäyksen mietti Enefa vastatako vai ei. Sen jälkeen vastasi
hän -- ja jokainen hänen sanansa oli kuin puukonpisto:
"Teillä ei ole vähintäkään syytä puhdistautua minun edessäni;
paremminkin pitäisi minun koettaa tehdä se teille. Mitä minulle on
tapahtunut, on ollut minun hyvin ansaittu rangaistukseni. Kaikki
varoittivat minua ja ennustivat minulle mikä tulisi lopuksi..."
"Enefa!"
"Niin, paremminkin pitäisi minun pyytää teiltä anteeksi kuin teidän
minulta", jatkoi Enefa yhä ylpeämmällä ja katkerammalla äänellä.
"Minä kiusasin teitä rakkaudellani. Pyysittekö te sitä koskaan
minulta? Tahdoitteko, että minä loisin itselleni teistä ylevän
luulon, että minä panisin kaikki jaloimmat ja parhaimmat ajatukset,
jotka tiesin olevan, teidän päähänne? Minä tein kuin mieletön,
kiihoittunut tyttö. Ei teillä ole siinä mitään syytä! Te ette ole
koskaan koettanut pettää minua, minä se olin vaan, joka petin itseni.
Te otitte vastaan minun rakkauteni, samoin kuin otetaan leikkikalu
lapselta, joka sitä tyrkyttää meille. Me teemme sen, ettei lapsi
alkaisi itkeä, ja heitämme sen luotamme, heti kun lapsi on kääntänyt
meille selkänsä. Minun pitäisi todellakin kiittää teitä, että teillä
oli niin kauan kärsivällisyyttä leikkiä minun kanssani."
Ja nyt eivät hänen kasvonsa olleet enää kuin jäästä; hänen poskensa
hehkuivat, hänen silmänsä säihkyivät.
Otik tarkasteli häntä vakavalla, tuskaa ilmaisevalla katseella. Enefa
oli loukkaantunut syvimmässä sydämmessään ja tahtoi nyt loukata häntä
yhtä syvälti.
"Minusta tuntuu, Enefa, siltä, kuin sinä harvoin menisit kamariin,
missä ne kolme taulua riippuvat, jotka yksi esi-isistäsi maalautti
kaikkien syntisten lohdutukseksi", sanoi hän, ja hänen äänensä
kuului alussa ainoastaan lempeästi nuhtelevalta; mutta kuta kauemman
hän jatkoi, sitä kiivaammaksi se muuttui. Hänenkin ylpeytensä
loukkaantui lopulta, kun hän huomasi, miten uppiniskaisesti Enefa oli
olevinaan huomaamatta hänen haluansa parantaa rikostaan ja koetti
ainoastaan nöyryyttää häntä. "Opettavathan ne taulut, että kaikki,
jotka vilpittömästi katuvat, saavat myöskin anteeksi, ja jos sinä
katselisit niitä useammin ajatuksella, ei sinun ainoana pyrintönäsi
kenties olisi ainoastaan runnella minua, näyttäessäsi minulle, miten
paljoa parempi sinä olet minua -- niin paljon, että kiusaat itseäsi
minun rikoksellani ja otat ylpeänä minulta sen taakan ja panet sen
omille hartioillesi. Minä epäilen sinun koskaan rakastaneen minua
todellisella rakkaudella, Enefa; kohtelisitko minua muuten kuten
nyt, vaikka tiedät, etten minä kehu itseäni, puhuessani mieleni
muutoksesta? Sydän, jonka täyttää todellinen rakkaus, on lempeä
ja anteeksi antava, ja minä tiedän, että minä epäilemättä avaisin
sinulle sylini, jos sinä seisoisit minun edessäni, murtuneena ja
katuen jotakin pahaa, jota olet tehnyt minulle. Äitini on opettanut
minulle, mitä rakkaus on; sanottuani ensimäiset sanani, sulki hän
tuhlaajapojan rinnalleen -- ja mitä kärsimyksiä minä kuitenkin olen
tuottanut hänelle! Mutta kysyessäni häneltä, olisitkohan sinäkin
valmis antamaan anteeksi, hän vastasi minulle: tytön rakkaus on
aivan toisenlaisesta kuin äidin. Minä huomaan nyt, että hän oli
oikeassa. Ei, ei, sinä et ole koskaan lahjoittanut minulle mitään
rakkautta; tuntemasi tunne oli ainoastaan valeylpeyttä, ei koskaan
todellista kiintymistä. Sinä näit minut täydellisyyden kukkulalla,
ja sinne sinä tahdoit seurata minua. Ei minun hairahdukseni, vaan
minun mitättömyyteni on katkaissut siteen sydämmiemme väliltä.
Sinä pidät itseäsi liiaksi jalona, sinä katsot alas minuun etkä
voi koskaan antaa minulle anteeksi sitä, että minä häpesin muiden
edessä sinun alhaista sukuperääsi; mutta minun mielestäni et sinä ole
hituistakaan parempi, kuin minä olin silloin, sillä sinäkin kiellät
rakkautesi minuun, häpeät sitä, kun minä olen sinun mielestäsi paljoa
halvempi sinua. Sinä tahdot rakastaa sankaria, viisasta, ihmiskunnan
parantajaa, ja sinä halveksit miestä, joka ei ole vielä saavuttanut
täydellisyyttä, vaan ainoastaan rehellisesti pyrkii siihen. Sinä
et ole hituistakaan parempi kuin ne, jotka etsivät rikasta vaimoa
ja hylkäävät kihlattunsa, joka kadottaa omaisuutensa. Sinäkään et
rakasta ihmistä, vaan hänen luonteensa aarteita, jotka heijastuvat
sinuun. Sinä..."
Samassa kuului laukaus metsän läpi. Haulisade pimitti ilman ja
synnytti suurta hämmennystä lintujen kesken, jotka olivat kaikessa
rauhassa istuneet ja keinuneet oksilla, nauttien pyhälepoa.
Huolestuneesti piipittäen ja raakkuen lensivät ne syvemmälle metsään,
jossa ne toivoivat löytävänsä varmemman lepopaikan. Otik kalpeni
ja tarttui toisella kädellä käsivarteensa. Pikaisuudessaan hän oli
tullut satuttaneeksi pyssyn muutamaan puuhun, se oli lauennut ja
satuttanut häntä käsivarteen.
Enefa hyppäsi seisomaan, ja nähtyään miten veri alkoi tihkua Otikin
sormien välistä, hänkin kalpeni. Hän lähestyi Otikia kiireesti, ja
kun levottomuus esti häntä puhumasta, antoi hän Otikille ainoastaan
merkin ottaa pois toinen kätensä käsivarresta, jotta hän saisi nähdä
haavan.
Mutta Otik väistyi syrjään ja kielsi kylmästi Enefan avun.
"Elkää viivyttäkö minua turhan tähden!" huudahti Enefa
kärsimättömästi ja huolestuneena. "Minun täytyy heti tutkia
haava ja koettaa saada pois haulit, jos ne vielä ovat siinä.
Muutoin voi siihen tulla kuume ja te saatte pahemman kipeän kuin
tarvittaisiinkaan. Onhan sitä paitsi mahdollista, että haava on syvä
ja vaarallinen."
"Elkää suinkaan vaivatko itseänne! Teillä ei ole vähintäkään syytä
tahrata siveellisiä käsiänne niin halveksittavan ihmisen verellä."
"Lopettakaa leikinlaskunne; tämä ei ole sopiva hetki leikintekoon.
Antakaa minun katsoa haavaa!"
"Te voitte olla varma, että vaikka se olisi monta vertaa syvempi ja
vaarallisempi kuin se on, paranee se kuitenkin paljoa aikaisemmin
kuin ne haavat, jotka te olette tehneet minuun julmilla sanoillanne.
Jokainen niistä on haavoittanut minua ja tunkeutunut minun sydämmeeni
kuin sata terävää tikaria."
"Voi, katsokaa miten veri juoksee nuttuanne pitkin! Elkää tuhlatko
aikaa tarpeettomilla sanoilla, kun joka hetki on kallis!"
"Mitä siitä, jos vereni juoksee kuiviin. Juoskoon minusta nähden
vaikka viimeiseen pisaraan asti."
"Miten te puhutte min syntisesti? On aivan kauheaa kuulla teidän
puhuvan tuolla tavoin ja vieläpä tällaisella hetkellä! Kenties olette
saaneet oikein ilkeän haavan, josta teillä voi olla ikävyyttä koko
elinaikamme! Voi, odottakaa, pysähtykää silmänräpäykseksi -- siksi
vaan, että saan sidotuksi tämän nenäliinan käsivartenne ympärille!"
"Minä en huoli teidän sitomisistanne", vastasi Otik kiukuissaan,
"sitä en huoli missään nimessä! Minä en pidä enää elämää missään
arvossa. Mitä minulla on tehtävää tässä kurjassa maailmassa? Minä,
narri, luulin katumoissani, etten minä itse ollut minkään arvoinen,
että minun täytyi oppia kaikki muilta; ja minä ihailin heidän
siveyttään ja rehellisyyttään... Mutta nyt minä olen huomannut, että
nuo siveelliset ihmiset ovat kuin saippuakuplat; ne loistavat, mutta
kun niihin koskee, muuttuvat ne vaahtopisaraksi. Koko maailma on
sellainen saippuakupla!"
"Jumalan tähden, elkää toki kiivastuko noin; se on vaarallista
haavalle! Odottakaa tässä hetkinen! Tässä aivan lähellä on lähde;
minä juoksen sinne ja kastelen nenäliinan ja tulen heti takaisin."
Eivätkä Enefan kasvot olleet enää kylmät ja välinpitämättömät
rukoillessaan täten kädet ristissä Otikia. Niissä oli sitä vastoin
paljon todellista tuskaa ja hellyyttä.
Mutta Otik ei myöntänyt hänelle edes yhtäkään silmänräpäystä, jota
Enefa pyysi. Hän ei näyttänyt ajattelevan muuta kuin sitä, miten
pääsisi pikimmin alas. Huomattuaan lyhimmän tien olevan mennä suoraan
vuorta myöten, alkoi hän laskeutua jyrkkää kalliota, johon tuskin
milloinkaan olivat muut jalkaansa astuneet kuin vuohet ja kauriit.
"Sitä tietä te ette voi mennä!" huusi Enefa kauhistuksissaan hänelle.
"Se on täynnä kallionkielekkeitä ja kuiluja, ja alhaalla juoksee kova
ja syvä puro. Teidän täytyy mennä läpi metsän kotiinne; siellä on
varjoisa, mukava tie. Minä neuvon sen teille."
Ja Enefa ojensi käsivartensa häntä kohti, silmissä katse, joka oli
ennen aina tunkeutunut Otikin sydämmen sisimpään soppeen. Mutta tällä
kertaa ei sillä ollutkaan tavallista, lumoavaa voimaansa; kenties
hän ei edes nähnyt sitä mielensä kuohuksissa, johon Enefan ylpeä,
hylkivä käytös oli saattanut hänet. Nojautuen turmiota tuottaneeseen
pyssyynsä alkoi hän laskeutua kiireesti alas. Enefa seurasi häntä
nyyhkyttäen:
"Te onneton", valitti hän, "varmaankin saatte kalliisti maksaa
itsepäisyytenne! Toiveenne täyttyy kyllä. Kasvonnehan hehkuvat
kuumeesta. Muutaman silmänräpäyksen jälkeen juoksee veri virtanaan
haavastanne..."
"Te ette ole koskaan ennen huolehtinut minusta. Minkä tähden te nyt
teette sitä?"
"Ajatelkaa edes äitiänne, ellette välitä kestään muusta!"
"Äiti on vanha; jos minä kuolen, niin ei hänen tarvitse kauan surra
minua."
"Herra Jumala, mikä huimapää! Katsokaa toki, minkälainen veritie
on teidän takananne! Ja yhä ankarammin juoksee haavasta! Teillä on
todellakin aika tulla järkiinne ja näyttää, että teillä on omatunto."
Mutta Otik välitti Enefan nuhteista yhtä vähän kuin tämä oli
aikaisemmin välittänyt hänen tuskastaan; hän jatkoi yltyneellä
kiireellä alaspäin menoaan.
"Tämän te teette aivan vaan kiusataksenne minua!" huusi Enefa, joka
vapisi pelosta joka hyppäyksellä, jonka Otik otti ja voi ainoastaan
vaivaloisesti seurata häntä. "Jospa edes antaisitte minun kulkea
edellä, jotta minä voisin taivuttaa oksia teidän tieltänne -- nehän
pieksävät teidän kasvojanne joka askeleella."
"Ne iskut eivät koske minuun, mutta teidän iskunne minä tunnen aina."