vero, jota herrat eivät joka tilaisuudessa ota vastaan. 'Vaikka me
olemmekin uskoneet kaikkea, mitä sinä olet ennustanut, ja kaikki on
käynyt toteen, niin et sinä kuitenkaan voi saada meidän kalloihimme
tuollaista hassutusta!' sanoivat kaikki, jotka kuulivat sen.
Mutta kuitenkin kävi, niinkuin hän oli ennustanut. Kun joku aika
sen jälkeen pantiin toimeen suuret arpajaiset, muistivat kaikki
veljeäni ja ihmettelivät häntä, sillä arpajaisethan ovat laillaan
vapaehtoinen vero, jota herrat eivät aina tahdo ottaa vastaan; jos
tulee minuutinkaan, liika myöhään, eivät he ota edes rahojakaan,
vaikka saisivat tuhansia markkoja. -- Toisen kerran hän ennusti, että
oli tuleva aika, jolloin ei kukaan uskaltaisi lähimpään kylään, ellei
esivalta ollut antanut hänelle siihen avaimia. Ja kaikki muistivat
sen ennustuksen, kun muutaman vuoden päästä annettiin määräykset
kotipaikkaoikeudesta eivätkä ihmiset uskaltaneet mennä toisesta
kylästä toiseen, elleivät olleet saaneet avaimia esivallalta."
"Sepä vasta oli ovela mies!" vakuutti Mrakot muori nähtävästi
tyytyväisenä.
"Niin, kyllä hän osasi povata niin, että riitti, mutta kaikessa
muussa oli kuitenkin isäni häntä etevämpi. Hän oli merkillisin
suvussamme. Hän olisi monasti voinut hankkia kaiken sen, jota
lyhytnäköiset ihmiset sanovat onneksi, mutta hän työnsi sen aina
luotaan. Hän tiesi esimerkiksi, milloin ja missä kyttäyrtti kukki
Jeshtshedissä, mutta hän ei koskaan välittänyt mennä sitä poimimaan;
hänen suuri sielunsa halveksi kaikkia maallisen elämän pieniä
viettelyksiä.
"Muutaman kerran hän näki kolmena yönä peräkkäin saman unen. Hän oli
näkevinään aaveen tulevan luokseen ja kertovan, että Machovsbergissä,
tiedättehän, oli kätkettynä aarre, ja että avain siihen aarteeseen
oli kätkössä siinä ja siinä paikassa maantien varrella. Isä ei
välittänyt unesta kahtena ensimäisenä yönä, mutta sitten kolmantena
yönä alkoi aave oikein, ahdistella häntä. 'Minä rukoilen sinua',
sanoi hän, 'mene ja ota ulos aarre, niin pääset itse rikkaaksi
mieheksi, ja minut sinä vapautat suurista tuskista; sinä teet
palveluksen sekä itsellesi että minulle. Minä olin eläissäni sotilas,
joka ryöväsin luostareita ja rosvosin ihmisiä. Siitä syystä olen minä
nyt palanut kolme sataa vuotta kiirastulessa, eikä tippaakaan vettä
ole sillä aikaa tullut huulilleni.'
"Kun isäni sai kuulla sen, tunsi hän sääliä aavetta kohtaan ja
lupasi hänelle menevänsä seuraavana yönä yhdentoista ja kahdentoista
välillä vuorelle ottamaan ulos aarteen. Hän piti sanansa:
seuraavana yönä läksi hän määrättyyn aikaan vuorelle. Avaimen
hän löysi helposti; se loisti ruohikossa aivan kuin olisi ollut
tehty paljaista kiiltomadoista. Hän otti sen ja pisti sen vuoren
seinässä olevain suurten rautaporttein avainreikään. Mutta samassa
muistui hänen mieleensä, että kenties ihmisten häijy vihollinen
saisi hänet valtoihinsa, heti kun sellainen vääryydellä koottu
aarre tulisi hänen käsiinsä. Hän alkoi pelätä sitäkin, että oli
joutunut paholaisen virittämiin ansoihin. Monta kertaa jo oli tämä
tullut eri valepuvuissa hänen luokseen tarjoamaan palveluksiaan,
luonnollisesti vaan saadakseen hänet puolelleen. Isä veti avaimen
lukosta, heitti sen kauas pois ja kiiruhti tiehensä, minkä kerkesi.
Silloin hän kuuli takaansa valittavaa ääntä. Se oli aave, joka tuli
juosten hänen jälessään ja rukoili niin liikuttavasti, että hän
kääntyisi takaisin ja täyttäisi lupauksensa; oli vielä neljännestunti
keskiyöhön -- kaikki onnistuisi niin hyvin. Mutta isä ei tahtonut
kuulla takaisin kääntymisestä ja sanoi sen aaveellekin, joka alkoi
itkeä ihan surkeasti. 'Voi minua onnetonta', valitti se, 'silloin
täytyy minun yhä edelleen odottaa vapauttamistani, kunnes tänne tulee
lintu lentäen vieraasta maasta, ja se pudottaa tänne siemenen, ja se
siemen kasvaa puuksi, ja joku kaataa sen puun ja tekee siitä kätkyen,
ja lapsi, joka on maannut kätkyessä, tulee täysikasvuiseksi. Silloin
vasta saan minä oikeuden aarteeseen ja voimaa vapauttaa itseni.'"
"Eikö isänne koskaan katunut sitä, ettei tehnyt, kuten aave pyysi?"
"Ei koskaan. Kun hän kertoi siitä meille, ja meitä säälitti
aave, oli hänellä aina tapana sanoa: 'Hän kärsi, mitä hän oli
ansainnut. Jokaisen täytyy kestää osansa sekä tässä maailmassa että
ijankaikkisuudessa. Minkä tähden Kristus muuttui ihmiseksi ja otti
kärsiäkseen vaikeimmat kärsimykset, ellei sanoakseen ja näyttääkseen
meille, miten meidän on käyttäydyttävä ja tehtävä ansaitaksemme
Jumalan rakkauden ja taivaan autuuden?' -- Mutta aurinko, näen mä,
alkaa mennä mailleen. Kunhan olemme juoneet kahvia, täytyy meidän
mennä ylös katsomaan Betlehemiä, ettei tule liika pimeä."
"Enkös tosiaankin ollut vähällä unohtaa, mitä varten tulimme tänne,
niin ihmeellisiä asioita olette kertonut minulle, ukkovaari!" sanoi
Mrakot muori kehuttuaan asianmukaisesti Enefan kahvia.
Jos Mrakot muori olikin ollut unohtamaisillaan heidän asiansa, niin
oli hänen poikansa tehnyt sen täydellisesti. Mutta syynä siihen eivät
olleetkaan ukkovaarin kertomukset, vaan hänen poikansa tyttären
puhuvat silmät. Otik heräsi kuin unesta, kuultuaan mainittavan
Betlehemiä.
Mutta kun hän sitten seisoi ylhäällä seimien edessä, joita eivät
minkään teaatterin ihanuudet olleet voineet haihduttaa hänen
mielestään -- silloin unohti tohtori kaikki muut, yksinpä Enefankin,
ja muuttui uudelleen lapseksi.
Hän tunsi taas jokaisen esineen, jokaisen olennon: täällä tytön, joka
ammensi _oikeaa_ vettä kaivosta, tuolla Herodeksen sotilaat, joiden
verenhimo oli täyttänyt hänet sellaisella kauhulla. Entä pikku Jesus
lapsi sitten pienessä kullatussa kätkyessään, jota neitsyt Maaria
heilutteli! Millä riemulla hän olikaan ajatellut pientä, kullatussa
kätkyessä makaavaa lasta joka kerta kuin hän oli ollut siivo eikä
pahoittanut muorin mieltä! Hän muuttui lapsuutensa paratiisiin,
ihanien, viattomien muistojen taivaaseen, ja kyyneleet täyttivät
hänen silmänsä ja vierivät alas hänen poskipäitään pitkin -- kenties
ensi kerran hänen tästä paratiisista lähdettyään.
Kun isoisä näki hänen mielenliikutuksensa, sai hänkin kyyneleet
silmiinsä. Nyt vasta aikoi hän suoda tohtorille Enefaa,
sydänkäpystään, jota hän oli kasvattanut sellaisella rakkaudella ja
hellyydellä, samalla kun hän itse oli seisonut haudan reunalla, katse
luotuna ijäisyyteen, johon hänen oli kohta astuttava.
"Kaikki on mielessäni; noita kolmea taulua en vaan voi muistaa",
sanoi tohtori keskeyttääkseen äänettömyyden ja koettaakseen salata
liikutustaan, "kukaties ne eivät olleet täällä minun kotona
ollessani?"
"Olivat, kyllä ne olivat", vastasi isoisä. "Mutta ne kai eivät
huvittaneet teitä niin paljon kuin Betlehem, ja siitä syystä te
ette ole pitänyt niitä muistissannekaan. Ne ovat riippuneet täällä
enemmän kuin sata vuotta. Eräs meidän esi-isistämme maalautti ne
kaikkein syntisten lohdutukseksi. Ensimäinen kuvaa Magdaleenaa, kun
hän tapasi Kristuksen puettuna puutarhuriksi hänen ylösnousemisensa
jälkeen. Tämä on Pietari, kun hän kielsi Kristuksen, ja tämä Sakeus,
kun hän istui puussa nähdäkseen paremmin vapahtajan. Koska portto,
valehtelija, joka kielsi Herramme, ja publikaani, jota koko maailma
halveksi, löysivät armon vapahtajan edessä, niin ei kenenkään ihmisen
tarvitse epäillä pelastustaan. Kaikki, jotka katuvat sydämmestään,
saavat syntinsä anteeksi."
"Ja mitä nämä vastapäisellä seinällä olevat merkit tarkoittavat?"
kysyi Mrakot muori, osottaen aivan täyteen töherrettyä seinää.
"Se on minun kalenterini."
"Teidän kalenterinne, ukkovaari? Miten se voi olla mahdollista? Minä
en totta totisesti ymmärrä hitustakaan, mitä siihen on kirjoitettu."
"Ja kuitenkin se on niin monasti auttanut minua antamaan teille
hyviä neuvoja! Mutta se ei ole koko vuodeksi, ainoastaan kahdeksi
kuukaudeksi. Ensimäisestä päivästä joulukuuta viimeiseen päivään
tammikuuta panen minä muistiin ilmat. Jos on lumisadetta, teen minä
viivan, jonka päälle vedän ristin. Jos on kaunis ilma, teen minä
myöskin viivan, mutta panen pienen ympyrän sen viereen; se tarkoittaa
aurinkoa. Jos on sateista, piirustan minä pieniä pisteitä viivan
ympärille. Sellainen ilma kuin on joulukuussa, sellainen tulee
kesäkuussakin heinäntekoaikana, ja tammikuussa ovat ilmat samanlaiset
kuin elokuussa viljaa korjatessa. Jos joku tulee minun luokseni
elo- tai heinänkorjuuaikana kysymään, minkälaisia ilmoja on tulossa --
vakaisia tai epävakaisia --, silloin minä tulen tänne ylös katsomaan,
ja sen jälkeen minä voin vastata hänelle täsmälleen oikein."
"Onpa hyvä, että meillä on teidät, ukkovaari", sanoi Mrakot muori, ja
sanat tulivat hänen sydämmensä pohjasta. "Miten kävisikään, jos te
menisitte pois, eikä kukaan pitäisi meille kalenteria!"
"Oh, jos Herramme mielestä tarvittaisiin sellaista laittaisi hän
kyllä niin, että joku toinen tekisi sen", vastasi isoisä. "Muutoin ei
teidän pidä luulla, että juuri se on tarpeellisin kylväessä ja eloa
korjatessa; vuodentulo riippuu niin paljon muustakin kuin ilmasta --
ottamatta tietysti lukuun maata ja kaikkea muuta sellaista. Ennenkun
te kylvätte esimerkiksi, katsotte kai aina, että siemenet ovat
kostutetut pyhällä vedellä, ettekä kai unohda kirjoituttaa tielle,
josta lähtee ensimäinen vako: J.N.R.K. se on: Jesus Natsarealainen,
juutalaisten kuningas? Otra teidän on pantava tuhkaan, kaura mutaan:
s.o. otra on teidän kylvettävä kuivalla ilmalla, kaura kostealla.
Perunat on teidän pantava viikon lopulla, kun on ollut vakainen sää,
eikä koskaan iltapäivällä, vaan edeltä puolisen, mieluimmin kymmenen
ja kahdentoista välillä. Jos tahdotte kauniita kaalia, jotka nousevat
pian taimelle, täytyy teidän antaa niille 'lähtösutkaus', ennenkun
kylvätte sen, s.o. teidän on kaadettava vähän paloviinaa niiden
päälle... Mutta kaiken tämän te tiedätte tietysti jo ennestään? Minä
olen sanonut sen teille niin monasti ennen."
Ja vanhuksen äänessä oli ikäänkuin hiukkasen kaipausta. Ei mistään,
mikä koski elonkorjuuta ja kylvämistä ja 'vanhoja merkkejä', hän
voinut koskaan puhua kyllikseen. Onneksi oli Mrakot muori yhtä
huvitettu näistä asioista kuin hänkin.
"Ei, ei", vastasi hän innokkaasti. "Te tiedätte niin paljon, että
vaikka minä saisin kuulla sen sata kertaa, en minä kuitenkaan koskaan
muista puoliakaan. Jatkakaa te vaan; minä koetan panna kaikki oikein
mieleeni."
"Sen te kyllä muistatte, miten teidän on risuitettava herneitä",
jatkoi ukkovaari, "ja että teidän on aina pantava lasipalanen
yhteen risuun, silloin kun hernekukat puhkeavat, sillä muutoin ne
eivät saa olla rauhassa keijukaisilta, kun ne koristelevat itseään
tanssiin. Ja miten te menettelette rottien suhteen eloaitassa? Te
tiedätte tietysti, että teidän, päästäksenne niistä erillenne, on
palmusunnuntaina tehtävä risti siunatuista kissankäpälistä ja pantava
ne aittaan, sillä ne säikäyttävät niitä eläviä pahemmin kuin mikään
muu. Ei kai kukaan emäntä unohtane sitäkään, että hänellä pitää aina
olla kotona pyhää vettä, rikkihappoa, laakerimarjoja ja suolaa sekä
tuhka 'juutaskakusta', joka hänen on pitkänäperjantaina poltettava
uunissa. Tuhka on hänen ripotettava pelloille ja puutarhan puille;
silloin ei tule mitään lehtimatoja. Suolaa on hänen pantava muutamia
rakeita maitoon, sillä silloin se ei koskaan happane. Laakerimarjoja
on hänen sekoitettava vasikan ensimäiseen ruokaan, sillä silloin
se tulee lihavaksi ja suureksi. Kun te erotatte vasikan lehmästä,
pitää teidän nykäistä muutamia karvoja sen päästä ja sekoittaa
lehmän ruokaan; silloin se ei ikävöi vasikkaa. Pyhää rikkihappoa on
teidän kovina myrskyinä pantava uunille; se suojelee tulipalolta.
Pitkänäperjantaina ei teidän pidä koskaan lainata mitään keltään
ihmiseltä, sillä silloin te pian tulette köyhäksi. Teidän pitää myös
aina sinä päivänä mennä kirnuinenne purolle, panna se vettä täyteen
ja kirnuta vettä yhtä kauan kuin te tavallisesti kirnuatte voita;
sitten pitää teidän kaataa se uudelleen puroon, ja silloin te saatte
olla rauhassa kaikilta taikatempuilta, sillä juokseva vesi vie ne
pois..."
Ja niin jatkoi ukkovaari loppumattomiin, ja Mrakot muori kuunteli
aina yhtä halukkaasti.
Tarpeellisista selityksistä muuttui ukko puhumaan taivaankappalten
vaikutuksesta maahan ja ihmisiin. Mrakot muori pisti silloin tällöin
joukkoon muutamia muistutuksia ja myönnytyksiä.
Jos Mars hallitsee taivaalla, tulee tautinen vuosi, ja silloin on
ihmisten parasta pitää oikein hyvä huoli itsestään, perheestään,
karjasta, hedelmäpuista ja muista omaisuuksistaan. Sellaisina vuosina
sattuu väliin niin kauhea kuivuus, että metsät syttyvät itsestään
tuleen. Sitä paitsi voi kyllä syntyä kuivuus muistakin syistä,
esim. jos täyttää kuolleen päänalusen heinäin sijasta höyhenillä;
silloin ei sada ainoatakaan tippaa, ennenkun höyhenet ovat mädänneet
maassa. Väliin voi myös ihmisten ahneus olla syynä kuivuuteen; kun
maanviljelijä tahtoo saada hyvän hinnan viljastaan, on hänellä tapana
joskus, jos hän on ilkeä, kaivaa leipäkakku maahan. Kuivuutta kestää
silloin siksi, kunnes joku kaivaa kakun ylös ja polttaa sen tuhaksi.
Jos Saturnus hallitsee koko vuoden, niin käy hyvin huonosti. Se on
turmiota tuottava taivaankappale, ja onpa onni, että sen ja maamme
välillä on niin monta tähteä, muutoin olisi tämä jo aikoja takaperin
mennyt aivan pilalle. Jos aurinko on kuningattarena taivaalla, tulee
ylenpalttisuus vallitsevaksi maan päällä ja kaikki onnistuu ihmiselle
hyvin; sitä vastoin syntyy helposti kuumetauteja: lavantautia,
rokkoa, ruusua. Jos kuu on herrana, tapahtuu päinvastoin; silloin
kiusaa ihmisiä kylmettymiset, nuha ja yskä, sillä sen vallalla
ollessa on luonto kylmää ja kosteaa. Kuusta tulevat kaikki sateet
ja rakeet, kaikki kaste ja sumu; se lähettää kosteutensa ensin
Jeshtshediin, ja siltä vuorelta virtaa sitten vesi ympäriinsä.
Merkurius ei vahingoita ihmisiä; lapsista, jotka, syntyvät hänen
vuotenaan, tulee aina ymmärtäväisiä ja hyväluontoisia. Venuksen
herruuden aikana vallitsee ilo maan päällä; rakkaus ja onni viihtyvät
ihmisten joukossa, eikä minäkään vuonna vietetä niin monia häitä
kuin silloin. Jupiter tuo myrskyjä, rajuilmoja, maanjäristyksiä ja
muita vaikeita tapahtumia, mutta muutoin on sen vuosi onnellista, ja
ihmisillä on aina kylliksi rahoja... J.n.e., j.n.e. kunnes ei isoisä
eikä Mrakot muori jaksaneet enää.
Sillä aikaa olivat tietysti nuoret toimessa omalla tahollaan.
Palattuaan tupaan, oli Enefa asettunut ikkunan viereen, ja tohtori
oli silmänräpäyksessä seurannut hänen perässään.
Aurinko oli juuri mennyt mailleen, hämärä peitti vähitellen maan, ja
taivaalle nousi kuu kirkkaana ja loistavana, aivan kuin olisi ollut
puhtainta hopeaa.
"Ah, katsokaa kuuta, miten kaunis se on!" huudahti Enefa
lapsellisella ilolla; niin onnellinen kuin tänään hän ei ollut
tuntenut olleensa koskaan ennen elämässään. "Sillä on aina sellainen
tekeminen, ennenkun se pääsee vuortemme yli; mutta, sitten se
meneekin aivan toisella vauhdilla! Mutta kuuletteko, kuuletteko,
miten Jeshtshedin metsät humisevat? Mitähän ne sanovat toisilleen?
Ymmärtävätköhän nekin toisiaan, samoin kuin me ihmiset ymmärrämme
toisiamme? Varmaankin; kaikki luonnossa ymmärtää omaa lajiaan, kukka
ymmärtää kukkaa, lintu lintua, ihminen ihmistä... Mutta mikä teitä
vaivaa? Vapisettehan te -- ja minkä tähden te katsotte minuun niin
omituisesti?"
"Minua ei vaivaa kerrassaan mikään!" kuiskasi Otik, puristaen
kiihkeästi Enefan kättä, joka lepäsi ikkunalaudalla. "Tulin vaan
ajatelleeksi sinun esi-isääsi, kuuluisaa lääkäriä, joka pakeni
kuninkaallisen linnan joutavista huveista ja hemmottelevasta
ylellisyydestä ja rakensi, itselleen majan erämaahan ja asui siellä
sen kanssa, joka vaatimattomuudellaan ja hyveillään miellytti häntä
monta kertaa enemmän kuin kaikki hovin mielistelevät kaunottaret...
Ja minun mielestäni hän oli maailman viisain mies!"
* * * * *
"Jos ette keksi parempaa huvitusta täällä vuoristossamme, niin
pistäytykää tänne ja rupatelkaa jonkun aikaa meidän kanssamme", sanoi
isoisä tohtorille, kun tämä heitti jäähyväisiä Betlehem-käynnin
jälkeen. Selvää on, ettei tohtori kutsuttanut itseään kahta kertaa.
Joka päivä tuli hän vierailemaan metsänrajaiseen pieneen mökkiin.
Hän ei ollut koskaan käynyt missään sellaisella ilolla, ei koskaan
tuntenut itseään niin onnelliseksi, eikä hän ollut missään viihtynyt
niin hyvin kuin siellä. Joka kerta kuin hän astui kynnyksen yli,
valtasi hänet sama rauhan ja levollisuuden tunne, jonka hän oli
tuntenut ensi käynnillään, ja joka oli silloin ollut hänelle aivan
uusi ja outo. Siihen tuli lisäksi se, että Enefa tervehti häntä aina
niin ihastunein katsein, aivan kuin itse maailman pelastaja olisi
astunut matalaan tupaan.
Yksinpä isoisäkin alkoi voittaa entiset epäluulonsa, nähdessään,
miten vaatimattomasti tohtori käyttäytyi, ja hän sanoi häntä aina
kohteliaasti ja ystävällisesti tervetulleeksi. Jenik ainoastaan pysyi
kiinni vihamielisyydessään tohtoria kohtaan ja luikki useimmiten
tiehensä, heti kun näki hänen tulevan. Ellei hän voinut paeta,
istuutui hän johonkin nurkkaan ja näki mieli synkkänä, miten isoisä
käyttäytyi yhä ystävällisemmin ja ystävällisemmin "tuota Pragilaista"
kohtaan. Se, että sisar luotti tohtoriin ja ihaili häntä, saattoi
hänet vielä pahemmalle tuulelle; sydämmensä syvyydessä jumaloi hän
uhkeaa, ylpeää sisarta, eikä hän sietänyt ajatusta että sisarta "tuo
muuan vetäisi nenästä". "Odotahan vaan", uhkasi hän usein Enefaa,
"jonakin kauniina päivänä saat vielä nähdä, minkä lajinen ihminen hän
on, ja silloin sinä kadutkin, ettet pysynyt hänestä erilläsi samoin
kuin minä."
Enin piti isoisä tohtorista siitä syystä, että tämä kertoi niin
paljon kummallisia asioita. Päivät pääksytysten kertoi Otik hänelle
ja Enefalle kaikista vieraista maista ja kaupungeista, joita hän
oli nähnyt setänsä seurassa ja joiden teaatterit eivät koskaan
olleet saattaneet häntä unohtamaan isoisän Betlehemiä. Usein putosi
puukko vanhuksen kädestä ja neula Enefan sormista heidän kuullessaan
kaikkia näitä tuntemattomia ihmeitä -- Lontoosta ja Pariisista,
itaalialaisista kaupungeista, jotka olivat meren rannalla, ihanpa
itse meressäkin tai tulta purkavien vuorten juurella.
Kun Otik huomasi heidän suuren ihmettelynsä ja sammumattoman
halunsa saada kuulla enemmän, mietti hän koko päivät, mitä kertoisi
seuraavalla kerralla, joka voisi ihmetyttää ja huvittaa heitä.
Mutta ei viipynyt kauan, ennenkun tohtori alkoi lähteä tuvasta
ainoastaan puoleksi mielellään, usein melkein tyytymättömänä. Eihän
hän mennyt sinne huvittamaan ukkovaaria, vaan tyydyttämään omaa
sydäntään, mutta asiain näin ollen hän ei saanut koskaan tavata
Enefaa yksinään edes neljännestuntia eikä hänellä ollut koskaan
tilaisuutta puhua hänen kanssaan ystävällisesti ja suoraan. Mitä
hyötyä hänellä oli siitä, että sai joka päivä nähdä hänet ja olla
kokonaisia tunteja hänen läheisyydessään? Enefa oli Otikin paljoa
enemmän siihen aikaan, kun hän tuli tämän luokse ja luki tohtorille.
Ja taas hän alkoi kiukutella Enefalle -- nyt siitä syystä ettei
Enefakin ikävöinyt häiritsemätöntä yhdessä oloa eikä koettanut
hankkia heille tilaisuutta kohdata toisiaan kahdenkesken. Kerran
hän valitteli sitä Enefalle, kun isoisä oli mennyt hetkeksi
ulos katsomaan, oliko tuuli kääntynyt, mutta Enefa vastasi niin
viattomasti, ettei hän voinut virkkaa sanaakaan. "Te voitte sanoa
kaikki, mitä tahdotte isoisän läsnä ollessa", sanoi Enefa. "Minä en
salaa häneltä mitään."
Väliin valtasi hänet kotiin tultua sellainen ikävä Enefaa, aivan
kuin hän ei olisi nähnyt tyttöä kuukausiin. Hän hiipi silloin salaa
takaisin mökille ja kuleksi pisteaidan ulkopuolella, toivoen että
Enefa tulisi hetkeksi puutarhaan; Enefahan "oikoi selkäänsä" niin
mielellään päivän työn päätyttyä. Mutta hän ei tavannut tyttöä siellä
koskaan. Kuitenkin hän seisoi kärsivällisesti pisteaidan luona,
sillä voihan sattua, että Enefa tuli ikkunaan katsomaan, miksi koira
haukkui; mutta ei se tehnyt sitäkään. -- Muutaman kerran hän oli
huomaavinaan, että jokin olento vilahti Enefan ikkunassa; paikalla
hän hyppäsi pisteaidan yli, hiipi ikkunan luo, naputti hiljaa ruutuun
ja kuiskasi hiljaa mutta selvästi Enefan nimen. Mutta ei kuulunut
ainoatakaan ääntä vastaukseksi.
Otikin täytyi aina palata kotiin pettynein toivein.
"Tätä minä en jaksa enää kestää!" virkkoi hän taas, mitatessaan
huoneensa lattiaa pitkillä askeleilla. "Enkä minä voi enää nähdä
sitäkään, miten minun jumaloimani täytyy ommella vaatteita
ansaitakseen leipänsä. Jotain täytyy tehdä."
Mutta hän ei koskaan selvittänyt itselleen, mitä piti tehdä. Heti
kun hän oli tullut siihen, peräytyi hän aina kauhistuneena. Otikista
oli tuntunut siltä, kuin Enefan esi-isä olisi ollut maailman viisain
mies, kun oli paennut kuninkaitten saleja ja niiden komeutta ja
ylellisyyttä, ja sillä hetkellä kun hän oli sanonut sen Enefalle, oli
hän todellakin tarkoittanutkin sitä ja oli aikonut varmasti seurata
esimerkkiä. Mutta voi! -- ihminen ei viisastu yhtenä päivänä. Tohtori
Mrakot, tämä luonnon ja ihmisten pilaama, hemmoittelema suosikki sai
kokea, että sellaiseen tekoon tarvittiin sielunvoimia ja lujuutta
enemmän kuin oli aluksi luullutkaan. Ensi kerran elämässään joutui
hän oikeaan sotaan, ensi kerran kutsui hän voimiaan avuksi. Hän
huomasi silloin, että nämä makasivat ja uinuivat jossain sielun
kaukaisessa sopukassa. Ne eivät heränneet hänen aroista huudoistaan.
Otikille kävi samoin kuin käy kolmelle neljäsosalle ihmiskuntaa;
hän tahtoi olla onnellinen, mutta hänellä ei ollut kyllin rohkeutta
varmistaa teolla onneaan. Hän rakasti todellakin Enefaa siten,
joten hän ei ollut koskaan vielä rakastanut ketään, mutta yksinpä
Enefankaan läheisyydessä hän ei tuntenut sitä inhoa maailman
turhuuteen ja hulluuteen, jota hän luulotteli tuntevansa. Hän oli
syvemmällä liejussa kuin hän itse luulikaan. Vaikka hän käsitti
täydellisesti Enefan arvon ja oli äärettömästi kiintynyt hänen
kauneuteensa, peräytyi hän yhä ajattelemasta avioliittoa hänen
kanssaan. Hänkö, jolle menemistä olisi pidetty Pragin parhaimpana
naimakauppana ja joka otettiin ilolla vastaan ylhäisimpiin
kotiin, joissa oli naimaikäisiä tyttäriä, hänkö yhdistäisi
kohtalonsa köyhän talonpoikaistytön kanssa! Miten hänen tuttavansa
kohauttaisivatkaan hartioitaan ja nauraisivat hänelle, miten häntä
pilkattaisiin ja ivailtaisiin kaikkialla, missä hän oli ennen
tavannut kohteliaisuutta, ihailua ja kunnioitusta! Auttamattomasti
ja kerrassaan työnnettäisiin hänet alas korkeudesta, johon suosittu
asema ja hänen oma rakastettavaisuutensa oli hänet saattanut.
Nämä ajatukset olivat hänestä yhtä sietämättömiä kuin Enefasta
eroaminen, ja joka päivä tuli taistelu hänen rakkautensa ja
yhteiskunnallisten ennakkoluulojen välillä yhä kiihkeämmäksi.
Enefa ei huomannut mitään eikä aavistanut, miten hänen ihanteensa
taisteli ja kamppaili, ja miten tämä turhaan koetti tulla
ratkaisevaan päätökseen. Hän oli onnellinen, täydellisesti ja
aivan onnellinen, eikä hänen johtunut koskaan mieleensä ikävöidä
mitään enempää kuin mitä nykyisyys antoi hänelle. Saihan hän joka
päivä nähdä tohtorin, tohtori käyttäytyi häntä kohtaan kuin itse
hyvyys, hän tunsi, että Otik piti hänestä, hän sai kuunnella Otikia
samoin kuin Martan sisar Maria kuunteli herraansa ja mestariansa.
Tulevaisuutta hän ei ajatellut; hänen toiveensa eivät ulottuneet
kauemmaksi kuin mitä hänellä jo oli. Hän nautti täydellisesti
nykyisestä onnestaan.
Kerran kysyi isoisä, mistä tohtori piti enin kaikesta, jota hän oli
nähnyt matkoillaan.
Tohtori mietti hetkisen ennen vastaamistaan. Sen jälkeen hän sanoi,
katsoen merkitsevästi Enefaan: