minä sanon sitten teistä, joka niin julmasti ja armottomasti yhä vaan
kiusaatte minua, tehtyänne minulle niin paljon pahaa?"
Otik pysähtyi, mutta ei suinkaan sen tähden, että Enefan sanat
olisivat vaikuttaneet häneen, vaan koska hän oli tullut puron luo,
josta Enefa oli varoittanut häntä. Kohisevana ja vaahtoavana se sulki
häneltä tien.
"Ette kai aikone hypätä veteen?" huudahti Enefa yhä kauhistuneempana.
"Katsokaa, tuolla on porras, jota myöten voitte mennä -- se on vaan
kivenheiton päässä tästä. Elkää toki olko olevinanne kuin ette
kuulisi minua! Elkää riistäkö minulta viimeistä järkeäni, jonka
olette jättänyt minulle! Voitte olla varma, että sen säilyttämiseen
olen tarvinnut paljon vaivoja."
Mutta Otik mittaili yhä katseellaan hyppäystä, jonka hän aikoi tehdä
toiselta rannalta toiselle; äsken annetun esimerkin mukaan hän ei
välittänyt vähääkään Enefan rukouksista ja kyyneleistä.
Enefa ei voinut kestää tätä kauemman -- hän oli rukoillut ja itkenyt
kylliksi, nyt hän rupesi toimimaan. Hän kiiti Otikin luokse, kietoi
käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet epätoivon voimilla pois
vaaralliselta paikalta. Mutta kun hän sitten tahtoi päästää Otikin,
ei tämä vuorostaan päästänyt häntä; terveellä käsivarrellaan piti hän
Enefaa kiinni ja lujasti sylissään.
Ääneensä nyyhkyttäen kietoi Enefa käsivartensa Otikin kaulaan, ja pää
Otikin rintaa vastaan painuneena itki hän siksi, kunnes oli itkenyt
pois kaikki kyyneleensä ja kaikki tuskan, katkeruuden ja epäluulon
tunteet, jotka olivat niin kauan raadelleet hänen sydän parkaansa.
"Etkö edes koskaan olisi armahtanut minua, ellet olisi luullut, että
kuolema oli minun kintereilläni?" kysyi onnesta huumautunut Otik
hellästi nuhtelevalla äänellä, kun Enefa sitten tarkasteli hänen
haavaansa, joka onneksi ei ollut syvä eikä vaarallinen.
"Kyllä siihen olisi kulunut ainakin hyvä aika", vastasi Enefa
entisellä, hyväntahtoisella hymyilyllään, "katsos, en minä ilman
aikojani olekaan saanut 'koulumestarin' nimeä."
* * * * *
Kylätohtorin ja kaupunkitohtorin häät -- ne vasta häät olivat! Ei
yksikään vuoristolainen muistanut vielä moisissa olleensa. Kaikkia
vanhoja häätapoja noudatettiin ensimäisestä viimeiseen asti.
Ukkovaari itse talutti morsianta ja kulki nuodeväen etunenässä,
kädessään köynnöksillä koristettu sauva. Sillä kertaa piti
sulhaspoikien olla oikein varuillaan, jos mieli heidän olla yhtenään
sakkoihin joutumatta; isoisä piti heitä siksi hyvästi silmällä!
Yhdessä kohti vaan täytyi poiketa vanhasta hyvästä tavasta: kun
soittajat alkoivat soittaa, ei isoisä ollut tanssia alkamassa; siihen
hän oli liian vanha. Vasten tavallisuutta täytyi morsiamen tanssia
sulhasen kanssa; ja totta puhuen ei morsian näyttänyt siitä olevan
ollenkaan pahoillaan.
Sen sijaan tanssasi Mrakot muori Jenik veitikan kanssa (se näytti
aivan kuin punavalkoinen nauha olisi ollut kierrettynä suuren
kukkavihkon ympärille), kunnekka heitä ei pölyltä ollenkaan nähnyt.