sinun kanssasi naimisiin? Rikkautesiko, tohtorinarvosiko, kauniiden
kasvojesiko tähden? Sellaisista ominaisuuksista minä en välitä, ne
ovat satunnaisia. Kuka tahansa voi syntyä rikkaana ja kauniina --
siinä ei ole vähintäkään ansiota. -- Mitä hyötyä on olla kaunis
mies? Tohtori? Sellaisia on maailmassa varmaankin yllin kyllin, ja
jos he ovat kaikki samantapaisia kuin sinä, ei sillä, joka heidät
saa omakseen, ole vähintäkään syytä tuntea itseänsä onnelliseksi.
Mitä! Luuletko sinä, että minulla on halua ruveta sinun vaimoksesi,
sen jälkeen kun olen oppinut tuntemaan, minkälainen sinä olet? Sen
jälkeen kun tiedän, ettei sinun sielussasi ole ainoatakaan jaloa
ajatusta, sydämmessäsi ei ainoatakaan jaloa tunnetta -- ettet
sinä ole se, joka olit olevinasi runossasi, joka herätti minun
kunnioitukseni ja ihailuni sinuun? Sinussa ei ole mitään ydintä,
ja kullattua kuorta minä en halua; sitä halveksii köyhän räätälin
tytär, kyläompelijatar, joka parantaa sairaita lukemisilla -- hänen
ajatuksillaan on päämaali korkeampi kuin tämän maailman loisto."
"Koulumestari!" huusi Otik, mieletönnä loukatusta ylpeydestä, ja
hatutta hän hyökkäsi ulos ovesta. --
Tultuaan kotiin käski hän Ankan ottaa esille hänen vaatteensa ja
kantaa heti alas matkalaukut.
Kun Mrakot muori sai kuulla tämän äkillisen käskyn, kiiruhti hän
säikähtyneenä poikansa luo.
"Et kai sinä vielä aikone lähteä täältä?" kysyi hän kyyneleet
silmissä.
"Olenpa luullakseni viipynyt täällä kylliksi kauan", vastasi tohtori
tylysti ja kalpeana mielenliikutuksesta.
"Jos sinusta on niin, niin se on tietysti niin", vastasi äiti
loukkaantuneena, eikä hän koettanut sanallakaan pidättää poikaansa,
vaikka tämän lähtö kumosikin hänen elämänsä rakkaimman toiveen.
"Tässä te näette, miten tehdään, kun ollaan korvia myöten rakastunut
ja sanotaanpa ajattelevan naimistakin", huusi Otik seuraavana aamuna,
noustessaan vaunuihin, joiden oli vietävä hänen ystävänsä Pragiin.
Nämä luulivat sitä leikiksi.
"Ei, minä olen kokonaan teidän, minä matkustan teidän kanssanne",
vastasi hän, purren salaa hammasta raivoissaan.
"Mitä nyt..." he eivät lopettaneet lausettaan, mutta tarkastelivat
häntä uteliaasti. He tarkoittivat: mitä nyt ompelijatar sanoo?
Otik kohautti hartioitaan niin välinpitämättömästi ja huolettomasti
kuin sopiikin Pragin kaikkien 'vastustamattomien' tähdelle, mutta hän
ei voinut estää itseään samassa, kalpenemasta valkeaksi kuin lumi.
Tohtori Otikin ei enää tarvinnut pelätä mainettaan, sillä hän ei
ollut vielä koskaan polttanut siipiään, vaan oli lähtenyt voittajana
joka taistelusta. Hänen arvonsa oli uudelleen vakaantunut, mutta
miten kalliilla hinnalla hän oli sen takaisin lunastanut, sitä hän ei
uskaltanut ajatella!
* * * * *
"Minä olen kokonaan teidän", oli tohtori virkkanut istuutuessaan
vaunuihin, palatakseen Pragiin, ja mielessään, joka oli täynnä
sanomatonta karvautta, lupasi hän pitää sanansa ja heittäytyä entistä
uhemmin huvien pyörteeseen. Enefa oli saava nähdä, miten vähän hän
hänestä piittasi ja että hän oli unohtanut moisen kylätohtorin ennen
Pragiin tuloaan! Voi jospa hän vaan olisi tiennyt, miten parhaiten
kostaa Enefalle! Hän olisi antanut puolet elämästään, jos olisi
saanut nöyryyttää tuon tytön -- karvaasti, syvästi, samoin kuin Enefa
oli tehnyt hänelle. Koko matkalla hän ei ajatellut muuta kuin sitä,
vaikka hän kyllä puhelikin ja laski leikkiä ystäviensä kanssa.
Setä otti hänet vastaan avosylin, mutta kummastui veljensä
pojan kalpeutta ja synkeyttä, jota ei edes hänen mielistelevä
hyväntahtoisuutensa voinut poistaa. Hän aavisti, että oli tapahtunut
jotain, joka oli tehnyt nuoreen mieheen syvän vaikutuksen, mutta
mikä se mahtoi olla, siitä ei hänellä ollut pienintäkään aavistusta.
Hänelle ei olisi ikinä juolahtanut mieleen, että Otik, huikenteleva
Otik, oli saanut syvimmän sydänhaavan vuoristossa, ja sen oli
saanut aikaan köyhä talonpoikaistyttö, joka oli antanut hänelle
rukkaset. Paremminkin hän olisi ollut taipuisa luulemaan, ettei äiti
ollut tahtonut päästää poikaansa luotaan, ja että muisto jostain
vastenmielisestä kohtauksesta vielä vaivasi Otikia, joka oli kenties
tullut vastanneeksi äidille kiivaammin kuin hän oikeastaan olisi
tahtonutkaan.
Asianajaja antoi hänelle muutaman päivän lepoaikaa, ja sen jälkeen
hän teki kysymyksen, minkälaiseksi veljenpoika oli ajatellut
tulevaisuutensa. Aikoiko hän elää ainoastaan rahoistaan, vai aikoiko
hän hankkia itselleen jonkun toimialan?
"Minä olen tehnyt päätökseni siinä suhteessa", vastasi Otik; "minä
aijon antautua jollekin alalle, jossa minulla on toiveita saada etevä
asema." Ja taaskaan hän ei ajatellut muuta kuin Enefaa. Miten se oli
ärsyttävä koulumestaria, jos tämä saisi kuulla, että hän, jota Enefa
oli sanonut arvottomaksi palvelemaan ihmiskuntaa, oli vaikuttavassa
virassa ja että hänellä oli monen ihmisen kohtalo kädessään!
Setä hykerti tyytyväisenä käsiään.
"Silloin sinun on valittava virkamiesura, jota minä sitä paitsi olen
neuvonut sinulle jo kauan", sanoi hän. "Sillä mikä onkaan asianajaja?
Ei mikään muu kuin hyvästi palkattu palvelija. Tosin hänen toimensa
on paljoa tuottavampi kuin virkamiesala, mutta sitä ei sinun tarvitse
ajatella; kunnia ja menestys on kaikki, mistä sinun tarvitsee
huolehtia. Minä toivon voivani pian auttaa sinut päämaaliin, sillä
minulla on monta vaikuttavaa ystävää ja puoltajaa; minä autan
mielelläni heitä, ja siitä syystä hekin auttavat minua puolestaan --
ainahan se mäki velkansa maksaa. Tietysti se tulee sinulle maksamaan
vähäisen, jos tahdot päästä pian ylennetyksi. Mutta menoihin kai sinä
et katso. Joku aika täytyy sinun luultavasti palvella palkattakin
päästäksesi sitä pikemmin päämäärääsi."
Otik nyökäytti innokkaasti päätään ja antoi sedälleen vallan toimia
niinkuin tämä näki parhaaksi; pikainen menestys oli pääasia, eikä
tehnyt mitään vaikka se veisikin suuria summia. Hän oli jo näkevinään
itsensä jossain korkeassa virassa vähän matkan päässä kotipaikastaan.
Viimeksi mainittuhan kuului ohjelmaan, sillä silloin oli Enefa saava
alituiseen kuulla puhuttavan hänestä ja täytyi hänen alituiseen
muistaa, että Otik se oli seudun mahtavin mies -- monen kohtalon
herra.
Päivällä ei tohtori ajatellut muuta kuin miten hän voisi kostaa
Enefalle; Enefa oli hänen mielestään hänen katkerin vihollisensa ja
häntä hän vihasi koko sielustaan, tai ainakin luuli sitä tekevänsä.
Mutta tuskin oli yö tullut ja uni sen mukana, ennenkun kaikki
muuttui. Unessa näytti hänen mielestään kaikki olevan ennallaan;
hän oli vielä vuoristossa ja eli onnellisia, iloisia päiviä Enefan
vierellä. Hän istui vanhassa mökissä Enefan ja isoisän luona, näki
miten viimeiset päivän säteet, jotka olivat tunkeutuneet esille
puutarhan lehtien lomitse, hajoittelivat kultasia säkeniä Enefan
kumaralle päälle ja sysimustille palmikoille, jotka kaunistivat
kuin ruhtinaallinen ruunu hänen päätään. Hän näki Enefan omassa
huoneessaan, silloinkin kultaisen päivänvalon ympäröimänä, ja kuuli
hänen ylpeällä, väräjävällä äänellä kertovan esi-isistään, jotka
kaikki olivat olleet hurskaita miehiä ja jotka elivät Jumalan tahdon
mukaan. Välistä tuntui hänestä siltä, kuin kukka, pehmoinen, tuoksuva
ruusu, olisi hipunut hänen otsaansa pitkin, ja silloin hän tiesi,
että se oli Enefan käsi.
Millä vihalla hän muistelikaan näitä unia sitten herättyään! Hän
tahtoi päästä niistä erilleen hinnalla millä tahansa ja heittäytyi
sellaisiin hurjasteluihin, että hänen toverinsakin ihmettelivät ja
tuumasivat hänen menneen liika kauaksi. Mutta ei mikään auttanut;
palasipa hän miten räyhäävistä huveista tahansa, aivan huumeuksissa
naurusta, melusta ja viinihöyryistä -- hän oli tuskin ennättänyt
vaipua unen helmaan ja päästänyt haaveet irralleen sielussaan,
ennenkun hän taas eli onnellisia suloisia päiviä vuoristossa, ja
koulumestari oli hänen uniensa kaikkivoipa kuningatar.
Sillä aikaa oli setä puuhassa. Joka päivä sai Otik maksaa tuntuvia
summia milloin mihinkin lahjaan jollekin vaikuttavalle ylimykselle,
jonka suosio voitettiin kokemusten mukaan parhaiten sellaisilla
keinoilla. Vanhan tapansa mukaan pisti setä samalla puolet saadusta
summasta omaan taskuunsa. Ei kai kukaan voinut pyytää, että hän
palvelisi veljensä poikaa ilmaiseksi; hänellä oli perhe, hän alkoi
vanhettua, ajat eivät olleet yhtä hyvät kuin ennen, ja hänen täytyi
ajatella vanhuutensa päiviä.
"Asiasi on niin hyvällä kannalla kuin suinkin", selitti hän melkein
joka päivä. "En tosin luule sinun vielä tällä viikolla saavan
määräystä; mutta kauan se ei viivy -- kaikki on hyvällä kannalla."
"Tänään minä olin osastopäällikkö D:n luona", sanoi hän kerran, "hän
otti minut ystävällisesti vastaan ja lapasi tehdä hyväksesi kaikki
voitavansa. Mutta ellen erehdy, on hänellä erityisiä toiveita sinun
suhteesi. Minä kerroin hänelle tietysti, minkälainen asema sinulla
on, ja heti kun hän sai kuulla, että sinä olet rikas ja naimaton,
enentyi hänen herttaisuutensa kaksinkertaiseksi. Hänellä taitaa olla
kotonaan veljen tytär, jota hän koettaa kaikilla tavoin naittaa,
vaikka se ei ole vielä tähän saakka onnistunut."
Otik hörpisti korviaan; hänelle juolahti mieleen uusi, loistava tuuma.
"Minäpä otan eukon!" ajatteli hän voittoisasti. "Se kiusoittaa tuota
sapekasta koulumestaria enemmän kuin mikään muu. Kumma, etten tullut
heti ajatelleeksi sitä! Vaikka en olisikaan nainut mies, voisin
kuitenkin olla nyt ainakin kihloissa."
Ja vaimon hankkimisen aikeissa alkoi hän taas näyttäytyä
tanssiaisissa.
Siellä oli naimahaluisia impiä summissa ja vähittäin, eikä Otikin
tarvinnut muuta kuin valita; ei varmaankaan yksikään olisi antanut
hänelle rukkasia. Ensinnäkin oli siellä vanhemmat, monessa kovassa
ottelussa olleet: kolmenkymmenen ijässä olevia tyttöparkoja,
joilla ei ollut elon aikaa enemmän kuin kahdeksas osa vuorokautta
-- kymmenen ja yhden välillä yöllä, jolloin he tulen valossa,
ihovärin avulla ja tanssista palavissaan, näyttivät jotakuinkin
mukiinmeneviltä. Sitten oli siellä keskusta: oikein ammatiltaan
tanssinukkia, jotka ottivat vastaan ihailuja ja kosimatarjouksia,
uskalsivat antaa nenälle niille ihailijoille, jotka eivät heitä
miellyttäneet, kohtelivat toisia kuin tottelevia orjia ja olivat
ylipäänsä kaikki hyviä päällikköaineksia. Viimeiseksi tuli nuorin
sivusta, joka ei vielä ollut saavuttanut sitä ihmeteltävää
yhtäläisyyttä ryhdissä ja sotatempuissa, mikä toisilla oli, ja johon
kuului osaksi viattomia, nuoria olentoja, joilla oli ainoastaan kolme
mahdollisuutta keskustelun sattuessa: vastata 'kyllä', vastata 'ei'
tai nauraa hihittää, sekä osaksi lupaavia kokelaita, jotka olivat
vaan hiukan liika, nuorekkaasti ajattelemattomia ja heilakoita.
Tästä laistavasta joukosta oli siis Otikin valittava, ja parien
tanssiaisten jälkeen hän luuli tuntevansa jo jotenkin varmasti,
ketä hän rakasti niistä monista, joita hän oli koetteeksi
ottanut tarkastellakseen. Se oli muuan komea keskustaan kuuluva
neitonen. Hänen kauneutensa oli uhkeinta laatua, ja hänen silmänsä
tarkkaavimmat ajutantit, mitä koskaan on ollut virkatoimessa.
Väliin ne silmäilivät intohimoisesti, väliin haaveilevasti, väliin
välinpitämättömästi ja pilkallisesti, kaikki keikailemisen komennon
mukaan. Nämä vikkelät silmät olivat tarkastelleet Otikia tutkivasti
ja huomanneet, että hän oli voitettavan arvoinen. Otik puolestaan
oli tähystellyt kaunotarta ja pysähtynyt valinnassaan häneen,
kenties enin siitä syystä, että tämän uhkea, kukoistava, hieman
jokapäiväinen kauneus oli niin eroava Enefan hienosta, ylhäisestä
näöstä. Koulumestari oli varmaankin syvästi tunteva huonommuutensa,
saadessaan kuulla loistavasta maailman neitosesta ja nähdä hänet,
jonka Otik oli valinnut vaimokseen; vastakohta heidän välillänsä oli
nöyryyttävä häntä enemmän kuin mikään muu ja näyttävä hänelle, miten
vähän hän oli ollut Otikin mielen mukainen.
Mutta niin kovissa naimatuumissa kuin Otik olikin, ei hän sittenkään
saanut rauhaa Enefalta; tämä vainosi häntä leppymättömästi,
herkeämättä, tavalla, joka raivostutti tohtoria. Joka hetki muistui
jotain Enefan puheesta hänen mieleensä. Jos hän käveli jonkun koulun
tai muun oppilaitoksen ohi, kaikui yhtäkkiä hänen korvissaan:
"Sulkekaa koulunne, koska ne eivät tee teitä paremmiksi." Jos hän
otti kirjan tai sanomalehden lukeakseen: "Kaikki, mitä sinä teet, sen
sinä teet kuluttaaksesi aikaasi; sinä et usko mitään eikä sinulla
ole mitään vakaumusta." Istuessaan iloisessa seurassa: "Minkä tähden
sinä annoit tehdä itsesi tohtoriksi, kun jäit kuitenkin samanlaiseksi
kuin kaikki muut?" Toisen kerran taas: "Minkä tähden minä menisin
naimisiin sinun kanssasi? Sinä olet kaunis, rikas; mutta on olemassa
tuhansia kauniita ja rikkaita miehiä maailmassa, ja ellei sinulla ole
mitään muita ansioita, niin en minä halua sinua."
Vaikka ei vielä oltu vaihdettu yhtään ratkaisevaa sanaa hänen
ja kaunottaren kesken, luuli hän kuitenkin voivansa kirjoittaa
äidilleen, että hän oli melkein kuin kihloissa. Nyt vasta hän oli
oppinut mitä rakkaus oli, nyt vasta hän ymmärsi, minkä tähden sitä
tunnetta pidettiin niin ylevänä, hän oli rakastunut korviaan myöten
j.n.e.
"Enefa saa varmaankin lukea kirjeen", ajatteli hän vahingoniloisena
ja odotti kärsimättömänä vastausta. Hän luuli äidin tapansa mukaan
lähettävän hänelle pitkän kirjeen, josta hän saisi tietää, mitä
hän tahtoi: että Enefa katui nyt tekoaan ja pyysi häntä tulemaan.
Mutta pitkän epistolan sijaan, jota hän oli sellaisella varmuudella
odottanut, tuli ainoastaan pieni ohut kirje, joka ei sisältänyt muuta
kuin nämä rivit:
"Etkö siis koskaan lopeta huomautuksiasi, ettei äitisi ole ollut
sinua kasvattamassa."
Otik viskasi raivostuneena äidin kirjeen tuleen.
"Hän on aivan samanlainen kuin koulumestarikin; minua ihmetyttää yhä
vähemmän, että isäni inhosi häntä", murisi hän vihoissaan ja lähti
valittunsa loistavaan asuntoon hakemaan sieltä lohdutusta. Tytön
vanhemmat antoivat suuret illalliset, ja tietysti oli tohtorikin
kutsuttujen joukossa.
Ihmeellistä kyllä hän ei tuntenut vähintäkään mustasukkaisuutta
siitä, että eräs upseeri koko illan hakkaili kaunotarta. Hän muisti
vihansa, kun äiti oli maininnut toisen nimen Enefan yhteydessä,
ja nykyinen välinpitämättömyytensä harmitti häntä. Mutta hän ei
mahtanut sille mitään. Saatuaan äidiltä kirjeen, tuntui hänestä, kuin
naimapuuhat olisivat kadottaneet suuren osan viehätyksestään; ei edes
nekään tuntuneet antavan hänelle sitä riemua, että hän olisi saanut
nähdä Enefan epätoivossa ja katuvana!
Hänellä oli kuitenkin vielä kestävyyttä ja hän kirjoitti pari
kirjettä äidille, joissa hän innostunein sanoin ylisteli nuorta
neitostaan, joka alkoi tuntua hänestä melkein vihattavalta. Näihin
kirjeisiinsä hän ei saanut ainoatakaan vastausta.
Mutta kaunotar oli pilattu, eikä Otik voinut kylliksi teeskennellä.
Ensimäisestä kuumeentapaisesta kohteliaisuudesta hän muuttui
hiljaiseksi, kylmän kohteliaaksi, ja usein vastasi ainoastaan
hajamielisesti puhutteluun; väliin ei vastannut ollenkaan ja
enimmäkseen istui ja tuijotti eteensä synkällä, jäykällä katseella.
Kaunotar antoi hänen huomata tyytymättömyytensä, mutta hän tuskin
huomasikaan sitä, vaikka hän yhä edelleen aivan kuin koneellisesti
säilytti paikkansa hänen vartijajoukossansa. Lopulta kaunotar antoi
hänelle eron. Otik katsoi häneen kummastuneesti, hymyili kylmästi ja
käänsi hänelle selkänsä.
Hän alkoi vaipua haluttomuuden tilaan, joka ihmetytti ja huolestutti
hänen setäänsä. Virkahuoneissa istuivat päälliköt ja odottelivat
nuorta miestä, jonka he olivat luvanneet ottaa huostaansa, ja jonka
oli määränä tulla kumartamaan heille ja pyytämään itse heiltä heidän
korkeata suosiotansa -- mutta nuori mies ei tullut. Hän istui
komeassa kodissaan, alakuloisena ja synkkänä, ryhtymättä koko päivänä
mihinkään. Unennäöt eivät nyt vainonneet häntä ainoastaan öisin vaan
valveellakin ollessa, ja ne täyttivät hänet tuskan, vihan ja raivon
tunteilla. Hän raivosi Enefalle, joka oli ensin houkutellut itselleen
hänen rakkautensa ja työntänyt sen sitten luotaan ja lähettänyt hänet
takaisin tänne pimeään, räyhäävään mailmaan, jossa hän ei enää voinut
elää; Enefa oli turmellut hänen elämänsä, tulevaisuutensa, kaikki,
kaikki... Miten hän vihasi häntä! Miten hän rakasti häntä!
Hän ei voinut enää luulotella itselleen löytävänsä iloa ystäviensä
seurasta tai meluavasta juomajoukosta. Kun ystävät tulivat hakemaan
häntä, antoi hän heidän vetää hänet ulos, mutta hän istui heidän
seurassaan kuin vieras, yhtä hajamielisen näköisenä ja silmissä
sama, jäykkä, umpimielinen katse, joka oli ollut syynä siihen, että
kaunotar oli hylännyt alussa suosituimman ihailijansa.
... Siellä Jeshtshedissä humisivat metsät, ja kukka puhutteli
kukkaa, lintu lintua; ja miten virkeästi lirisikään lähde, ja miten
lämpöisesti ja lempeästi loistikaan kesäaurinko pieneen tupaan! -- --
Tohtorin sydän ikävöi sinne.
Ihmisen mieli ei muutu yhdessä päivässä, mutta muutamissa kuukausissa
voi tapahtua suuria muutoksia, etenkin kun rakkaus on hiipinyt sinne
ja tehnyt tarpeelliset valmistukset. Sillä rakkaus se on ihmeellinen
kalu, niinkuin jokainen tietää.
Senkö vallassa se Otik sitten muutamana päivänä, palattuaan kotiin
iloisesta seurasta, jossa hän oli ollut tavallista huonommalla
tuulella, vaipui tuolille huoneessaan ja peitti kasvot käsiinsä?
Tässä asennossa hän istui hievahtamatta kaksi, kolme tuntia.
Hänen vartalonsa oli vaipunut liikkumattomaksi, mutta sitä ankarampi
myrsky raivosi hänen mielessään. Hänen sydämmensä oli kuin kohiseva
koski, jossa mitä erilaisimmat ajatukset, tunteet ja tuumat
taistelivat ja painivat keskenään. Otik ei ollut koskaan ennen
vaivannut itseään millään miettimisillä, mutta tänään sitä enemmän.
Hän ajatteli niin kiinteästi, terävästi ja selvästi, että se korvasi
kaikki menneitten vuosien ajattelemattomuudet.
Myrskyssä, joka raivosi hänessä, muuttui vanha ihminen, ja uusi tuli
sen sijaan. Hänellekin oli tullut niitä suuria, ratkaisevia ja, kuten
hänestä tuntui, äkillisiä muutoksia, jotka tapahtuvat ihmisluonteessa
samojen lakien mukaan kuin kuolleessa luonnossa. Meri hyökyy
korkeammalle, vaahto ryöppyää, ja rauhattomista aalloista kohoaa
saari, jota peittää kullanloistavat kasvit ja näkinkengät, kätkien
kuoressaan jalokiviä. Tämä näyttää meistä ihmeelliseltä, ja kuitenkin
on varmaankin mennyt kauan ja paljon vaivaloista työtä, ennenkun ne
voimat kehittyvät, jotka ajoivat saaren meren pinnalle.
Vihdoinkin tuli heräämisen hetki nuorelle, tähän saakka niin
huolettomalle miehelle, tälle kohtalon pilaamalle suosikille. Voimat,
jotka olivat tähän asti uinuneet hänessä velttoina eivätkä olleet
heränneet edes silloin kun oli kysymys elämän korkeimman onnen
varmistamisesta -- ne herätti nyt vihdoinkin kadotetun rakkauden
suru. Ja koko hänen olentonsa tärisi perustuksissaan; hänen sielunsa
kuohuvista aalloista kohosi saari, joka loisti hyvien päätösten
kultaa, kiilsi todellisen katumisen helmiä.
Lopulta -- ja se tapahtui hyvin myöhään, vielä myöhempään kuin hän
oli koskaan palannut ravintoloista -- lopulta hän hyppäsi seisoalleen
ja alkoi kiivain askelin kävellä edestakaisin huoneessaan.
"Enefa oli hyvin oikeassa siinä, etten minä kelpaa mihinkään, etten
minä tiedä mitä varten elän, että minä pidän kaikkea ajankulukkeena,
ettei minussa ole todellisuutta tai uskoa tai vakaumusta!" hän
enemmän nyyhkytti kuin huusi. "Hänen joka sanansa minä vahvistan
teoillani. Onko minulla ollut ainoatakaan hyvää, rehellistä ajatusta,
olenko tehnyt ainoatakaan hyvää, rehellistä tekoa, sen jälkeen
kun erosin hänestä? Enkö minä leiki kunniallani, kun ainoastaan
häntä harmittaakseni aijoin antautua alalle, jota minä perinpohjin
inhoan? Enkö leiki onnellani, kun aijoin ainaiseksi yhdistää
elämäni sellaiseen kunniattomaan ja uskottomaan nukkeen, kuin se,
johon olin niin kauan sidottu? Niinkuin minä, ei ole yksikään mies
menetellyt. Poikanulikka minä olen, ja elämän vakavuutta en ole
koskaan ymmärtänyt. Oi, Enefa, minä tahdoin kostaa sinulle, mutta
minä kostinkin sen sijaan itselleni! Verratessani sinua kaikkiin
näihin nuoriin tyttöihin, joiden joukosta minä aijoin valita vaimoa
itselleni, minä huomaan täydellisesti sinun suuren, verrattoman
arvosi, ja sydämmesi syvyydestä minä huudan, ettei sinun vertaistasi
ole koko maailmassa. Ah, tuhannesti niinä olen ansainnut, että
kadotin sinut! Miten minä voin niin halpamaisesti kieltää sinut ja
kenen kuullen? Ihmisten, jotka eivät ole kelvollisia suutelemaan
maata jalkojesi alla! En ole missään suhteessa sinun arvoisesi, en
missään sinua vertaisesi. Olen kurja, heikko raukka, joka mukaudun
sokeasti muiden vielä hurjempiin ennakkoluuloihin. Tätä minä olen
osottanut tähän saakka. Se, että minusta pidetään ja että minua
mielellään nähdään, se ei ole mikään kunnia, se on minulle häpeäksi:
se osottaa vaan, etten minä ole koskaan kellekään vastenmielinen
periaatteissani, ja että minä aina mukaudun sen mielipiteeseen, jonka
seurassa minä olen. Haaveksinhan minäkin ihan nuorena ollessani
tekeväni joskus jotain suurta ja kaunista -- mutta, voi, miten pian
silloinen hemmoitteleva, iloja etsivä elämäni haihdutti ne haaveet!
Sinä olit oikeassa sanoessasi minua julkiseksi valehtelijaksi,
Enefa! Minä valehtelin julkisesti, kertoessani runossani ajatuksista
ja toiveista, jotka minä teoillani kielsin; minä en täyttänyt
ainoatakaan lupaustani, minä en kehittänyt mitä minussa oli. Ah,
Enefa, minä en uskalla ajatella, miten paljon sinä minua rakastit!
Jos minulla olisi sinun tarmosi ja voimasi, koettaisin voittaa
takaisin mitä olen kadottanut -- mutta voisinko minä... minä...
Miten ylevämielisesti sinä kuitenkin teit! Huomattuasi, minkälainen
minä olin, sinä uhrasit kaikki vakaumuksesi vuoksi: rakkauden,
rikkauden, loistavan tulevaisuuden -- epäilemättä hetkeäkään. Entä
minä, joka en voi uhrata edes ainoatakaan vikaani!... Mutta enkö
todellakaan voi sitä? Onko kaikki todellakin mennyttä? Täytyykö
minun jäädä sellaiseksi kuin minä olen? Ei, ei, tuhat kertaa ei!
Minun ei tarvitse sitä! Sinä olet oleva minun esikuvani, sinä julma
koulumestari, jota minä kuitenkin niin sanomattomasti rakastan.
Kenties sinä, kun kaikki käy selville, olet toisen kerran erehtynyt
minun suhteeni; minä en ole mikään ihmiskunnan pelastaja, mutta
niinkään halpa ja kurja, kuin sinä luulet minun olevan, en minä
luultavasti myöskään ole. Jos sinun lopulta täytyisi tunnustaa
erehtyneesi, niin olisi se minun paras kostoni!..."
Otik ei mennyt maata koko sinä yönä; aamuun asti hän käveli
edestakaisin huoneessaan, mietti miten hän voisi näyttää Enefalle,
että tämä oli toisen kerran erehtynyt hänen suhteensa.
* * * * *
Kului viikko -- viikko, joka toi muassaan monta uutta kokemusta ja
taistelua. Tohtori ilmoitti sedälle päätöksestään jättää virkamiesura
mielestään, ja tämä otti ilmoituksen vastaan ihmetellen ja paheksuen.
Kenties hän toivoi veljensä pojalle menestystä maailmassa, ja
olisihan sitä paitsi pysyväinen toimi pidättänyt häntä ja tehnyt
vaaralliset retkeilyt vuoristoon mahdottomiksi. Asianajaja antoi
kuitenkin myöten kuten aina.
Päivät kuluivat tohtorilta kauheaa hitaasti. Kaikki tympäsi häntä,
ja entinen alakuloisuus tahtoi aina vaan päästä hänessä vallalle.
Mitäpä hänellä olisi täällä ollut tekemistä semmoista, joka olisi
voinut todistaa Enefalle, että tämä oli erehtynyt? Pragia hän oli
alkanut vihata sydämmensä pohjasta, ja hänestä tuntui kuin ei koko
kaupungissa olisi ollut hänelle sopivaa toimialaa. Itse asiassa
se tuli siitä, ettei hän enää etsinytkään mitään; hän ikävöi vaan
hongikkovuoria. Hänen ja ystävien väli oli muuttanut melkein
kylmäksi, sillä johdettuaan pari kertaa keskustelun heidän seurassaan
vakaviin aineisiin, oli häntä ruvettu epäilemään 'kerettiläisyydestä'
ja alettu tavallaan kunnioittaa. Pahin kaikista oli kuitenkin se,
ettei hänen kukkaronsa enää muutamaan aikaan ollut avoinna, kuten
ennen, kun oli kysymys kustantaa kalliita huveja ja juominkeja.