hänen läsnäollessaan olisivat rohenneet laskea leikkiä hänestä. Mitä
Otikiin tuli, oli koko hänen entinen itserakkautensa noussut hurjaksi
sitä haavoitettaessa. Pragissa sanottiin siis, ettei hän aikonut
ainoastaan naida kyläompelijatarta, vaan että hän, vastustamaton,
oli nöyrä ihailija, jonka täytyi ostaa kalliilla hinnalla pieninkin
suosionosotus! Sitä hän ei voinut sietää! Sehän ei ollut totta -- se
oli äärimmäistä panettelua!
"Olisipa se aivan minun tapaistani!" vastasi hän hartioitaan
kohauttaen. Hän inhosi itseään jo edeltäkäsin siitä, mitä hän aikoi
sanoa, mutta hän ei voinut muuta. Hänen täytyi vaikka millä hinnalla
pelastaa kunniansa; kaiken muun voi voittaa takaisin, ainoastaan sitä
ei. Jos sen on kerta kadottanut ihmisten silmissä, tiesi hän ettei
sitä saa takaisin.
"Onpa todellakin kummallista, että te, jotka olette tunteneet minut
niin kauan, ette ole vielä päässeet perille, etten minä koskaan osta
huvejani niin kalliisti. Sanonpa teille totuuden parilla sanalla:
minulla oli todellakin kunnia voittaa heti ensi hetkellä tuon tytön
sydän -- hän rupesi oikein jumaloimaan minua -- ja minä olin niin
hyväsydämminen, etten työntänyt häntä luotani. Minun täytyy sitä
paitsi tunnustaa, että tämä pieni tapaus tuli jotenkin sopivaan
aikaan. Voitte kai ajatella, miten ikävä täällä olisi ollut, muuten.
Kun minua haluttaa, menen minä nyt ja asetun hänen ikkunansa eteen ja
suutelen hänen ruusuposkiaan, mutta tarvitsematta tehdä edeltäkäsin
mitään aviolupausta... En ole minuuttiakaan ajatellut rakkautta
ja vielä vähemmän avioliittoa... Mutta minua todellakin hävettää,
että minun pitää istua ja uskoa tätä teille... Minkä tähden te ette
jättäneet minua rauhaan?"
Hänen ystävänsä huomasivat hänen olevan suuttuneena täydellä todella
ja he kiiruhtivat vetämään toista virttä. Heidän tarkoituksensa ei
ollut suututtaa häntä toden perästä.
"Minkä tähden sinä niin suutut, sehän ei ole ollut koskaan
tapasi", nauroivat he. "Eikö vähäinen leikinlasku ole sallittu
ystävien kesken? Ei kukaan ihminen Pragissa puhu sinun olevan
rakastunut tai aikovan naida, emmekä me eikä kutkaan muut aijokaan
tehdä sinusta pilkkaa. Meidän pisti päähämme kiusata sinua, kun
teidän palvelustyttönne kertoi meille, että sinä joka ilta menet
tervehtimään tuonne metsässä olevaan tupaan, jossa taitaa olla
sellainen tyttö, joka hänen kertomuksensa mukaan on täydellisyys
itse. Tunnemmehan me sinua kylliksi, jotta tiedämme, että jos
oletkin ruvennut hänen kanssaan pieniin asioihin, niin olet tehnyt
sen ainoastaan ajan ratoksi. Miten sinä voit edes luulla, että
me täydellä todella epäilimme sinun aikovan naida kyläräätälin
tytön, tai mikä se ukko liekään ollut!... Ei, Otik, tänään sinä et
ymmärtänyt leikkiä! Voit kernaasti hankkia tänne maljan punssia, niin
tyhjennämme sen ja unohdamme nuo tyhmyydet."
Otik ei uskonut, että se, mitä he olivat sanoneet, oli ollut heidän
omia päähänpistojaan, mutta hän oli kuitenkin iloinen siitä, että
he näyttivät aikovan lopettaa sukkeluutensa ja johtaa keskustelun
toisiin asioihin. Hän veti helpotuksen huokauksen ja toivoi vaan,
että olisi voinut yhdellä kertaa ja samalla karkoittaa tämän lyhyen
hetken mielestään.
Hän nousi mielellään ja avasi oven, aikoen huutaa Ankaa. Mutta sanat
kuolivat hänen huulilleen. Muutamia kummallisia ääniä tunkeutui
hänen korviinsa vinniltä, ja hän huomasi puolipimeässä Jenikin, joka
nojautui ääneensä nyyhkyttäen porraskaiteeseen.
Mrakot muori oli käyttänyt tätä tänään Ankan apulaisena
tarjoamisessa. Hänet oli lähetetty ylös viemään täytettyä
oluthaarikkoa, mutta oli odottanut oven ulkopuolella, kunnes
Anka tulisi ja ottaisi sen häneltä, sillä hän oli liiaksi kaino
uskaltaakseen itse mennä vieraiden luokse. Sitä paitsi oli Anka
pyytänyt häntä viipymään siellä siksi, kunnes hän tuli korjaamaan
ruokaa pöydästä, sillä silloin soveltui hänen hyvin kantaa alas
lautasia. Odottaessaan hän oli tullut tahtomattaan kuunnelleeksi
keskustelua, ja vaikka hän ei olisi kuunnellutkaan alusta alkaen,
olisi hän luonnollisesti tehnyt sen heti, kun hän alkoi ymmärtää,
että se koski hänen omaa sisartaan.
Tällä kerralla pelästyi tohtori Jenikiä yhtä paljon kuin Jenik oli
pelästynyt tohtoria, hänen tuodessaan ruusu- ja liljamehua.
"Minkä tähden sinä itket?" kysyi Otik epävarmalla äänellä.
Jenik oli oikaissut itsensä.
"Sen te tiedätte parhaiten itse", vastasi hän, tarkastellessaan
tohtoria ynseällä, halveksivalla katseella.
"Miten minä voisin tietää, mistä sinä laittaudut tillittämään, senkin
hölmö!"
"Minä kuulin jok'ikisen sanan, jonka te sanoitte, kun te vakuutitte,
että te vaan kujeilitte minun sisareni kanssa. Mutta se, joka
kujeilee rehellisen ihmisen kanssa, se ei ole itse rehellinen."
"Joko sinä kuulit aivan väärin, tai olet sinä kuvitellut mielessäsi
kaikki", sanoi tohtori koettaen epätoivoissaan päästä asiasta
erilleen.
Jenik ainoastaan hymyili halveksivasti.
"Minä vakuutan sinulle, että sinä kuulit väärin; meillä ei ole
ollut edes puhettakaan sisarestasi. Mutta asianlaita on se, että
sinä kannat minulle salaista vihaa etkä soisi minun tulevan teitä
tervehtimään. Nyt sinä luulet estäväsi sen sillä, että panet minusta
kokoon muutamia valheita... Jos sinä todellakin suutuit minuun
silloin kerta, siitä että minä tartuin sinuun kovanlaisesti kiinni ja
huusin vähän liika kovaa, niin voit kai antaa sen olla uneuksissa.
Kas tuossa on sinulle kolikka kaupan tekiäisiksi, ja heitä nyt kaikki
tyhmät kuvittelut mielestäsi."
Näin sanoen otti tohtori suuren, kirkkaan hopearahan lompakostaan ja
tarjosi sitä pojalle.
Mutta Jenik vetäytyi kiivaasti taapäin.
"Rahan te voitte pitää itse!" huusi hän vihoissaan. "Minä en anna
lahjoa itseäni. Minkä minä kuulin, sen minä kuulin, ja minä aijon
kertoa sen sanasta sanaan Enefalle, jotta hän saa tietää, minkälainen
te olette..."
Ja ennenkun tohtori ennätti estää sitä, oli Jenik jo hyökännyt
rajusti portaita alas ja ulos pihalle.
Tohtorin täytyi seista hyvän aikaa ja miettiä, ennenkun hän muisti,
mitä varten hän oikeastaan oli tullut vinnille. Lopulta hän sai
huudetuksi Ankaa ja käski häntä laittamaan lämmintä vettä maljaksi.
Jenikin uhkaus oli aivan kuin halvannut hänet; hän tiesi, että poika
panisi sen täytäntöön.
"Enefa ei ole uskova häntä", lohdutteli hän itseään; "ja vaikka hän
uskoisikin, luottanee hän kuitenkin enemmän minuun, kun minä sanon
hänelle, ettei se ole totta. Olisipa kaunista, jos hän uskoisi
enemmän tuollaista poikanaskalia kuin minua!"
Tohtori palasi sisään. Hän tunsi olevansa harmillisella päällä.
Hän joi olutta, viiniä, punssia -- kaikkea, mitä hänen ystävänsä
kaatoivat hänelle; hän tyhjensi lasin toisensa perästä heidän
onnekseen, nauroi ja laski leikkiä, mutta sillä aikaa vaivasi
pistävä oka hänen sydäntään. Mitähän Enefa sanoo, kun poika tulee
kotiin ja kertoo kuulemansa? Tämä kysymys kiusasi häntä yhtenänsä
-- hän koetti turhaan päästä siitä erilleen, turhaan työntää sitä
luotaan, karkoittaa sitä. "Hän ei tule uskomaan Jenikiä", vastasi hän
itselleen puoleksi koneellisesti; "hän ei tule uskomaan Jenikiä",
kertoi hän, noustuaan seisomaan ja mentyään ikkunan luo luodakseen
katseen pieneen tupaan.
Mutta vaikka hän oli ainakin sata kertaa iltapäivällä antanut
itselleen sen vastauksen, ei hän sittenkään voinut saada rauhaa
mielessään. Lopulta hän kysyi Jenikiä: pojan kasvoista hän voisi
arvata, miten asiat olivat hänen kotonaan.
Jenikiä ei ollutkaan saapuvilla. Ei kukaan ihminen voinut käsittää,
minne poika oli joutunut, selitti Anka; hän oli livistänyt tiehensä
ja jättänyt oluthaarikan vinnille. Sepä vasta oli kauniisti tehty,
kun hänellä oli työtä joka nurkassa, koko talo oli ylösalaisin,
sen jälkeen kun nuo vieraat herrat olivat tulleet; heille piti
olla milloin sitä, milloin tätä eivätkä he näyttäneet koskaan
saavan tarpeeksensa, ei ruokaa eikä juomaa. -- Viimeistä hän ei
luonnollisesti sanonut ääneensä.
"Ei kai tämä ole ensi kerta kun hän juoksee tällä tavoin tiehensä,
juuri kuin tarvitsette häntä parhaiten?" tiedusteli Otik.
"On kyllä, sehän se juuri on kummallisinta", vastasi Anka innoissaan.
"Hän on muutoin hyvin tarkka."
Tohtori alkoi epäillä, etteivät nyt asiat olleet mökissä oikealla
tolalla.
"Minä en voi mitenkään antaa tämän mennä menoaan", ajatteli hän,
"minun täytyy asettaa jotenkin, että pääsen erilleni näistä
painajaisista ja saan vielä tänä päivänä puhutella Enefaa. Minä menen
hänen luokseen iltapäivällä, kuten tavallisesti, jotta hän näkee,
ettei minulla ole huono omatunto, vaikka tiedän, että tuo kirottu
poika onkin mennyt valehtelemaan jos mitä minun niskoilleni. Se on
oleva vaikea hetki, mutta minun täytyy kestää se, ei auta. Enefa
rupeaa tietysti itkemään ja valittamaan ja antaa minulle runsaasti
nuhteita ja soimauksia, mutta, kuten sanottu, minun täytyy kestää
Niin kauan kuin voin, kiellän minä ja sanon, että Jenik on kuullut
väärin, mutta jos se ei auta, niin sanon suoraan, mistä syystä
minun täytyy pitää salassa suhdettani häneen. Hän ei tunne minun
maailmaani, joka on monessa suhteessa hyvin huono ja halveksittava,
mutta jossa minä nyt kuitenkin elän ja johon minun siitä syystä
täytyy alistua, tahdonpa sitten tai en. Hän ei aavista, minkälaista
naurua sellainen yhdistyminen kuin minun herättää -- ei olisi
puoleksikaan niin vaarallista, jos hän olisi ollut kapakkatyttö tai
tanssijatar. Ihmiset herkeävät aivan yksinkertaisesti kunnioittamasta
minua. Tämä minun täytyy hänen antaa selvästi ymmärtää, ja silloin
hän kyllä huomaa, etten minä voinut tehdä toisin; on kai meillä
velvollisuuksia itseämmekin kohtaan. Sitten minä kerron hänelle
tuumani, että käytämme matkoihin sen ajan, jona hänen on opittava
suuren maailman vaatimuksia. Jotta hän näkisi minun tarkoitukseni
olevan rehellisen, puhun minä isoisän kanssa asiasta ja tunnustan
hänet ukolle kihlatukseni. Mutta heidän täytyy luvata minulle, että
pitävät asiaa vielä jonkun ajan salassa."
Tehtyään tämän suunnitelman, alkoi tohtori täytellä vieraidensa
laseja jos mahdollista vielä ahkerammin kuin he itse olivat tehneet
aikaisemmin. Lopulta he voivat tuskin seista jaloillaan. Lepertelevin
kielin ilmoittivat he haluavansa mennä maata hetkeksi. Tohtori, joka
ei toivonut muuta, saattoi heidät heidän huoneeseensa eikä jättänyt
heitä, ennenkun kuuli heidän kuorsaavan. Kun hän oli varma, etteivät
he heräisi vähällä, kiiruhti hän kiireisin askelin Enefan luo. Jos se
kielikello Jenik todellakin oli saattanut jotain harmia aikaan, niin
laitettiin nyt taas kaikki hyvälle kannalle.
* * * * *
Kun tohtori tuli Podhaiskyn mökin luo, näki hän ukkovaarin menevän
metsään päin.
"Jos Enefa on nähnyt minut ja lähettänyt pois ukon, niin täytyy minun
valmistautua nuhdesaarnaan, joka riittää", ajatteli Otik, pakoittaen
itsensä hymyilemään.
Hän astui tupaan ja katsoi hämmästyneenä ympärilleen; huone oli
tyhjä. Enefan pöydällä ikkunan vieressä oli kaikki ylösalaisin,
ja sen vieressä lattialla tohtori huomasi jotain mustaa -- joukon
vaatteita, luuli hän. Vasta katsottuaan tarkemmin, huomasi hän,
että se oli Enefa itse. Enefa puoleksi makasi lattialla, pää tuolin
nojassa, ja kaikesta päättäen oli hän jo kauan ollut tässä asennossa.
Nähtävästi se ei ollut satunnainen, vaan oli hän vaipunut siihen,
jonkin kovan, aavistamattoman iskun satuttamana.
"Sinä itket!" huudahti Otik ja täynnä hellyyttä ja levottomuutta
kiiruhti hänen luokseen.
Enefa avasi silmänsä -- ne olivat verestävät, ja nähtyään tohtorin
sulki hän ne niin äkkiä, kuin niihin olisi pistetty tulikuuma rauta.
"Minä olen jo itkenyt kylliksi", vastasi Enefa liikahtamatta.
"Mutta mitä sitten on tapahtunut? Oletko tullut sairaaksi siitä kun
viimeksi tapasimme?"
"Olen ollut sairas jo kauan, hyvin kauan."
"Enkä minä... tiedä siitä mitään!..."
"Minä olen sairas, siitä syystä että olen oppinut tuntemaan sinut."
Tämä oli pahempaa kuin kaikki nuhdesaarnat, pahempaa kuin kiivaimmat
moitteet. Ensi kertaa sanoi Enefa Otikia sinuksi, mutta vaikka tämä
usein oli pyytänyt sinuttelemaan itseään, ei häntä nyt ilahuttanut
ollenkaan, että Enefa täytti hänen toiveensa. Enefan sinuttelemisessa
oli jotain kovaa, halveksivaa; Enefa ei lähennyt häntä tällä
tuttavallisella nimityksellä, vaan tuntui halveksivan häntä.
"Mitä sinä tarkoitat?" änkytti hän.
"On vaikeaa selittää, miltä tuntuu, kun ihmisen sydän särkyy",
kuiskasi Enefa, ja tämän sanottuaan vaipui hänen päänsä tuolilta
lattialle.
"Enefa!" huudahti tohtori epätoivoissaan, nähtyään tytön heikkouden,
joka ei voinut olla seurauksena muusta kuin kauheimmista sielun
tuskista. "Ole järkevä, oma Enefani!"
"Niin, ole järkevä, Enefani!" toisti Enefa soinnuttomalla äänellä.
"Huomaa vihdoinkin, minkälaisen miehen tähden olet unohtanut rukoilla
vanhempiesi, isoisäsi ja veljesi puolesta, ja tiedä, että Jumala nyt
rankaisee sinua siitä!"
"Minä en käsitä sinun katkeruuttasi", kuiskasi Otik uskaltamatta
katsoa Enefaa silmiin. Hän tunsi olevansa aivan murtunut Enefan
tuskasta. Nyt vasta hän huomasi, mitä oli tehnyt.
"Enkä minä käsitä sinun röyhkeyttäsi!" huudahti Enefa, istuutuen
yhtäkkiä tuolille. "Mitä varten sinä olet tullut tänne? Mitä sinä
tahdot täällä? Miten sinä uskalsit vielä kerran astua meidän
kynnyksemme yli? Tahdotko nauraa minulle vasten silmiä, valehdella
minulle vasten silmiä?"
"Enefa, tuomitse minua miten tahdot, mutta usko minua, kun minä
sanon sinulle, että sinulle, kuule, _sinulle_ minä en ole koskaan
valehdellut!"
"Siinä tapauksessa sinä valehtelit molemmille ystävillesi, ja se on
sama se -- vale kuin vale... Oikeastaan sinä olet valehdellut sekä
minulle että heille, sinä olet valehdellut joka taholle; minulle sinä
valehtelit, että aijoit tehdä minut vaimoksesi, ja heille, ettet ole
koskaan välittänyt minusta, että minä pyytämättäsi avaan sinulle
ikkunani, ja että sinä suutelet minua, milloin tahdot..."
Ja hän vaipui uudelleen lattialle. "Lopeta jo, elä kiusaa enää
itseäsi eläkä minua! Minä tunnustan, että veljesi sattui kuulemaan
muutamia tyhmyyksiä, jotka minä sanoin. Mutta minä vannon kautta
Jumalan, että ne lausuttiin aivan toisessa tarkoituksessa kuin sinä
luulet. Minä kehuin saaneeni sinulta osotteita rakkaudestasi, minä
kehuin suuremmista suosionosotuksista kuin sinä todella olitkaan
antanut minulle, mutta, se on meidän miesten tapa... Ja vaikka minä
en tunnustanutkaan _heille_, miten suuri minun rakkauteni on sinuun
-- minä sanon sinulle sitten syyni -- niin ethän _sinä_ voi epäillä,
ettei minun sydämmeni ole kokonaan sinun, Enefa, rakkaani!..."
"Ja jos sinä todellakin rakastaisit minua, voisit rakastaa minua
siten, kuin sinä sanot, niin et sinä olisi halventanut minua ja
solvannut minua ystäviesi silmissä", vastasi Enefa ja oikasihe
uudelleen, ja jatkoi tuskaa ja harmia ilmaisevalla äänellä: "Usein
iltasilla minä näin sinut lähellä tupaamme, ja minä tiesin sinun
kävelevän siellä minun tähteni, ja joka kerta minä olisin tahtonut
juosta ulos sinun luoksesi tai avata ikkunani, puhellakseni hetken
kanssasi, samoin kuin kaikki muut tytöt tekevät lemmityilleen.
Mutta minä en tehnyt sitä koskaan; ja tiedätkö minkä tähden en?
Rakkaudesta sinuun! Se se oli -- minun ääretön rakkauteni sinuun --
joka aina pidätti minua. Jos joku olisi saanut nähdä sinun seisovan
minun ikkunani edessä, olisi hän varmaankin sanonut: 'Tuo tyttö on
hullu, joka pitää tohtoria aivan kuin lemmittyään; mutta tohtori
käyttäytyy epärehellisesti, kun luulottelee hänelle sellaista'. Ja
se, että olisin kuullut jotain sellaista sinusta, se olisi koskenut
minuun kovasti; minä en olisi voinut sietää, että sinua olisi minun
tähteni moitittu ja ankarasti tuomittu. Silloin minä en aavistanut,
etteivät ihmiset olisi tehneet sinulle väärin puhuessaan sinusta
pahaa, että kaikki, minkä sinä teet, sen sinä teet kevytmielisyydestä
ja kuluttaaksesi aikaasi -- huvitteletpa sitten tai luet tai
rakastat -- sillä ylevämpää päämäärää sinä et tunne... Voi, sinä
olet surkuteltava ihminen; sinulla ei ole uskoa, ei kunniaa eikä
vakaumusta; sinä et ole maailmassa muuta varten kuin elääksesi
loppuun elämäsi, jonka olet saanut. Ja minä, joka polvistuin jalkaisi
juureen -- ja sinä annoit minun polvistua, sinä häpeämätön!"
"Enefa!" huusi tohtori.
"Minkä tähden sinä suutut, minkä tähden sinä puhut niin kovalla
äänellä? Näytä mieluummin, että minä olen erehtynyt sinun suhteesi
häväistessäni sinua tällä tavoin, ja sano minulle, mistä syystä
sinä halvensit minua niin syvästi ystäviesi silmissä, ellei se
ollut kevytmielisyydestä ja halpamaisuudesta? Ajatukseni, että sinä
pilkkasit minua juuri sen tähden, että tunsit, miten äärettömästi
minä sinua rakastin, se raastaa rikki minun sydämmeni! Oi, ilmoita
minulle heti joku hirvittävä, inhoittava vika minussa, jonka tähden
sinä halveksit minua! Poista minusta luulo, että sinä palkitset
rakkauden petoksella! Ah, näytä minulle pian, pian, että minä olen
ansainnut sinun halveksimisesi, niin minä suutelen maata sinun
jalkojesi alla; ilomielin tunnen minä itseni syylliseksi, kunhan
sinä vaan olet viaton! Työnnä minut kuin panettelija luotasi, ja
katoan ainaiseksi sinun silmistäsi ja olen onnellinen saadessani
yhä edelleen rakastaa ja kunnioittaa sinua ajatuksissani!... Mutta
nyt, nyt... Voi, miten minä voin elää, kun minä tiedän sydämmessäni
varmasti, että sinä olet valehtelija, julkinen valehtelija, että sinä
harjoitat häpeällisintä kaikista ammateista -- esiinnyt maailmalle
kuin susi lammasten vaatteissa. Minä luin sinun runosi, 'Oikeutta
ikävöiväsi', ja minä luotin sinuun niin lujasti, ja minä katsoin
sinuun kuin uuteen maailman pelastajaan. Miten suuri, jalo, ylevä
sinä olit minun mielestäni!... Tiesin kyllä ihmisten valehtelevan,
mutta tuollaisista kauheista, tarpeettomista valheista, joita
heitetään koko maailman silmiin, ei minulla vielä ollut koskaan ollut
aavistustakaan... _Sinä, sinä_ moitit maailmaa petollisuudesta,
_sinä_ itkit sen vikoja, _sinä_ tahdoit pelastaa sen, _sinä_ nousit
sen opettajaksi ja oikeuden ja totuuden puolustajaksi -- _sinä!!_
Oi, etkö punastunut kirjoittaessasi niitä rivejä, etkö punastu, niin
pian kuin muistat ne? Minä olen niin onneton, onnettomampi kuin
yksikään nainen; se, jota minä lähinnä Jumalaa kunnioitin, se on
minut pettänyt, halventanut! Mutta sinun sijassasi minä en sittenkään
tahtoisi olla -- se on minun synkkä lohdutukseni! Minun epätoivoni
on kaikesta huolimatta parempi toveri kuin se arvottomuus, joka
sinun elämääsi johtaa. Etkö sinä nauranut sydämmessäsi minulle,
kun minä rukoilin sinua polvillani, ettet sinä antautuisi sotaan,
esiintyessäsi kaiken oikeuden ja totuuden puoltajana? Ethän sinä
ole koskaan ajatellut muita, muiden menestystä Ja onnea. Sinä
välität ainoastaan itsestäsi. Jumala suokoon, ettet koskaan pääsisi
maailmassa korkeaan asemaan, ettet koskaan saisi valtaa muihin
ihmisiin; petolliset ovat sinun sanasi, petolliset tulevat tekosikin
olemaan."
"Riittää!" huudahti Otik. "Riittää jo, sanon minä sinulle! Elä hävitä
minun kärsivällisyyttäni, joka on tänään todellakin ollut verraton.
Ainoastaan sinun ilmeinen tuskasi ja kiihoittunut mielesi voivat
sovittaa sen, mitä minun on nyt täytynyt kuulla sinun huuliltasi.
Minä tahdon antaa anteeksi ja unohtaa sen, koska käsitän, miten
loukatuksi sinä mahdat tuntea itsesi, ja koska näen vihassasikin
osotteen rakkaudestasi minuun. Että huomaisit erehtyneesi, etten ole
koskaan leikkinyt kanssasi tai aikonut hylätä sinua, että minäkin
rakastan sinua lämpimästi ja syvästi, ojennan minä sinulle käteni
sovinnoksi, välittämättä kaikista loukkauksista, joita olet syytänyt
minua vastaan niin runsaasti. Ja minä teen vieläkin enemmän: minä
tunnustan käyttäytyneeni tänään houkkion tavoin pelätessäni, että
toverini levittäisivät minusta juttuja Pragissa. Voit olla aivan
varma, että kaikki muutkin minun asemassani olisivat sanoneet ja
tehneet samoin kuin minä. Sinä et tunne maailmaa etkä tiedä miten
paljon kiusallisia velvollisuuksia se antaa meille."
"Kaikki muut", toisti Enefa hitaasti ja painolla. "Oletko sinä
sellainen kuin 'kaikki muut'? Minkä tähden sinä luit, hankit
sivistystä, annoit tehdä itsesi tohtoriksi ja tuhlasit siihen
sekä aikaa että rahaa, kun sinä kuitenkin aijoit jäädä ja jäitkin
samanlaiseksi kuin kaikki muut? Minkä tähden -- kun sinä olet
samanlainen kuin kaikki muut ja tiedät olevasi sellainen -- sinä et
liity niihin, esim. kylämme poikiin, joiden seurassa et ole ollut
ainoatakaan kertaa, vaikka sinä syntyäsi kuulut heidän piiriinsä?
Minkä tähden sinä asettaudut toisten yläpuolelle, minkä tähden sinä
annat heidän palvella itseäsi, ikäänkuin sinä olisit paremman,
arvoinen, minkä tähden sinä tahdot olla erityisessä huomiossa, kun
sinä kuitenkin olet kaikessa samanlainen kuin kaikki muutkin?"
"Tunnustan mielelläni senkin, etten kyllä ole sellainen kuin minun
pitäisi olla, että minulla vielä on pitkälti päämäärään. Mutta
rakastetun, vaimon, tehtävä on saattaa mies oikealle tielle. En minä
tarkoituksetta sanonut sinulle eilen, että sinusta tulisi minun
johtotähteni, minun omatuntoni."
"Kaunis mies, joka odottaa, että vaimo saattaisi hänet oikealle
tielle!" nauroi Enefa katkerasti. "Vaimon on siis oltava miehensä
kasvattaja, vaimon, joka on nuorempi, heikompi, taitamattomampi
kuin mies? Sinä olet käynyt oppineet koulut, kaikki tiedot ovat
olleet sinun vapaasti hankittavissasi, ja sinä odotat köyhää
talonpoikaistyttöä, jotta hän sanoisi sinulle, mitä sinun on tehtävä
tai ei ole tehtävä! Niinkö on laita -- sulkekaa sitten koulunne,
te kaupunkilaiset, pankaa syrjään kirjanne, te oppineet; teidän
taitonne, teidän oppinne ei kelpaa mihinkään, koska se ei tee teitä
paremmiksi, koska teidän täytyy odottaa vaimoa, joka ei ole oppinut
mitään, ja joka tietää mitä tietää, ainoastaan omastatunnostaan,
oppiaksenne häneltä siveyttä ja viisautta! -- Ja minä, joka pidin
oppia niin suuressa kunniassa, joka luulin, että sivistynyt mies oli
yhtä kuin jalo mies! -- Jumalani, minkä tähden et ole ilmoittanut
sitä minulle ennen? Minkä tähden olet antanut minun tuntea rakkauden
ja uskon onnea ja minkä tähden nyt riistät minulta kaikki, kaikki?..."
"Sinä otat kaikki niin syvästi."
"Minkälaisia ovat ne ihmiset, jotka ottavat kaikki yhtä keveästi kuin
sinä?"
"Yhä vaan vihamielisiä sanoja! Enkö vielä ole nöyrtynyt kylliksi
edessäsi? Rakkautesi minuun ei kuitenkaan ollut oikea, koska se
ei välitä anteeksiannosta ja kärsivällisyydestä. Minä sanon vielä
kerran: minä olen rikkonut, mutta en sydämmen puutteesta, vaan
tottumuksesta, turhamielisyydestä ja heikkoudesta. Vasta sinun
suuresta tuskastasi huomaan, miten suuri minun rikokseni oikeastaan
oli; mutta unohda vihdoinkin mennyt ja ojenna minulle kätesi! Vielä
tänä päivänä annan sinulle täyden hyvityksen; minä menen molempain
toverieni luo ja sanon: 'Minä valehtelin teille päivällä, minä
kerroin teille muutamia valheita -- en nyt muista mitä. Tässä te
näette minun kihlattuni, tulevan vaimoni'."
Enefa työnsi ylpeänä luotaan ojennetun käden.