tietäessään olevansa oikeassa edes jossain asiassa. "Hän vaan
pilkkasi Enefaa!"
"Mutta se ei ollut mitään sellaista pilkkaa, joksi te luulette sitä;
hän oli kyllä niin vakava kuin kuka tahansa... Mutta kuulkaas,
ukkovaari, ajakaa nyt pois nuo houreet päästänne ja olkaa niinkuin
ennenkin! Tehkää samoin kuin minäkin! Elkää olko huomaavinannekaan,
mitä nuorilla on keskenään; elkää kehoittako heitä, mutta elkää
pidättäkökään heitä. Jos he todellakin tahtovat saada toisensa, niin
antakaa heidän ensin tehdä selvä keskenään, ja sitten he tulkoot
meidän luo pyytämään siunausta -- ja minun he saavatkin! Ei kenenkään
ihmisen pidä koskaan sekottua kahden nuoren sydämmen keskenäisiin
asioihin eikä koettaa ennen aikoja lähentää heitä toisiinsa tai
syntisessä itseviisaudessa eroittaa heitä. Rakkaus tulee Jumalalta,
ja Jumalalle on jätettävä sen huolehtiminen... Mutta te näytätte yhä
yhtä epäilevältä! Onko teillä mielessänne kenties joku toinen mies
Enefalle, ja pelkäättekö te, että, ellei tästä tule mitään, Otikikin
vetäytyy takaisin eikä tahdo tietää Enefasta? Mutta enpä totta
totisesti voi käsittää, kenen te olisitte voinut valita Enefalle!
Ettekö tiedä, ettei hän välitä täällä ainoastakaan pojasta, ja hän on
heidän mielestään röyhkeä? Pankaa mieleenne, ukkovaari: jos hän ei
ota Otikia, niin ei hän mene koskaan naimisiin -- Otik tai ei kukaan.
Minä tunnen Enefan paremmin kuin te itse."
Ukkovaarin pää painui alas, taas täytyi hänen myöntää muorin olevan
oikeassa, kelle kylän pojista hän olisikaan uskonut Enefan? Kuka
heistä olisikaan ymmärtänyt arvostella hänen ylevää sieluaan, kenen
kanssa hän olisikaan voinut tuntea itseään onnelliseksi, kehen hän
olisi ilolla luottanut?
"Olkaa nyt järkevä ja hyvä, ukkovaari, ja menkää huoletta ja rauhassa
kotianne! Iltapäivällä varmaankin pyydätte meidät kahville, vai
mitä? Otik ja minä tulemme katsomaan teidän Betlehemiänne. Elkääkä
unohtako välipuhetta: me annamme molempain nuorten pitää huolta
itsestään, emmekä ole heitä huomaavinammekaan. Me vanhat kulutamme
ajan puhumalla, mitä on tapahtunut eikä enää tule tapahtumaan."
Ukkovaari huokasi.
"Jos kerta te olette rauhallinen, niin täytyy kai minunkin olla",
vastasi hän, noustessaan ylös, ja hänestä voi nähdä, että hänen
sydämmeltään oli pudonnut kivi. "Minä teen, kuten te neuvoitte minua,
ja luulenpa, että se on parasta. Tervehtikää sitten poikaanne, että
minä olen ollut täällä, ja että minä kysyn ystävällisesti, tahtooko
hän tehdä minulle kunnian ja kurkistaa luokseni iltapäivällä.
Kunpa hänen käyntinsä kattomme alla tulisi siunaukseksi eikä
onnettomuudeksi!"
"Niin, suokoon sen Jumala!" sanoi Mrakot muori, kurottaessaan
isoisälle toisen kätensä ja kuivasi toisella silmänsä nurkkaa.
Otikin ei tarvinnut kauan maata lymyssä Podhaiskyn mökin edustalla.
Vähän ajan kuluttua häämöitti jotain alhaalla puutarhassa, ja tällä
kertaa ne todellakin olivat Enefan viheriät liivit ja valkoiset
hihat, jotka Otik oli niin usein ollut näkevinään. Enefa tuli
puiden välistä, lähdettä kohti, niin hitailla askelilla, kuin hän
olisi ennättänyt tulla hyvin, hyvin väsyneeksi. Tultuaan esille,
laski hän maahan punasen sankon, joka hänellä oli kädessään, jäi
seisomaan liikkumattomana ja katsoi haaveilevana alas kirkkaaseen
veteen. Hänen pitkät, mustat palmikkonsa putosivat puoleksi
irralleen, hänen selkäänsä pitkin ja todistivat, ettei hän ollut
vielä ajatellut itseään tai muistanut ollenkaan pukuaan. Mutta
miten hyvin tämä vähäinen huolimattomuus sopi hänen alakuloiseen
katseeseensa, hänen kalpeisiin kasvoihinsa, koko hänen surulliseen,
synkännäköiseen muotoonsa! Vielä kerran täytyi Otikin ajatella,
että Enefa voi todellakin loitsia -- sillä joka kerta, kuin hän
näki tytön, miellytti Enefa häntä yhtä vastustamattomasti, teki
hänet yhtä pyörälle ja ihastuneeksi. Nähdessään Enefan katsovan noin
haaveilevasta veteen, huomatessaan kyyneleiden jälkiä hänen hienoilla
poskillaan, päätti hän edes kymmenennen kerran, että niin kauniilta
kuin juuri tällä hetkellä ei Enefa ollut näyttänyt hänen mielestään
vielä koskaan.
Aivan lähteen vieressä seisoi kirsikkapuu täydessä kukassa. Äkkiä
painoi Enefa poskensa sen runkoa vastaan ja puisteli sitä keveästi.
Valkeat kukkaset ja kirkkaat kastepisarat alkoivat tippua hiljaa
alas ja peittää sametinhienoa tukkaa, valkeaa kaulaa ja itkettyneitä
silmiä -- sillä mielihyvää ilmaisevalla hymyilyllä oli hän kääntänyt
kasvonsa ylöspäin, jotta kaste olisi vilvoittanut ja kukat hyväilleet
niitä.
"Enefa!" kuului pisteaidan toiselta puolen.
Enefa säpsähti, katsoi taakseen, ja hiljaa huudahtaen ojensi hän
molemmat käsivartensa. Häntä olisi voinut luulla Jeshtshedin metsien
haltijattareksi, joka oli pukeutunut helmiin ja jalokiviin.
Yhdellä hyppäyksellä oli Otik pisteaidan toisella puolella, tarttui
Enefan käteen ja kumartui sykkivin sydämmin häntä vastaan; puhtaimman
onnen hohde oli levinnyt Enefan kasvoille.
"Mitenkä sinulla on sydäntä olla poissa, minun luotani niin kauan",
huudahti Otik kiihkeästi.
"Siihen minä en mahda mitään", kuiskasi Enefa. "Ah, minä en saa
koskaan nähdä teitä! Joka aamu minä tulen tänne kirsikkapuulle ja
annan sen kasteen pudota päälleni -- sen sanotaan ottavan kaiken
kaipauksen ihmisen mielestä. Mutta minua se ei auta. En ole tuntenut
ainoataan kertaa siitä mitään helpotusta."
"Sinä siis tahdot unohtaa minut?" huudahti Otik yhä kiihkeämmästi,
yhä nuhtelevammin.
Enefa tarkasteli häntä yhtä kummastuneena ja epäillen, kuin Otik
olisi nuhdellut häntä siitä, ettei hän tahtonut taivaan vihan
kohtaavan häntä.
"Sano ettet koskaan unohda minua, ettei ollut tarkoituksesi
karkoittaa minua mielestäsi!" jatkoi Otik myrskyisen kiivaasti.
"Herkeä toki tottelemasta ukkovaaria, Enefa! Hänkö on ainoa, jolla
on täällä terve järki? Hänkö on ainoa, jolla on oikeus sinun
rakkauteesi, koska sinä tottelet sokeasti hänen käskyjään ja polet
toisen sydämmen jalkojesi alle? Elä usko, mitä hän koettaa luulotella
sinulle minusta; minä pidän sinua suuremmassa arvossa kuin hän. Jos
pysyt edelleenkin tulematta meille, niin sano edes, missä muualla
minä saan tavata sinua. Sano se minulle, sano se minulle, ellet tahdo
minun menehtyvän ikävään! Tuletko tänne joka aamu noutamaan vettä?
Minä olen odottava sinua täällä keskiyöstä asti, etten tulisi liika
myöhään... tai vielä parempi, näytä minulle, missä sinun ikkunasi
on! Minä tulen sinne iltasilla, kun kaikki nukkuvat, sitä varten
vaan, että saisin kuulla yhden ainoan pienen sanan..."
Enefan silmät välähtivät ilosta, ja hän oli jo kääntynyt
näyttääkseen, missä on ikkuna, jossa hän ilta illan jälkeen seisoo
ja ajattelee Otikia, ikävöi häntä, itkee hänen tähtensä -- mutta
yht'äkkiä hän hillitsi itsensä.
"Te ette koskaan enää saa tulla tänne puron luo minun luokseni ettekä
minun ikkunallenikaan."
"Miksi en, kovasydämminen tyttö? Sinä et siis, välitä minusta
vähääkään! Et puoltakaan siitä mitä minä välitän sinusta! Sinä et
kysy minun tahtoani, sinä et koskaan tahdo tehdä, mitä minä pyydän
sinulta!"
"Juuri siitä syystä, että minä välitän teistä, en minä tahdo, että te
hiivitte ikkunani luo yöllä kuin varas, saadaksenne kuulla minulta
ainoastaan yhden pienen sanan. -- Mutta te olette oikeassa, minä olen
totellut isoisää kylliksi kauan, nyt minä tottelen teitä. Jo tänä
päivänä, heti kun hän tulee kotiin aamusaarnasta, menen minä hänen
luokseen ja sanon, että minä toivon, että te saatte käydä meillä
usein ja niin paljon kuin tahdotte, vaikka joka päivä... Mutta te
katsotte minuun sittenkin yhtä synkästi? Ettekö tahdo, että pyydän
isoisältä lupaa? Mutta en minä aijokaan pyytää häneltä; minä vaan
kerron hänelle, että niin on aikomus, ja silloin hänen täytyy tyytyä
siihen. Enhän minä ole enää mikään lapsi; tiedän minäkin mikä voi
käydä päinsä ja mikä ei käy päinsä, mitä minä uskallan ja mitä en
uskalla..."
Yht'äkkiä hän muutti tykkönään nuottiaan.
"Voi, hyvä herra tohtori, etteköhän te tahtoisi antaa minulle
yhtä pientä hiuskarvaa -- oikeasta ohimosta?" pyysi hän isiin
veitikkamaisesti ja liikuttavasti, ettei tohtori olisi voinut
mitenkään kieltää.
Hän täytti Enefan toiveen hullunkurisesti irvistellen, joka muka
ilmaisi hänen tuskaansa.
"Nyt minä olen oikein varma saavani nähdä teidät meillä", selitti
Enefa yhtä viehättävästi, veitikkamaisesti hymyillen, pistäessään
hankitun aarteen huolellisesti kätköön. "Minä panen tämän hiuskarvan
ylös ovipieleen perheentupaan. Se vetää teidät meille tietämättänne
ja tahtomattanne; teidän _täytyy_ tulla meille, niin kauan kuin se on
siellä, vaikka isoisä olisikin teille kuinka hapan tahansa."
Enefa oli niin hurmaavan viehättävä tätä sanoessaan, että Otik tuskin
voi vastustaa rakastuneen sydämmensä kehoitusta kietoa käsivartensa
hänen vyötäistensä ympärille ja painaa häntä rintaansa vastaan. Mutta
samassa katsoi Enefa häneen niin luottavaisesti ja viattomasti,
että hänen mielestään tuntui siltä, kuin hän olisi tehnyt siten
raa'an saastutuksen. Sen sijaan että olisi kietonut käsivartensa
Enefan vyötäisten ympärille, tyytyi hän siis siihen, että kietoi sen
kirsikkapuun ympärille, jolta Enefa oli hakenut parannusta ikäväänsä.
Sen jälkeen hän suuteli sen runkoa, sitä paikkaa, jota vastaan Enefa
oli painanut päänsä, helmien ja jalokivien sataessa hänen päälleen.
* * * * *
Kun Enefa palasi tupaan, oli isoisä jo kotona aamukävelyltään. Hän
oli aivan toisen näköinen kuin viime päivinä, eikä hän rykinyt
ainoatakaan kertaa.
"Mrakot muori ja hänen poikansa tulevat tänne katsomaan Betlehemiä
iltapäivällä. Minä pyysin muoria kirkkoon mennessäni", ilmoitti hän
poikansa tyttärelle.
Enefa tuskin uskoi korviaan. Mikä oli tullut yht'äkkiä ukkovaarille?
Ei ollut kuin pari päivää siitä, kun ukko oli ankarimmin varoittanut
häntä tohtorista, ja nyt hän itse veti tämän taloon.
"Minä sanoin Mrakot muorille, että he tulisivat juomaan kupin kahvia.
Mutta kun minä nyt oikein ajattelen asiaa, niin taisin minä hankkia
sinun niskoillesi vaan huolia. Eihän meillä ole kerrassaan mitään.
Voit sanoa Jenikille, että hän juoksee Mrakot muorin luo ja pyytää
saada lainata lusikoita ja kuppia ja muuta, mikä voi olla tarpeen."
"Ei, sitä minä en tee", sanoi Enefa vakavalla äänellä. "Pyhäkuppimme
ovat kyllä yksinkertaiset ja lusikkamme vaan tinasta, mutta kaikki
on ehyttä ja puhdasta, eikä kenenkään tarvitse pelätä käyttäessään
niitä. Me käytämme sitä, mitä meillä on, ja me tarkoitamme
vieraillemme kyllä yhtä hyvää, vaikka emme loistakaan lamatuilla
höyhenillä."
Ukkovaari oli huoletta poikansa tyttärestä. Ehdotuksen hän oli tehnyt
ainoastaan koetellakseen Enefaa.
"Käyköönpä miten hyvänsä, Enefan tähden en ole kuitenkaan koskaan
tarvitseva hävetä", murahti hän ja läksi vinnikamariin voitelemaan
Betlehemin pyörää.
Enefa, joka ei vieläkään voinut oikein uskoa onneaan, alkoi puhdistaa
ja siivota huoneita sellaisella innolla ja uutteruudella, joka
oli tuskin tarpeen. Asia oli kuitenkin se, etteivät hänen ilonsa
ja jännityksensä antaneet hänen istua hiljaa ompelemassa -- hänen
täytyi kävellä, liikkua, olla innokkaasti toimessa, purkaakseen edes
jollakin tavalla riemuavaa iloa, joka täytti hänen sydämmensä.
"Sinäpä näytät siltä, kuin seitsemän aurinkoa loistaisi suoraa päätä
kasvoihisi!" sanoi Mrakot muori nauraen Enefalle, kun tämä ukkovaarin
kanssa toivotti rakkaita vieraita tervetulleiksi puutarha veräjällä.
"Onko kenties kana muninut sinulle tänään kultamunan?"
"Oh, te tiedätte kyllä, että minä olen iloinen siitä, että te
vihdoinkin tulitte meille!" vastasi Enefa teeskentelemättä ja
kaikkien kuullen.
Samalla aikaa tervehtivät tohtori ja ukkovaaari toisiaan, molempien
tarkastellessa toisiaan tutkivin, epäilevin katsein. Otik oli
hämmästynyt yhtä paljon kuin Enefa, kun oli kuullut äidiltään,
että ukkovaari oli ollut niin varhain pyytämässä häntä katsomaan
Betlehemiä.
Mutta kääntyessään sen jälkeen Enefalle tarjoamaan kättä, muuttuivat
hänen kasvonsa niin kirkkaiksi ja säteileviksi, että Mrakot muorilla
olisi ollut syytä kertoa hänellekin kysymyksensä. Muutoin, hän oli
samanlainen kuin heidän tavatessa toisensa metsässä; hän änkytti,
punastui ja tunsi olevansa auttamattomasti hämmentynyt.
Onneksi eivät vanhukset olleet mitään huomaavinaan. Aamullisen
välipuheensa mukaan antoivat he nuorten olla itsekseen ja pitivät
seuraa yksinomaan toisilleen. Jenikiä ei näkynyt. Kuultuaan tohtorin
tulosta oli hän hiipinyt julmistuneena tiehensä. "Saat nähdä, ettei
sinun tohtorisi ole kaiken lopuksi penninkään arvoinen", ennusti hän
sisarelle, joka torui häntä hänen tyhmistä puheistaan.
"Aivan ensin täytyy teidän levätä hiukan ja saada pisara kahvia;
sitten menemme katsomaan, onko Betlehem sellainen kuin herra tohtori
muistaa sen olevan", sanoi isoisä kohteliaasti, saattaessaan
vieraitaan tupaan, joka loisti siisteydestä: lattia oli kuin lunta,
uuninsuu kuin peili, ja ikkunaruudut paistoivat kuin aurinko. Pyhäin
kuvien ympäri kierteli kukkivia orapihlajan oksia, ja pöydän alle oli
riputeltu hakattuja kuusen havuja, aivan kuin juhannussa.
Omituinen, aivan uusi rauhan tunne valtasi tohtorin, kun hän astui
yksinkertaiseen pieneen tupaan. Ulkona liitelivät pääskyset, jotka
olivat rakentaneet pesänsä sen sammalilla peittyneen katon räystään
alle; puutarha ympäröi sitä ikäänkuin vihannoiva nauha ja lähetti
tuoksujaan sisään avonaisesta ikkunasta; valkea kukko, jolla oli
heleän punanen harja, käyskenteli ulkona kirjavan kanalauman
etunenässä, joukko kaniinia, valkeita ja sametin hienoja kuin
untuvapallot, hyppeli pensaiden välissä; joka puun haaralla viserteli
lintu, joka oksassa oli puhkeamaisillaan kukka -- -- -- Missä olisi
saanut nähdä kauniimpaa?
Ja samaa kysyi tohtori itseltään, antaessaan katseensa levätä
huoneen komeilla, vanhanaikuisilla huonekaluilla, tarkastellessaan
hopeatukkaista ukkoa, joka varmaankin olisi saanut sijan maansa
suurten ja viisasten miesten joukossa, jos hän vaan olisi kuulunut
toiseen yhteiskuntaluokkaan. Entä _hän_ sitten!... Ja kun tohtori
oli luonut katseensa Enefan solakkaan, ryhdikkääseen vartaloon, ei
hän ottanut sitä enää pois hänestä. Hän seurasi Enefan jok'ainoaa
liikettä, Enefan laittaessa pöytää, ja hän tunsi, miten hänen päänsä
tuli yhä enemmän pyörälle, hän tiesi yhä vähemmän, mitä sanottiin ja
tehtiin hänen ympärillään -- hän näki ainoastaan Enefan.
Hänen ihastuksensa nousi ylimmilleen, kun Enefa, seistessään ja
häärätessään takan ääressä, yht'äkkiä hymyili hänelle ja isoisän
selän takana osotti luottavaisesti sormellaan ylös ovipieleen, jossa
hänen hiuskarvansa oli varmassa tallessa.
"Näetkö, että minä lumosin sinut?" sanoi hänen veitikkamainen
katseensa. Siihen Otikin silmät vastasivat: "Jatka lumoamistasi
edelleenkin; sinä et voi tehdä minulle parempaa palvelusta."
Sillä aikaa kuin molemmat nuoret puhuivat toisilleen katseilla,
olivat vanhukset vaipuneet keskusteluun, joka hyvin huvitti
heitä molempia. Isoisä kertoi, punasena innostuksesta, ja Mrakot
muorikin oli punanen pelkästä halusta saada kuulla, mitä ukolla oli
kerrottavaa.
"Isänne näki siis merinoidan kahdesti?" kysyi hän hämmästyneenä.
"Ja ajatelkaa, että kuitenkin on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka
sanovat, ettei ole merinoitia eikä muita henkiä ja noitia!"
"Se, joka ei tahdo uskoa, voi olla uskomatta; mutta minä olen itse
kokenut, että niitä on olemassa, ja siitä syystä täytyy minun uskoa
niihin", vastasi isoisä. "Ne saivat alkunsa silloin, kun Jumala ajoi
pahat enkelit pois taivaasta. Kaikki eivät tulleet sinne, jonne
niiden olisi pitänyt tulla; moni putosi alas meidän maamme päälle,
pilviin, vesiin ja rotkoihin, ja ne ovat juuri ne metsän haltijat ja
veden henget ja vuoripeikot, jotka monta sataa vuotta ovat kiusanneet
ihmisiä ja kiusaavat heitä, niin kauan kuin Jumala sitä sallii.
"Isävainajani sai todellakin kahdesti nähdä merinoidan; toisella
kerralla olin minä mukana, toisella en, mutta molemmilla kerroilla
olisi hänelle voinut käydä pahasti. Kerran oli isä menossa katsomaan
muutamaa miestä, jolla oli kipeä jalka, ja minä läksin mukaan
kantamaan hänen vasuaan, jossa oli siteitä ja muuta sellaista. Se
tapahtui keväällä, juuri tähän aikaan, sillä erotuksella vaan että
silloin oli lämpimämpi. Me tulimme hikisiksi käynnistä. 'Tule,
mennään uimaan!' sanoi isä, jouduttuamme puron luo, joka tuli kuohuen
aivan läheiseltä kalliolta ja juoksi sitten eteenpäin uomassaan
hiljalleen ja rauhallisesti ja aivan kukkien reunustamana. Ei
yksikään ihminen olisi luullut siitä paikasta mitään pahaa; siellä
oli niin suloista ja rauhaisaa. Me riisuuduimme ja menimme veteen;
mutta tuskin oli isä astunut muutaman askeleen eteenpäin, ennenkun
hän alkoi horjua ja huutaa, että joku veti häntä alaspäin. Ellen minä
olisi hyökännyt maalle ja ruvennut vetämään häntä kaikin voimini,
olisi hän varmaankin mennyt pohjaan. Viipyi hyvän aikaa, ennenkun
hän taas tointui. 'Katsos', sanoi hän, kun oli tointunut ja alkoi
katsoa ympärilleen, 'tuolla menee se, joka tahtoi minua hengiltä.
Ellet sinä, poika, olisi ollut mukana, olisin minä varmaan joutunut
hänen valtaansa'. Ja hän viittasi valkotukkaseen poikaan, joka
juoksenteli korkeassa ruohikossa ja poimi keväänlempiä ja orvokkia
ja lemmikkiä. 'Ei kai se ole mahdollista', sanoin minä, sillä minä
en voinut mitenkään luulla, että tuolla viattomalla raukalla oli
niin musta sydän. 'Näitkö pojan, ennenkun hyppäsimme veteen?' kysyi
isä. 'En, minun täytyy todellakin tunnustaa, etten nähnyt'. 'Siinä
näet', jatkoi hän, 'ja kuitenkinhan me katsoimme niin tarkkaan,
oliko kukaan läheisyydessä, ennenkun hyppäsimme veteen. Näetkö nyt,
etten minä erehdy?' Ja hän otti pari pitkää hyppäystä ja tarttui
poikaan, ennenkun tämä tiesi vähääkään. Sitten hän puisteli häntä
voimiensa mukaan ja puisteli niin kauan, että minä lopulta pyysin
häntä päästämään raukan eikä tekemään hänelle enää mitään pahaa --
minua säälitti poikaparka. 'Ketä sinä, narri, luulet puolustavasi?'
huusi isä ja puisteli häntä vielä rajummin; 'tule vähän lähemmäksi,
niin saat nähdä mikä tämä on!' Minun täytyi mennä ja tarttua pojan
niskaan, ja -- ei nyt kummempaa! -- kokonainen vesivirta juoksi
hänen hiuksistaan. Samassa hän solahti isän käsistä ja oli kuin
poispuhallettu -- hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Me katsoimme
toisiimme ja luulimme melkein, että kaikki oli ollutkin ainoastaan
unta -- niin yht'äkkiä oli poika hävinnyt."
Mrakot muori puhkesi velvolliseen ihmettelyynsä, ja tohtorikin
murahti jotain, jonka oli ilmaistava hänen ihmettely ään; mutta
Jumala ties oliko hän kuullut ainoatakaan sanaa isoisän kertomuksesta.
"Toisella kerralla tapasi isä merinoidan Svietlan kalalammikolla",
jatkoi isoisä. "Muuan poika oli hukkunut siihen uidessaan, ja moni
oli sukeltanut hänen jälkeensä saadakseen vanhemmille takaisin edes
hänen kuolleen ruumiinsa, jotta he olisivat voineet haudata hänet
kunnollisesti. Mutta oli aivan mahdotonta saada käsiin poikaa.
Lopuksi he alkoivat epäillä, etteivät asiat olleet oikeassa, ja
lähettivät hakemaan isääni. Isä ei miettinyt koskaan kahta kertaa,
kun oli kysymys sellaisista asioista, hän tuli ja päätti heti hankkia
selvän, oliko siellä mitään merinoitia; jos oli, aikoi hän ajaa ne
sieltä vaikka oman henkensä uhalla, sen tähden vaan ettei mitään
vielä suurempia onnettomuuksia tapahtuisi.
"'Jos kohoaa valkeita kuplia', sanoi hän ennen sukeltautumistaan,
'niin merkitsee se sitä, että minä tulen takaisin terveenä ja
virkeänä; mutta jos näette punasia, niin rukoilkaa minun sieluni
puolesta, sillä silloin minä en tule enää koskaan takaisin!'
Ja ihmiset kokoontuivat suuriin joukkoihin lammen ympärille ja
tuijottivat veteen, niin että olisivat voineet tuijottaa silmät
päästään. Kohta he aivan kuin huokasivat huojennuksesta -- kohosi
vaan valkeita kuplia, ei ainoatakaan punasta. Eikä viipynytkään
kauan, ennenkun isäni tuli hyvinvoivana uiden maata kohti. Hänellä
oli jotain sylissään, joka näytti vanhalta lahonneelta puunrungolta
tai muulta sellaiselta. 'Tässä minulla se kuitenkin on!' huusi hän
ja viskasi sen maalle. Kun ihmiset katsoivat paremmin, saivat he
nähdä, että se oli pieni mies, aivan säntilleen samanlainen kuin
heidän omain lastensa riepunuket, mutta jonka kasvot irvistivät
oikein hävittömän ilkeästi. 'Minun täytyy mennä alas vielä kerran;
siellä on vielä jotain jälellä', sanoi isä, ja niin sukeltautui hän
uudelleen ja oli kohta taas onnellisesti ylhäällä. Tällä kerralla hän
toi mukanaan merinoidan rouvan, joka oli aivan miehensä näköinen,
ja heidän kolme lastaan. Ja kaikki ne itkivät ja valittivat sitä,
että olivat kuivalla ja rukoilivat isääni niin kauniisti, että hän
päästäisi heidät; silloin he muka heti lähtivät tiehensä eivätkä
näyttäytyneet niillä seuduilla enää koskaan. Ja isä, jolla nyt oli
tietysti valta heidän suhteensa, hän vastasi, ettei heidän tarvinnut
huolehtia, sillä hän kyllä antaisi heille kodin olopaikaksi. Ja niin
ajoi hän heidät Krkonosheen saakka, vieläpä sellaiseen paikkaan,
jossa vuoret ovat korkeimmat ja jyrkimmät, ja noitain täytyi tietysti
totella häntä. Mutta silloin tuli uusia valituksia; he rukoilivat
häntä niin liikuttavasti, että hän ajaisi heidät jonnekin, jossa
olisi edes muutama lusikallinen vettä eikä vaan kovia kallioita,
sillä siellä heillä oli niin vaikea elää. Mutta isä vastasi, että
se tuomio oli oikeudenmukaisin: nyt he saivat maalla koetella, mitä
heidän omat uhrinsa olivat tunteneet, kun heidät oli vedetty veteen.
Niin lähti sitten merinoita perheineen matkalle, ja isä seisoi ja
katsoi heidän jälkeensä ollakseen varma, että he menivät sitä tietä,
jota oli määrä mennä. Silloin hän yhtäkkiä huomaa, että rouvalla
on jotain piilossa esiliinansa alla. Hän juoksee rouvan jälkeen,
tempaa itselleen sen mitä rouvalla on, ja -- kas ihmettä! -- se
oli pieni rumpu. Isä ymmärtää tietysti kohta mitä siinä on ja lyö
reiän nahkaan. Ulos ja kohti taivasta lentää neljä kanarialintua;
ne olivat niiden sielut, jotka merinoidat olivat vetäneet luokseen.
Siitä hetkestä saakka ei ole näillä seuduilla kuultu enää koskaan
puhuttavan mistään merinoidista."
"Silloin on teidän isänne vapauttanut meidät vaikeasta
rangaistuksesta", sanoi Mrakot muori sydämmellisellä
kiitollisuudella. "Joka kerta kuin te kerrotte minulle hänestä, saan
minä kuulla jotain uutta ja ihmeellistä, jota hän on tehnyt. Olihan
veljennekin, se, joka vaelsi Jerusalemiin, myöskin mainittu mies, vai
miten?"
"Oli, hän osasi ennustaa tulevia asioita. Hän tiesi edeltäkäsin,
mitä tuli tapahtumaan; kaikki, mitä tapahtui, oli hän jo ennustanut.
Monet eivät tahtoneet uskoa häntä ja koettivat pitää häntä ihan
pilkkanaankin. Usein oli heillä tapana sanoa: 'ennemmin kuin se ja
se tapahtuu tai ei tapahdu, tulee paholainen itse Jeshtshediin'.
Mutta veli vastasi: 'se tapahtuu, sen saatte nähdä, eikä
paholainen tule Jeshtshediin. Sen on Jumala sitonut kiinni omaan
paholais-valtakuntaansa'.
"'Uskotko sitten, että Jumala on luonut sepän, joka on takonut
kahleita paholaisen sitomiseksi tuliliekkiin?' 'Sitä en usko',
vastasi veljeni, 'mutta uskon, että Jumalalla on valta kaikkeen
paljaalla sanallaan, ja ettei hän tarvitse tulta eikä kahleita,
jos hän tahtoo pitää pahaa vihollista vankeudessa.' Silloin täytyi
ihmisten heretä tekemästä pilkkaa ja he alkoivat uskoa häntä --
varsinkin kun kaikki, mitä hän ennusti, kävi aina aivan täsmälleen
toteen.