minua kaikista enin. Kaikkialla muualla minä olen kohdannut uusia
tuntemattomia maailmoja; täällä minä olen tavannut jäännöksen
vanhasta, unohdetusta. Kuullessani muorin puhuvan mietteistään,
teidän, isoisä, ennustavan ilmoja ja muita tapahtumia tai
onnettomuuksia, Enefan lukevan sairaille j.n.e. -- silloin muuttuu
minulle entisyys ikäänkuin eläväksi, ja minä siirryn ajatuksissani
monta vuosisataa taaksepäin. Minusta tuntuu siltä, kuin olisi mennyt
aivan vasta se aika, jolloin esi-isämme läksivät alkuperäisestä
kodistaan, vaelsivat tänne vuoristoon ja rakensivat tänne majansa.
He ajattelivat ja luulivat aivan samoin kuin tekin maailmasta ja
kaikista näkyvistä ja näkymättömistä olennoista; te kannatatte
heidän mielipiteitään, tapojaan ja mielialojaan. Tuntuupa minusta
siltäkin, kuin te itse tietämättänne olisitte ottaneet heidän
velvollisuutensa ja tehtävänsä. Esi-isillämme oli velvollisuutena
vartioida rajametsiä, jotka ulottuivat täältä Saksiin ja Preussiin
saakka. Vaikka te olette satoja vuosia olleet pelkkäin vierasten ja
vihamielisten kansanainesten ympäröimänä, ette te ole kuitenkaan
antaneet niiden tähän saakka paljoa tunkeutua tänne, vaan olette
tietämättänne, mutta kestävästi ja sitkeästi pysyneet tavoissanne,
tottumuksissanne ja mielipiteissänne. Ja sillä tavoin te olette yhä
edelleen vartioineet ja suojelleet tshekin kansan ikivanhoja rajoja."
Niin halukkaasti kuin sillä kerralla ei ukkovaari ollut vielä koskaan
kuunnellut tohtoria. Hän teki hänelle kysymyksen toisensa jälkeen,
ja enin kaikista huvitti häntä saada tietää, mistä nämä vanhat
tshekit olivat tulleet, olivatko he uskoneet Jumalaan, ja millä
tavoin he olivat hankkineet elatuksensa. -- Niin vanha kuin hän
olikin, vakuutti hän sitten, aikoi hän vielä kerran nousta Horekille,
vuorenkukkulalle, jonka hän näki ikkunoistaan, ja jossa oli kasassa
joukko kiviä. Otik tiesi nimittäin, kertoa, että ne olivat jätteitä
muutamasta linnasta, jossa mainitut rajavartijat olivat seisoneet
ja vakoilleet, oliko mitään epäiltävää näkyvissä, jossa he olivat
rukoilleet jumaliaan, ja jonne he olivat piilottaneet vaimonsa ja
lapsensa, silloin kun vihollinen oli tunkeutunut heidän maahansa ja
koettanut tulella ja miekalla hävittää heitä.
Sinä iltana ei Otik voinut ollenkaan kertoa kylliksi, hänen täytyi
puhua yhtä mittaa, ja lopulta hän tunsi voimansa olevan ihan lopussa.
Onneksi alkoi pimetä, ja isoisä kiiruhti ulos katsomaan, laskeutuiko
aurinko pilviin; siinä tapauksessa saatiin odottaa myrskyä yöksi.
"Aina ja alati täytyy minun kuunnella omaa ääntäni", puhkesi tohtori
valittamaan ukkovaarin mentyä, "enkä saa koskaan kuunnella sinun,
Enefa. Ah, missä on nyt se aika, jolloin sinä tulit luoksemme ja
kerroit minulle esi-isiesi kohtaloista? Sano, Enefa, milloin istut
ja kerrot minulle vanhoja taruja, samoin kuin silloin -- minulle,
minulle yksinäni? Milloin minä saan hallita sinua kokonaan,
tarvitsematta vaivautua vieraista katseista ja niiden läsnäolosta?"
"Miten minä uskaltaisin enää jutella vanhoja kertomuksiamme, saatuani
kuulla, miten paljon kaunista ja ihmeellistä te olette nähnyt ja
kuullut!" huudahti Enefa. "Minua ihan hävettää, että olen koskaan
kertonut niistä teille, vaikka te hyvyydessänne sanotte kuuntelevanne
niitä mielellänne."
"Voit olla aivan vakuutettu, että minä sitä tarkoitankin. Ne ihmiset,
joista sinä kerrot, ovat toisenlaisia ihmisiä kuin ne, joiden
joukossa minä olen elänyt; sinun maailmasi on kauniimpi, parempi,
täydellisempi kuin minun. Ah, pysykäämme sinun maailmassasi. Siitä
virtaa lämpö, joka tunkeutuu minun sydämmeeni ja sieluuni ja, täyttää
ne kirkkaimmalla päiväpaisteella. Minun maailmassani sitä vastoin
vallitsee talvipakkanen, joka väliin saattaa jähmettymään ihmisen
jääksi. Vasta sinun luona ollessani minä tunnen miten kylmä ja pimeä
on ulkona muiden luona. Niin, kaikki on siellä turhaa, josta minä
tulen; ainoastaan sinussa, Enefa, on totuus, ainoa, suuri totuus!"
Ja Otik tarttui Enefan käsiin ja katsoi hänen suuriin, säihkyviin
silmiinsä.
"Siten ei teidän pitäisi sanoa!" huudahti Enefa moittivasti.
"Olisipa kaunista, ellei totuutta olisi muissa kuin minussa! Sitä
on kaikissa, se on vaan nukuksissa muutamissa. Minussa puolestani
on isoisä aina koettanut herättää sitä ja kehoittanut minua aina
toimimaan sen äänen mukaan. Jos sen on herättävä kaikissa, täytyy
syntyä joku, joka ilmoittaa sen ja huutaa mahtavalla äänellä samoin
kuin ennen Kristuksen apostolit paatuneille ja välinpitämättömille:
'Nostakaa katseenne, tässä on teidän johtotähtenne, te jumalattomat
ja soaistut, jotka ette ole tähän saakka nähneet Jumalan valkeutta!
Seuratkaa sitä alati silmillänne; se on johtava teitä, niin että
lopulta huomaatte tämän valkeuden. Tähän saakka te olette pitäneet
nautintoja ja kultaa elämänne päämääränä -- tulkaa vihdoinkin
järkiinne, karkoittakaa eksyttävä pimeys sydämmistänne ja nostakaa
katseenne sinne, mihin minun käteni neuvoo: se neuvoo teitä
rakastamaan veljiänne, rakastamaan hyvää, se neuvoo siihen pöytään,
jossa, jokainen saa oman osansa, jossa kaikki ovat toistensa
vertaisia'... Mutta mitenkä minä uskaltaisin selittää teille, mitä
teidän on sanottava ihmisille! Kun sopiva hetki tulee, kun te
näette, että sielut ovat valmiita kuuntelemaan ja seuraamaan teitä,
tiedätte te kyllä, itse parhaiten, mitä teidän on sanottava heille.
Milloin, voi milloin se hetki tulee, jota minä niin ikävöin? Minä
ikävöin, sillä minä tahdon, että koko maailma notkistaisi teille
polvea, samoin kuin minä teen ajatuksissani... Mutta moni koettaa
kyllä paetakin teitä, sillä minä huomaan yhä enemmän ja enemmän,
että ihmiset rakastavat pimeyttä enemmän kuin valkeutta, ja että
he mieluimmin tahtoisivat, että olisi aina yö, ei koskaan päivä.
Varmaankin saatte te, valon sotilas, puolustaa itseänne muillakin
aseilla kuin sanan miekalla -- ah, elkää saattako itseänne turhan
tähden vaaralle alttiiksi! Totuudelle kuoleminen on jumalallista,
mutta sille eläminen on myöskin suurta. Käyköönpä kuitenkin miten
tahansa, tulkoonpa palkaksenne voitto tai kuolema -- se on kuitenkin
varmaa, että minun sydämmeeni on pystytetty alttari, josta ei kukaan
eikä mikään voi karkoittaa teitä."
Ja Enefa hyppäsi tuoliltaan, vaipui polvilleen tohtorin eteen
ja kohotti kyyneleiset kasvonsa ja ristiin pannut kätensä häntä
kohti. Nyt vihdoinkin hän oli saanut sanoa tohtorille, mitä hän oli
niin kauan miettinyt: että hänen sydämmellensä Otik oli puhunut
sepittäessään "Oikeutta ikävöivänsä."
Ei ole mikään niin rikas kuin rikas nuori mieli. Se antaa
antamistaan, tuhlaavasti, kiihkeästi, sokeasti -- se antaa pois
kauneimmat ajatuksensa, suurimmat, enin rakastetut unelmansa,
ja jokaisesta ajatuksesta, jokaisesta unelmasta, jonka se siten
lahjoittaa pois, saa se kymmenkertaista ihanamman, suuremman ja
kauniimman korvauksen.
Alttari, jonka Enefa oli pystyttänyt tohtorille, oli hänen oma
tekemänsä ja hänen omista rakennusaineistaan; tohtorin tehtävä oli
ollut siinä ainoastaan vastaanottava: ei turmella. Enefalla oli ollut
niin äärettömän paljon annettavaa, niin paljon koottua rikkautta,
että hänen oli suorastaan täytynyt käyttää sitä sillä tavoin: hänellä
oli ollut määrätön varasto rakkautta uhrata, mutta ei ollut ketään
sen vastaanottajaa; hänellä oli ollut tarve katsoa johonkin ylös,
ihailla jotain, eikä ukkovaari ollut osannut täyttää sitä kokonaan;
sillä he olivat olleet liiaksi yhtäläisiä. Hän oli hautonut aatteita
ja tunteita, joille hän oli turhaan etsinyt holhojaa.
Siten hänen ajatuksensa olivat joskus pysähtyneet naapurin poikaan,
nuoreen mieheen, josta hän oli kuullut niin paljon puhuttavan,
ja joka käytti niin monta, monta vuotta elämästään tietojen
hankkimiseen. Mistä syystä hän mahtoikaan tehdä niin? Luonnollisesti
sitä varten, että olisi sitten oppimattomain raukkain opettajana
ja apuna! Mitähän hän mahtoi oppia? Ah, varmaankin kaikkea, sillä
tiesihän isoisäkin niin paljon, vaikkei hän ollut koskaan lukenut
-- mitä sitten Mrakot muorin poika, jonka ei tarvinnut ajatellakaan
muuta kuin viisauden hankkimista! Ja äiti, joka niin usein valitteli
hänestä! Miten hän voi tehdä sitä, kun poika kuitenkin oli pyhittänyt
elämänsä ainoastaan kaikelle suurelle ja kauniille! Hän tarvitsi
rahoja -- mitä sitten? Hän auttoi tietysti muita. Hän ei tahtonut
tulla tervehtimään muoria -- mitä sitten? Hänellä ei luonnollisesti
ollut aikaa. Ja siten yltyi Enefa vähitellen puolustamaan tohtoria,
ja se, jonka puolta täytyy alituiseen pitää, se tulee meille
rakkaaksi, samoin kuin kaikki, jonka puolesta taistelemme ja jota
tunnemme suojelevamme.
Askel askeleelta kasvoi tohtori siten kiinni hänen sydämmeensä
ihanteena, hänen oman itsensä täydellisenä, kirkkaana heijastuksena,
jolle hän tietämättään antoi kaikki ne ominaisuudet, kaikki tunteet
ja pyrinnöt, joita hän kunnioitti. Kauan oli tämä jumaloiminen arkaa
ja epäilevää ja ainoastaan puoleksi tunnustettua; sen jälkeen tuli
'Oikeutta ikävöivä' aivan kuin sytyttävä kipuna. Siitä hän sai varman
vakuutuksen olleensa oikeassa, se ikäänkuin antoi hänelle ikävöidyn
oikeuden antaa Otikille kaikki, kaikki...
Otik ei muistanut 'Oikeutta ikävöiväänsä' eikä siitä syystä
ymmärtänyt Enefaa täydellisesti, mutta hän oli syvästi liikutettu.
Maatessaan siinä hänen jalkojensa juuressa, kyyneleiset kasvot
häneen käännettyinä ja ihastunut, leimuava katse häneen luotuna,
näytti Enefa hänen mielestään tuhat kertaa kauniimmalta kuin ennen.
Jokaisesta Enefan sanasta huokui palavaa, melkeinpä yliaistillista
rakkautta, ja ääni kuului jumalalliselta. Niin rakastettu hän ei
ollut koskaan voinut luulla olevansa.
"Niin, minä tahdon elää ja elänkin, mutta en kellenkään muulle kuin
sinulle", huudahti hän, nostaessaan ylös Enefan ja painaessaan häntä
rintaansa vastaan. "Sinä ansaitset sen, että minä pyhitän sinulle
koko elämäni ja kieltäydyn tähtesi kaikesta muusta; sellaista
aarretta, kuin se, minkä sinä lahjoitat minulle sydämmessäsi ja
sydämmelläsi, ei löydy koko maan päältä. Tahdotko ruveta minun
suojelusenkelikseni, tahdotko ruveta kumppanikseni, omaksitunnokseni,
vaimokseni?"
Enefa vastasi ainoastaan hiljaa huokaisten, irrottautui Otikin
sylistä ja kiiruhti pieneen kamariinsa. Tällä taivaallisen onnen
hetkellä täytyi hänen olla yksinään.
"Niin, hän tulee omakseni, hänen täytyy tulla omakseni", kaikui ääni
Otikin sydämmessä, hänen kävellessään kotiin päin ja kääntyessään
vähän väliä katsomaan, eikö Enefa ollut tullut ulos etehisen
portaille ja viitannut hänelle sieltä viimeistä jäähyvästiään. "Sillä
lailla kuin hän ei kukaan voisi rakastaa minua; ei ole suorastaan
ketään, joka enää ymmärtäisi rakastaa sillä tavoin. Oi, mikä onni,
mikä ääretön autuus odottaakaan minua hänen rinnallaan -- ainoan,
jota olen milloinkaan rakastanut sydämmestäni! Pitäköön koko Prag
minua narrinaan, ja naurakoon minulle kaikki sen pölkkypäät --
siksi kunnes tulen ja näytän heille vaimoni... Mutta sitä minä en
tee heti; minä vihitytän itseni häneen kaikessa hiljaisuudessa,
ja sitten lähdemme pitkälle häämatkalle -- matkoilla hän oppii
pikemmin ja kokonaan sen, mitä minun vaimoni on välttämätöntä
tietää. Lahjakkaisuudellaan ja synnynnäisellä hienoudellaan
käytöksessä ja käsityksessä voi hän vuoden kuluttua kilpailla kenenkä
maailman naisen kanssa tahansa ja olla Pragin hienoimpain salien
kaunistuksena... Oi, miten onnellinen mies minä kuitenkin olen!
Minulla ei ole ainoatakaan toivetta, ei ainoatakaan mielihalua --
kaikki, kaikki ne ovat täytetyt!"
Tohtori luuli varmasti sydämmensä lopultakin voittaneen täydellisesti
kaikki ennakkoluulot. Mutta se vaan osotti, miten peräti vähän hän
itse tunsi tätä sydäntä.
* * * * *
Siihen asti oli tohtori käynyt Podhaiskyllä aina iltapäivällä, eikä
hän seuraavanakaan päivänä tahtonut tehdä tästä mitään poikkeusta.
Tunnit tuntuivat tietysti pitkiltä, mutta olihan hänellä kuitenkin
päämaali odotettavana, ja sitä paitsi oli hänen päänsä nyt niin
täynnä ajatuksia, suunnitelmia ja tuumia -- sillä ei hän kuitenkaan
ollut niin kokonaan hetken lapsi, kuin hän joskus tahtoi näyttää --
että hänkin tunsi tarvitsevansa yksinäisyyttä. Luonnollisesti hän
aikoi antaa myöskin ukkovaarille ja äidilleen tiedon päätöksestään,
mutta se oli hänen mielestään hyvin ikävä velvollisuus, josta syystä
hän päätti siirtää sen ainakin huomiseksi. Hän tahtoi ensin vielä
kerran puhutella Enefaa.
Tavallisuuden mukaan käytti hän aamupuolensa 'metsästämiseen',
joka oli julkinen nimitys hänen tuumattomilla kuleksimisillaan
metsissä. Ja tänään voi otus olla jos suinkin vielä levollisempi kuin
tavallisesti. Tohtori ei ajatellut mitään muuta kuin elämänsä suurta
muutosta, suurta, urhoollista päätöstä, jonka hän oli tehnyt. Väliin
valtasi hänet sellainen ääretön onni, että hän olisi tahtonut huutaa
siitä linnuille ja kukille ja puille; ja hän oli varma, että linnut
onnitellakseen häntä olisivat visertäneet kovemmin, puut humisseet
kuuluvammin ja kukat tuoksuneet suloisemmin. Väliin hän taas oli
täynnä mietteitä ja suunnitelmia, miten hän järjestäisi elämänsä,
minne tekisi häämatkan, j.n.e., ja lopuksi valtasivat hänet välistä
uudelleen tyhmät epäilykset, joutavat arvelut. Mutta ne tunteet hän
voi onneksi heti tukahuttaa.
Päivällisen seutuun hän läksi kotia päin ja meni suoraan
huoneeseensa. Tultuaan kynnykselle, tervehti häntä kaikuva nauru,
ja äärimmäiseksi hämmästyksekseen, joka oli sitä paitsi perin
vastenmielinen, huomasi hän kaksi ystäväänsä Pragista, jotka
loikoivat hänen sohvallaan -- _Enefan_ sohvalla! Ne olivat iloisia
veikkoja, joiden seurassa hän oli viettänyt monta hetkeä, ja jotka
olivat kuuluneet niihin, jotka uutterimmin olivat turvautuneet hänen
kukkaroonsa.
Nämä herrat olivat katsoneet hänen lähtöään tietysti kaikkea muuta
kuin iloissaan, mutta he olivat lohdutelleet itseään sillä, että hän
tulisi viikon kuluttua takaisin. Hänen siveyttä saarnaava äitinsä ei
varmaankaan voisi kahlehtia häntä enää siellä kaukaisessa erämaassa.
Suureksi hämmästyksekseen huomasivat he erehtyneensä. Kului viikko
viikon jälkeen, eikä kuulunut mitään Otikia. He kirjoittivat
hänelle, mutta eivät saaneet vastausta; he kirjoittivat uudelleen
-- mutta ei sittenkään mitään tietoja hänestä. Silloin he alkoivat
ruveta epäilemään, etteivät asiat olleet oikein. Kenties äiti
aavisti päällekirjoituksesta, keneltä kirjeet tulivat, ja salasi
ne häneltä, tai kenties hänen oli onnistunut saada Otik jättämään
virkamiesura mielestään ja jäämään hänen luokseen. Tämä viimeinen
olisi ollut heille melkoinen pettymys. He päättivät itse matkustaa
häntä tervehtimään, vapauttaa hänet, jos hän todellakin oli äidin
kahleissa, sekä viedä hänet riemulla takaisin Pragiin. Tässä heidän
päätöksessään antoi heille innokkaasti tukea setä, joka useammasta
kuin yhdestä syystä olisi tuntenut pettyvänsä, jos hänen entinen
holhottinsa olisi tällä tavoin lopettanut uransa.
Nähtyään toverinsa sai Otik halun paeta, piilottautua heiltä. Hänestä
tuntui, kuin hän vihannoivasta puutarhasta olisi astunut pimeään
luolaan. Koko huoneen ilma tuntui hänen mielestään saastutetulta
heidän siellä olostaan; runollisuuden, puhtauden ja pyhyyden,
joka Enefan käynnistä saakka oli näyttänyt hänestä levänneen
siellä, olivat he karkoittaneet ainiaaksi sieltä. Ennen ei heidän
kohtuullisesti löyhä siveellisyytensä ollut koskaan tuntunut
vaivaavan häntä; hänen mielestään oli pääasia ollut se, että he
olivat voineet valmistaa hänelle iloisen hetken, että he ottivat
elämän yhtä iloiselta kannalta kuin hänkin; mutta nyt oli muute
liiaksi suuri, juopa, liiaksi leveä.
Tottumus ja kasvatus olivat kuitenkin valtavammat kuin
vastenmielisyyden ja inhon tunne. Hän tervehti heitä iloisesti
hämmästyneen näköisenä. Hänelle ei juolahtanut mieleenkään näyttää,
ettei hän ollut koskaan pyytänyt heitä tulemaan, että he olivat
tulleet täydellisesti sopimattomalla ajalla, ja ettei varmaankaan
mitkään ystävyyden tunteet olleet vietelleet heitä tänne, vaan
ainoastaan itsekkäät tuumat. Molemmilla heillä oli aina ollut häneen
suuri vaikutus, sillä heillä oli myrkyllinen, sujuva kieli ja he
pitivät itse kunniana tätä sujuvuutta, jota he uskottelivat muille
lahjomattomaksi suoruudeksi ja rehellisyydeksi. Välttääkseen heidän
purevaa ivaansa tai saadakseen heidän mieltymyksensä oli Otik monasti
tehnyt sellaista, johon hän ei olisi muutoin koskaan tehnyt itseään
syypääksi, ja josta hän olisi maksanut paljon, jos olisi saanut sen
tekemättömäksi. Mutta hänellä ei ollut kuskaan ollut voimaa vetäytyä
heistä erilleen, jos hän joskus olikin toivonut voida tehdä siten; he
olivat imeytyneet häneen kiinni kuin verimadot.
Tälläkin kertaa antautui Otik ystäväinsä vaikutukselle alttiiksi. Hän
puhdisti itseään sillä, ettei hän ollut saanut heidän kirjeitään ja
pyysi heidät heti päivälliselle. Äiti, joka oli nähnyt hänen tulevan
kotiin, oli lähettänyt Ankan tuomaan ruuan hänen huoneeseensa, ettei
heidän tarvinnut vaivata itseään tulemalla alas. Hän ei pitänyt
poikansa vieraista; hän aavisti heti, että Otik juuri heidän kanssaan
käveli useimmin Prsjikopilla ja että hän juuri heidän seurassaan
hävitti enimmän rahoja.
Istuuduttiin pöytään. Ystävät ottivat armollisesti vastaan
tohtorin anteeksipyynnöt maalaisaterian yksinkertaisuudesta ja
tarttuivat ruokiin hyvin halukkaasti, mutta eivät siltä antaneet
niiden tukkia suitaan. He nauroivat ja laskivat leikkiä yhtenään
ja kertoivat milloin mistäkin, mitä oli tapahtunut, Otikin poissa
ollessa pääkaupungista. Niin ja niin monta naissydäntä, kertoivat
he tuttavallisesti toisilleen silmää iskien, oli särkynyt surusta
hänen lähtönsä vuoksi, ja niin ja niin monta särkyi lisäksi, ellei
hän lähtenyt heidän kanssaan takaisin kaupunkiin ja kiiruhtanut
lohduttamaan niiden onnettomia omistajattaria.
Otikin korvissa kuului tämä sisällyksetön lörpötys aluksi variksien
raakumiselta satakieliä täynnä olevassa puistossa. Hänen mielensä
oli vielä täynnä eilispäivän suloisia muistoja, ja kauan ne
olivat vallalla nykyisistä huonoista ja halpamaisista. Mutta kuta
kauemman hän kuunteli raakumista, sitä tutummalta se kuului, hän
tottui siihen uudelleen, ja ennen tunnin kuluttua hän palkitsi
ystäviensä sukkeluudet sydämmellisellä naurulla ja yhtyi itse heidän
iloisuuteensa.
Ruokalaji toisensa perästä tuotiin pöytään ja katosi vierasten
nälkäisiin suihin, ja sama oli juomienkin laita. Lasia tyhjennettiin
niin ahkerasti, ettei Anka saanut tehdä muuta kuin juosta
oluthaarikkoa täyttämässä.
Yht'äkkiä huomasi Otik, että ystävät loivat alituisesti häneen
merkitseviä katseita ja nauraen pukkasivat toisiaan kupeeseen.
Hän ei voinut olla olevinaan mitään huomaamatta. He tekivät sitä
tahallaan, että hän huomaisi sen.
"Te nauratte minulle näemmä", sanoi hän, pidettyään heitä
ensin hetken harmissaan silmällä. "Mikä on syynä? Kenties nämä
maalaislaitokset tuntuvat teistä naurettavilta? Mutta pyysinhän
minä teiltä edeltäkäsin anteeksi." "Ei suinkaan, ei suinkaan, tästä
ei puutu mitään... kaikki on mainiota... Ei, me vaan iloitsemme,
että sallima on antanut meidän nähdä näyn, joka on tavaton meidän
järkevällä ajallamme", nauroivat he molemmat. "Miehen, joka on
korviaan myöten rakastunut."
Otik tunsi kasvonsa muuttuvan tulipunasiksi.
"Kas vaan, miten hän punastuu!" huusivat he molemmat ja kiemuroivat
sohvalla pakahtumaisillaan nauruunsa.
Otikin päätä alkoi huimata.
"Minuako te siis pidätte sinä ihmeellisenä näkynä?" kysyi hän niin
kylmäverisesti kuin voi ja koetti yhtyä heidän nauruunsa.
"Niin, elä rapeakaan kieltämään; me tiedämme kaikki!" huusivat he,
yhä hillittömän iloisina.
"Antakaa minun olla rauhassa tyhmyyksiltänne, minä pyydän teitä!
Tiedättehän, etten minä ymmärrä leikkiä sellaisissa asioissa. Mistä
te olette saaneet sellaisia tyhmyyksiä päähänne? Eikö poika voi olla
neljää viikkoa äitinsä luona, niin ettei hänestä levitellä tyhmiä
juttuja?" puhkesi Otik sanomaan, antaen harminsa vapaasti raivota.
"Kas miten hän raivoaa, puree hammasta ja hyppii tuolilla
kiukuissaan! Emmepä kuitenkaan olisi uskoneet satuttaneemme hellään
paikkaan niin tarkoilleen!"
"Siinä se nyt on! Nyt te tunnustatte, että se oli ainoastaan teidän
tyhmiä päähänpistojanne!"
"_Meidän_, kun koko Prag puhuu siitä!" Otik säpsähti ja tuli taas
tulipunaseksi. Siis tiedettiin jo Pragissakin, mitä täällä oli
tekeillä! Hän oli joka miehen suussa, ja toveriensa naurusta voi hän
päättää, millä tavoin hänestä puhuttiin. Hetki, jota hän oli niin
paljon pelännyt, oli tullut, ennenkun hän oli aavistanutkaan. Se oli
tullut, ennenkun hän oli ollenkaan ennättänyt valmistautua ottamaan
sitä vastaan.
Mutta millä taikatempulla olikaan uutinen mahtanut joutua hänen
pääkaupunkilaistuttaviensa korviin? Kukahan ihminen olikaan
ilmoittanut sen? Tohtori koetti turhaan selville saada kuka oli
ilmaissut hänen salaisuutensa juuri siellä, jossa hän olisi
mieluimmin tahtonut sen olevan salassa. Hän ei aavistanut, että
ystävät olivat vasta täällä saaneet vihiä asian todellisesta
laidasta. Heidän odottaessa Otikia oli vanha Anka ollut ylhäällä
tiedustamassa, tarvitsivatko he mitään, ja he olivat silloin
käyttäneet tilaisuutta ja kysyneet, millä tohtori kulutti täällä
maalla aikansa, mitä hän toimi, ja oliko hän tehnyt uusia
tuttavuuksia. "Emmepä ikimaailmassa olisi aavistaneet sinusta
sellaista", jatkoivat he ärsyttääkseen häntä. Hänen ilmeinen raivonsa
huvitti heitä sanomattomasti. "Onneton nuori mies! Ajattele, mitä
teet! Tuotathan sinä ikuisen häpeän sekä itsellesi että kaikille
Pragin viisaustieteen tohtoreille! Ethän ole ainoastaan rakastunut,
vaan aijotpa naidakin! Tämä menee kaikkein suvaittujen rajojen yli!"
"Surkuttelenpa todellakin, että olette tällä lyhyellä eroajallamme
oppineet uskomaan kaikenmoisia akkain juoruja", vastasi Otik, tuskin
hilliten vihaansa. "Te olette nähtävästi juoneet pilalle vähäisen
järkenne!"
"Se oli siis totta, mitä me kuulimme", huusivat ystävät; "hän on
itsekin tullut talonpoikaissukkelaksi!"
"Teidän kanssanne ei kannata puhua."
"Niin, niin, ollaan nyt järkeviä... Puhukaamme jostakin muusta,
koska sinä otat niin suuttuaksesi tästä aineesta. Et sinä, Otik,
voi varmaankaan kertoa, mikä se on tuo pieni tupa, joka on tuolla
metsän rajalla, vuoren, juurella? Olemme kuulleet sanottavan, että
siellä asuu sellainen ihmeellinen ihminen, joka ei ainoastaan ompele
vaatteita sekä ukoille että muijille, vaan osaa parantaa tautejakin
paremmin kuin mitkään professorit. Eikö hän ole lukenut sinullekin
amputautiin -- vai miksikä sitä sanotaankaan?"
Otik istui kiusallisen hämmästyksen lyömänä. Kun heillä kerta oli
niin hyvät tiedot, niin ei maksanut edes vaivaa koetella kieltää.
"Vai niin, siitäkö te pidätte niin suurta meteliä!" sanoi hän
tehdyllä välinpitämättömyydellä. "Teidän puheestanne päättäen on
jotain ääretöntä, että minä huvittelen muutaman tytön kanssa!"
"On eroitus tytön ja tytön välillä, sinä suosituin kylätyttöjen
lemmikki! Tämä on niin hyvätapainen ja siveellinen, että jos hän
sallii sinun painaa suutelon kädelleen, niin merkitsee se sitä, että
sinä olet antanut hänelle edeltäkäsin kirjallisen aviolupauksen, joka
on kymmenen todistajan allekirjoittama. Sinä taidat istua oikealla
nälkäparannuksella, poika parka."