hillitsemään itseään, näyttämään kärsivälliseltä, mukautumaan muiden
mukaan ja tekemään muiden tahdon. Tohtori ei samoin. Sedän talossa
noudatettiin hänen pienintäkin viittaustaan, ja vaikka äiti usein
antoi hänen kuulla katkeria nuhteita, oli hän kuitenkin hänelle
kaikki kaikessa, sen hän tiesi hyvin. Ystävät, jotka suurimmaksi
osaksi olivat riippuvaiset hänen täydestä kukkarostaan, mukautuivat
melkein aina hänen tahtonsa mukaan.
Ensi kerran elämässään kohtasi häntä siis vastoin käyminen. Hän ei
voinut ymmärtää Enefaa; hän oli luullut tuntevansa Enefan perin
pohjin, ja niin muuttuikin tämä hänelle yht'äkkiä arvoitukseksi, ja
hänen täytyi tunnustaa itselleen Enefassa kätkeytyvän enemmän kuin
hän oli tähän asti luullutkaan. Enefa piti hänestä, sen hän tunsi,
eikä itsekään peittänyt sitä, vaan osotti sitä teeskentelemättä
katseillaan, teoillaan ja sanoillaan. Mutta huolimatta tästä oli
tarvittu ainoastaan viittaus ukkovaarilta ja niin hän oli ollut heti
valmis uhraamaan mielitekonsa!
Hän tuli ajatelleeksi Enefan sanoja edellisenä iltana, ja hän kertoi
lakkaamatta ajatuksissaan: "jos minä en todella tahdo jotain,
ei minua koskaan pakotetakaan siihen". Ah, Enefa ei todellakaan
imarrellut itseään, lausuessaan nämä ylpeät sanat -- ja juuri
se, ettei hän ollut imarrellut itseään, harmitti tohtoria aivan
sanomattomasti. Hän päätti näyttää Enefalle, ettei häntäkään
pakotettu, ellei hän tahtonut, ja hän antoi siis ukkovaarin
pitää oikkunsa: ei hän ottaisi askeltakaan saadakseen vanhusta
ystävällisemmäksi.
Mrakot muori oli toden totta surkuteltava; hän oli saanut oikean
kotovastuksen pojastaan. Äänettömänä ja jurona kuleksi tämä talossa
ympäriinsä tai istui ja murjotti jossain nurkassa. Hän ei tiennyt
ollenkaan, mihin ryhtyä; kun hän ei voinut odottaa Enefaa, ei mikään
voinut huvittaa häntä, ei mikään kiinnittää hänen mieltään. Jos
häneltä kysyttiin jotain, vastasi hän joko ei tai kyllä, eikä hän
päivällisellä kehunut ruokaa, kuten ensi päivinä, vaan söi suuhunsa
välinpitämättömästi ja kiittämättömästi parhaimmatkin herkut, jotka
suurella vaivalla ja huolellisuudella oli pantu hänen eteensä. Mutta
ihmeellistä kyllä: tämä ei pahoittanut muorin mieltä niinkään paljon,
kuin olisi luullut. Hän vaan hymyili taas niin ihmeellisesti.
Se oli vaikea aika tohtorille. Alituiseen ja vaieten täytyi
hänen taistella harmiansa ja ikäväänsä vastaan. Lukemattomia
kertoja päivässä hän hyppäsi ylös sohvalta, joka oli tullut hänen
lempipaikakseen siitä lähtien, kun Enefa oli lukenut lukujaan
hänelle, ja kiiruhti ovelle avaamaan; -- hän oli luullut kuulevansa
kylätohtorin keveät, nopeat askeleet ullakossa. Lukemattomia kertoja,
katsottuaan ikkunasta sinne päin, missä pieni tupa oli, hän juoksi
ulos kartanolle Enefaa vastaan muka; -- hän oli ollut näkevinään
Enefan viheriäisen liivin ja valkeat hihat häämöittävän tiellä. Miten
silmittömäksi hän suuttui, miten hän polki jalkaa, heitteli kapineita
pitkin lattiaa ja paukautteli ovia, älytessään että mielikuvituksensa
oli hänet pettänyt! Kuinka katkerasti hän silloin soimasi taas
Enefaa kiittämättömyydestä ja miten pyhästi hän vannoi, ettei hän
hievahtaisi paikaltaan, vaikka ihan paikalla saisi nähdä Enefan
edessään, eikä edes katsahtaisikaan häneen!
Mutta niin vakaasti kuin hän aikoikin näin tehdä, hän tunsi
kumminkin, miten Enefan näennäinen kylmäverisyys, johdonmukainen
menettely ja lujat periaatteet vain lisäsivät hänen kiintymystään.
Sellainen tahdon lujuus, sellainen tyynen kieltäytymisen kyky --
eihän hän voinut erehtyä tytön tunteista? -- tuntuivat tohtorin
mielestä aivan uusilta ja käsittämättömiltä. Hän ei ollut koskaan
nähnyt mitään samantapaista muissa tytöissä, ja hänen täytyi
tunnustaa, ettei hän itse olisi koskaan voinut alistaa tunteitaan
velvollisuuden käskyn alle.
Kun hän ei enää kestänyt sisässä olemista, otti hän pyssynsä ja
metsästyslaukkunsa ja läksi metsälle. Laukun hän olisi kuitenkin
ilman muuta voinut jättää kotiin, sillä kotiin tullessa ei siinä
ollut koskaan edes harakankaan höyhentä, vaikka hänet olikin tunnettu
taitavaksi pyssymieheksi. Mutta asianlaita oli se, että hän nyt
välitti vähemmin loistaa taitavuudellaan kuin siitä että sai muutamat
ikävät tunnit kulutetuiksi.
Tavallisesti hän käänsi tiensä sille mäelle jossa hän oli ensi kerran
tavannut Enefan. Siellä hän valitsi itselleen paikan, josta hän
voi nähdä Jeshtshedin juurella olevan pikku mökin; istuutui maahan
ja tuijotti siihen yhden tai toista tuntia, liikkumattomana kuin
kuvapatsas. Katseltuaan sitä oikein kyllikseen ja muisteltuaan läpi
kaikki Enefan synnit, palasi hän kotiin, täydellisesti vakuutettuna,
että äiti oli tuleva häntä vastaan sillä uutisella, että Enefa oli
siellä -- hänen ikävänsä ja oman katumuksensa vetovoimasta. Mutta
Mrakot muorilla ei ollut koskaan kerrottavaa hänelle muuta kuin
että hän oli odottanut häntä niin ja niin kauan päivälliselle ja
illalliselle.
Väliin muuttuivat hänen ajatuksensa Pragiin, ja hän ihmetteli,
mitä hänen ystävänsä sanoisivat, jos saisivat nähdä hänet tässä
mielentilassa. Koko hänen ylpeytensä heräsi silloin eloon, ja
hän lupasi itselleen, ettei hän enää olisi narrina tuon tytön
tähden. Hauskutellakseen ja saadakseen toisia ajatuksia määräsi
hän pantavaksi hevosen valjaisiin ja läksi lähimpään pikku
kaupunkiin. Mutta näiltä huvimatkoilta palasi hän aina jos
mahdollista entistä synkempänä ja vakuutti äidilleen, ettei hän
ollut tavannut kaupungissa ainoatakaan ihmistä, vaan kummituksia
ihmishaamuissa, joita ei mitenkään voinut pitää täysijärkisinä.
Hänen ainoana lohdutuksenaan oli istua sitten koko ilta ja nauraa
heidän pikkukaupunkimaisuudelleen, heidän tuhmuudelleen ja heidän
auttamattomalle saksalaisuudelleen.
Vasta opittuaan tuntemaan Enefan, oli hänen oma väkensä tullut
hänelle rakkaaksi. Ennen hän oli rakastanut sitä enemmän tietämättään
ja vaistomaisesti; mutta nyt, kun hän oli huomannut sen voivan kehua
niin ylevästä ja ihanasta vesasta kuin kylätohtorista, alkoi hän
omistaa sille kaiken sen vähäisen rakkautensa ja mieltymyksensä, mikä
hänellä vielä oli vapaasti käytettävänä.
Voi, jospa hän vaan olisi voinut temmata Enefan ukkovaarilta! Usein,
hyvin usein hän kantoi mielessään tätä vaikeutta, mutta hänen ei
koskaan onnistunut ratkaista sitä. Jos Enefa olisi ollut tavallinen
kaupunkilaistyttö, ei hänen olisi tarvinnut epäillä hetkeäkään
siitä, miten olisi menetellyt. Mutta Enefan kasvatus, mielipiteet ja
ennakkoluulot! -- Hänellä ei ollut neuvona mitään muuta kuin antaa
asiain mennä menojaan, huokailla ja odottaa.
Mutta tätä huokailemista ja odottamista oli moittiminen siitä, että
Otikin terve väri alkoi nähtävästi vähetä. Lopulta hän herkesi
syömästäkin, ja äiti sai kantaa vadit koskemattomina pöydältä.
Silloin alkoi hänkin vihdoinkin näyttää huolestuneelta. Hän vaipui
mietteihin, ja seuraavana päivänä iltasella meni hän itse viemään
illallista paimenille, selittäen että hänen täytyi katsoa, miten "oli
lypsämisen laita". Paimenten joukossa oli Podhaiskyn Jenik, ja tämän
puoleen hän kääntyi ja sanoi ikäänkuin sivumennen, puoleksi toruen,
puoleksi leikillään:
"Onko Enefalla tätä nykyä paljon työtä, kun hän ei koskaan enää
pistäydy meillä? Sano isoisälle, että hän kehoittaisi häntä tulemaan.
Ihanhan tyttö tulee koinsyömäksi, jos hänen aina on istuttava kotona."
Samana iltana teki Otik sen huomion, että hänen kärsivällisyytensä
oli loppunut.
"Ei, nyt minä en enää kestä", ajatteli hän mitatessaan lattiaa
pitkillä askeleilla. "Joko on minun päästävä täältä pois ja pidettävä
huoli siitä, että voin haihduttaa mielestäni tuon loitsijattaren,
taikka on minun tavattava häntä. -- En ole koskaan ennen", jatkoi
hän, ikäänkuin ripittäen itseään, "tietänyt, mitä suru ja kaipaus
ja ikävä tarkoittavat; olenpa luullut niinkin, ettei järkevän
miehen tarvitseisi koskaan koetella sellaista. Mutta nyt olen kyllä
oppinut toista. Tohtori Otakar Mrakot, kaikkein Pragin kaunotarten
tunnustettu suosikki, Pragin kaikkein hienohelmain aurinko, huokailee
itsensä, sairaaksi kyläompelijattaren, kenkäinsä kiillottajan
sisaren, kyläräätälin tyttären tähden; siten ovat asiat eikä
mitenkään muuten, totuutta ei voi koskaan kieltää. Se on naurettavaa,
se on tyhmää, se on mieletöntä, se on luonnotonta ja käsittämätöntä
-- mutta se on totta. Minä olen aivan yksinkertaisesti rakastunut
kuin narri ja voisin tehdä äärettömiä tyhmyyksiä hänen tähtensä.
Ja Jumala ties, miten se rakkaus tuli; minä taidan sen saamiseen
yhtä vähän kuin voin aivastamiseen. Minä en pyytänyt sitä, minä en
ikävöinyt sitä, minä en ajatellut kerrassaan mitään -- loin vaan
katseeni muutamaan ihmiseen, jonka tapasin, ja niin se oli minussa
enkä minä mitenkään voi päästä siitä erilleni. Minulle kävi samoin
kuin kävi ukkovaarin isälle ja kauniille linnaneidille. -- Mutta
minkä tähden minä koetan alituisesti puhdistaa itseäni? Ja minkä
tähden minä tahtoisin tietää, mitä yksi ja toinen sanoisi, ja
nauraisiko hän minulle, jos saisi kuulla, miten minun laitani on?
Kenties minä en ole oma herrani enkä voi tehdä aivan niinkuin itse
haluaisin? Ei kellään ole oikeutta sotkeutua minun asioihini, ja
jos minä teen jonkun tuhmuuden, niin on se minun oma asiani. Mutta
minkä tähden ajatellakaan aina tulevia? Ei, eläköön nykyhetki, ja
narri se joka koettaa alituisesti tiedustella tulevaisuutta, tekee
suunnitelmia ja arvelee seurauksia koko kuukausia edeltäkäsin!
Sattuma heittää kuitenkin tavallisesti kaikki kumoon ja tekee
meille, niitä tahtoo. Sitä en ole saanut kokea vähin nyt: kuka
olisikaan luullut, että minä olisin rakastuva täällä ylhäällä
vuoristossa ja sellaiseen yhteiskunta-asemaan kuuluvaan henkilöön?
Ei, koska sattuma on ruvennut hallitsemaan minun kohtaloani, niin
jatkakoonkin! Minä alistun sen suojelukselle; kenties se heltyy minun
nöyryydestäni ja palkitsee minua jollain hämmästyttävällä teolla. Nyt
minä en kuitenkaan kestä enää kauempaa: minun täytyy tavata tuota
kiittämätöntä olentoa vielä kerta, puhella hänen kanssaan ja iloita
hänen näkemisestään."
Ja tohtori alkoi miettiä, miten hän parhaiten ja varmimmin tapaisi
Enefaa -- luonnollisesti isoisän tietämättä. Hän ei ilennyt kertoa
siitä äidilleen; Jenikiä hän inhosi yhä sen epämiellyttävän sanoman
tähden, jonka poika oli tuonut hänelle, ja sitä paitsi karttoi
tämäkin häntä niin taitavasti, että olisi ollut vaikea saada häntä
puheilleen. Anka oli aivan liiaksi typerä voidakseen toimittaa
niin tunnollisen tehtävän, eikä ollut sopivaa uskoa sitä kellekään
vieraalle ihmiselle. Tohtorilla ei siis ollut mitään muuta neuvoa
kuin turvautua itseensä ja omaan kekseliäisyyteensä.
Lopulta hän tekikin mielestään erittäin onnistuneen keksinnön.
Niin paljon hän muisti tavoista ja tottumuksista maalla, että
täysikasvuiset tytöt nousevat aamusilla aina ensiksi, menevät
antamaan lehmille ruokaa, tekevät tulen, tuovat vettä j.n.e., ja
hän päätti tehdä aikaisen aamukävelyn Jeshtshediin päin. Hän toivoi
varmasti saavansa nähdä Enefan, ja jos hän vaan sai nähdä hänet, piti
hän kyllä huolen lopusta.
Tämä keksintö oli hänen mielestään loistava, ja hän oli vihoissaan
itselleen siitä, ettei hänen mieleensä ollut ennemmin juolahtanut
niin yksinkertaista. Miten hän katui vihaansa ja kaikkia näitä
ikäviä, myrkytettyjä päiviä! Olisihan ollut huokein asia maailmassa
vetää isoisää nenästä jo aikoja takaperin!
Miten paljon uusia, suloisia vaikutuksia hän olisikaan ennättänyt
koota, miten paljon sekoittamatonta onnea hän olisikaan voinut
tuntea, miten runsaasti hänellä olisikaan ollut muistoja, jos hän
olisi ollut vähän sukkelampiajatuksinen!
Nyt oli otettava takaisin menetetty aika, ja seuraavan päivän
sarastaessa nousi Otik ylös. Hän heitti pyssyn olalleen voidakseen
syyttää sitä, jos joku sattuisi kysymään häneltä, mitä hänellä oli
tekemistä niin varhain aamulla, ja niin hän läksi polkuja ja teitä
pitkin metsää kohti. Vanha tupa oli ainoastaan muutaman askeleen
päässä metsän rajasta, ja puro, joka tuli ylhäältä Jeshtshedistä,
juoksi pisteaitaa pitkin. Tohtori kätkeytyi huolellisesti pensaiden
taa, valittuaan ensin paikan, josta hän voi nähdä tuvan takasivun
sekä sen osan puutarhasta, jossa puro muodostui lähteeksi, josta
varmaankin noudettiin vettä taloon.
Sillä aikaa kun tohtori levottomana makasi ja odotti, että hänen
liittolaisensa ja hallitsijansa, sattuma, tulisi hänen avukseen,
vaelti ukkovaari kiireisin askelin päinvastaiseen suuntaan, Mrakot
muorin talolle päin. Hänkin oli käyttänyt hyväkseen varhaista
aamuhetkeä, hyvin tietäen, että hän löytäisi reippaan emännän
yksinään ylhäällä. Hän aikoi puhua Mrakot muorille suunsa puhtaaksi.
Hän samoin kuin tohtori oli tuntenut kärsivällisyytensä lähestyvän
loppuaan.
Mrakot muori hääräili perheen tuvassa, laulaen aamuvirttään. Kuten
kaikki vanhan kansan jumaliset ihmiset hyräili hän aina sellaista,
vuoteesta nousemisesta aamiaiseen asti.
Iloisena, mutta samalla hyvin kummastuneena, otti hän isoisän
vastaan. Ukolla ei ollut enää tapana mennä mihinkään muualle kuin
kirkkoon, eikä muori muistanut, milloin hän oli ollut viimeksi
talossa -- niin pitkä aika oli siitä.
"Aurinko ei ole vielä noussut vuoren takaa, ja te olette jaloillanne,
ukkovaari!" huudahti hän, pudistaen sydämmellisesti ukon kättä. "Mikä
tuo teidät luokseni näin varhaiseen aamulla?"
"Eipä juuri mikään hyvä asia", huokasi ukkovaari, kuivatessaan
hikeä otsalta. Hänen voimansa olivat aivan lopussa käynnistä ja
sisällisestä liikutuksesta. Voimattomana hän vaipui nojatuoliin,
jonka Mrakot muori kiireesti työnsi hänelle, mutta hän ei tahtonut
antaa muorin tarjota mitään vahvistavaa, jota tämä huolestuneena
ja osanottavaisesti esitti. Hänellä oli kiire, selitti hän, ja oli
tullut sanomaan muorille muutamia sanoja kahden kesken.
"Mistä on kysymys?" puhkesi Mrakot muori sanomaan, kauhistuneena
ukkovaarin juhlallisuudesta. "Ei kai Enefalle ole tapahtunut, mitään
pahaa?"
"On ja ei; se tulee siihen, miten asian ottaa!"
"Niin, mutta tarkoitatteko te, että hänelle on tapahtunut jotain
pahaa?"
"Tarkoitan, sitä minä juuri tarkoitan, mutta minä tarkoitan sitäkin,
että hän olisi pian taas entisellään, jos vaan ihmisillä olisi
omaatuntoa."
Ukkovaari lausui tämän niin erityisellä äänenpainolla ja sellaisella
katseella, että Mrakot muori alkoi epäillä, mikä se oli, joka oli
tuonut ukon tänne. Mutta hän teeskenteli tietämättömyyttään ja kysyi
tehdyllä yksinkertaisuudella:
"Mitä te tarkoitatte, ukkovaari?"
"Ettekö ole vielä arvannut sitä?"
"En, minä en ollenkaan tiedä, mihin te tähtäätte."
"No kuulkaa sitten! Minulla on pojantytär ja teillä on poika, ja
sillä pojalla oli tytön sydän jo ennenkun tyttö oli nähnytkään häntä,
ja se on teidän syynne, sillä te ette tehneet muuta kuin kerroitte
hänestä tytölle. Ja nyt olette lisäksi laittanut niin, että he
tulivat tutuiksi keskenään, ja teitä minun on kiittäminen siitä,
ettei tyttö ajattele muuta kuin häntä ja aivan kuihtuu ikävään,
siitä syystä että minä olen kieltänyt häntä menemästä poikanne luo;
minä vakuutan, että minä olen ihan tuskissani siitä, että suru aivan
turmelee hänen terveytensä. Mutta katsokaas, varmaa on, että hän
piankin turvautuisi järkeensä -- sillä hän on ymmärtäväinen tyttö ja
tietää, mikä kelpaa ja mikä ei kelpaa -- jos vaan voitaisi järjestää
siten, ettei hän saisi koskaan nähdä poikaanne. Mutta te, te ette
tahdo auttaa minua, vaan koetatte viekotella häntä taas luoksenne.
Jenik on kyllä tuonut minulle teidän eiliset terveisenne!"
Isoisä oli tullut tulipunaseksi harmista pitkän syytöspuheensa
aikana. Mrakot muori osotti horjumatonta levollisuutta.
"Siinäkö on kaikki, mitä teillä on sydämmellänne?" kysyi hän
hymyillen.
"Luulisinpa, että siinä on kylliksi", vastasi isoisä suuttuneena.
"Jumalan kiitos, että siinä oli kaikki! Alkaessanne niin
juhlallisesti, luulin minä totta tosiansa, että oli tapahtunut aivan
oikea onnettomuus."
"No eikö se olisi onnettomuus, iso onnettomuus, jos minun Enefani
todenperästä rakastaisi teidän tohtoriinne?" huudahti isoisä
kiivaasti.
"Ei minun mielestäni", vastasi Mrakot muori hartioitaan kohauttaen.
"Eikö?" kysyi isoisä, joka näytti tuskin uskovan korviaan. "Ei kai se
ole ikinä totta? Te sanotte sen vaan rauhoittaaksenne minua. Olisi
kai se onnettomuus jos mikä, jos Enefa rakastuisi poikaanne ja tämä
kyllästyisi häneen ja pilkkaisi häntä."
"Minkäpä tähden hän tekisi sen?" Ukkovaarilta repesivät silmät
selälleen. "Eikö Enefa kenties ole hyvä, kunnollinen, ymmärtäväinen,
hyvin kasvatettu ja taitava tyttö eikä totta tosiaan rumakaan? Enkö
minä muka nähnyt, minkälaisia silmäyksiä Otik loi häneen, kun Enefa
luki hänelle? Niissä ei tosiaankaan ollut pilkkaa, vaan paremminkin
jotain aivan toista..."
"Sitä pahempi, muori", huudahti ukkovaari, "sitä pahempi! Jos Otik
pitääkin hänestä tällä hetkellä, niin hän jonakin kauniina päivänä
kyllästyy häneen, ja silloin hän matkustaa täältä pois ja jättää,
tytön, sydän murrettuna. Siinä tapauksessa vasta ovat asiat oikein
huonosti.
"Te ette tiedä, miten kiihkeät tunteet Enefalla on; mutta minä, minä
muistan hyvin, mitä huolia hän teki minulle, kun hänen isänsä ja
äitinsä kuolivat."
"Mistä syystä Otik kyllästyisi siihen, josta hän oikein pitää, ja
mistä syystä hän matkustaisi täältä yksinään -- eikö hän voi ottaa
Enefaa mukaansa?"
Isoisä, istui kuin kivettyneenä.
"Minkä tähden te tuijotatte minuun, ukkovaari, aivan kuin minä
sanoisin en tiedä mitä tyhmyyksiä?" jatkoi Mrakot muori iloisesti
hymyillen. "Ajattelenpa, ettei Otikini olisi huonoin sulhanen
Enefalle. Mutta kenties teillä on tiedossa hänelle parempi?"
"Ei, kuulkaa nyt, elkääkä koettako luulotella minulle sellaista;
sehän on aivan mahdotonta, se mitä te näytte tarkoittavan."
"Minkä tähden olisi mahdotonta, että kaksi nuorta ihmistä, jotka
pitävät toisistaan, menisivät naimisiinkin keskenään?"
"Eiväthän he ole samasta säädystä ja sivistyksestä ja asemasta:
poikanne on rikas, oppinut ja ylhäinen; Enefa on köyhä, taitamaton,
tyttö. Ei, se ei käy päinsä; aviopuolisojen, välillä täytyy olla
tasa-arvoisuus."
"Rakas ukkovaari", vastasi Mrakot muori, joka oli nyt täydellisesti
vakavana; "te olette viisas ja paljon kokenut mies, ja te tiedätte,
miten mielelläni minä kuuntelen teitä ja otan teistä oppia ja
neuvoja. Mutta tässä asiassa on kuitenkin minulla enemmän kokemusta
kuin teillä. Ja Jumala tietää, että olen saanut ostaa sen kokemuksen
kalliilla hinnalla. Tasa-arvoisuudella, josta te puhutte, ei
ole mitään merkitystä, kun on kysymys aviopuolisoista; muuta
tasa-arvoisuutta ei tarvitse olla heidän välillään kuin että molemmat
rakastavat toisiaan yhtä paljon. Jos se asia vaan on niinkuin pitää
olla, niin järjestyy kaikki muu itsestään. Katsokaa minuun: minä
olin miesvainajani kanssa kaikessa tasa-arvoinen. Molemmilla meillä
oli kylliksi tämän maailman hyvää, molemmilla meillä oli hyvä maine;
rumia emme, häpeä sanoa, olleet kumpasetkaan, ja ijänkin suhteen
sovimme me hyvin toisillemme; hän ei ollut maailmassa huvitellakseen
itseään enkä minäkään, hän oli sukkela maanviljelijä ja minä olin
ahkera emäntä; Herramme antoi meille herttaisen pojan. Mutta
kuitenkaan, kuulkaa ukkovaari, ei meillä ollut ainoatakaan onnellista
hetkeä keskenämme, ja syy siihen oli se, ettemme me tunteneet
rakkautta toisiimme. Vaimo tyytyy kyllä aina lopulta kohtaloonsa,
mutta miehen mielestä ei lähde koskaan, ettei hän saanut sitä, jota
hän tahtoi; viimeiseen hetkeensä saakka kirvelee häntä, ettei hän
saanut seurata sydämmensä tahtoa, vaan että hänen täytyi totella
järkeään tai vanhempiaan. Istuessani kuolemaa tekevän mieheni
vieressä, joka kuitenkin viimeiseen asti ikävöi sitä toista, lupasin
minä itselleni, etten koskaan pakota poikaani mihinkään, vaan aina
neuvon häntä tottelemaan sydämmensä ääntä. Valitkoon hän itselleen
vaimon aivan oman mielensä mukaan, välittämättä rahoista tai säädystä
-- pääasia on se, että vaimo on siveellinen ja rakastaa häntä yhtä
paljon kuin hän vaimoa. Te sanotte, että Enefa on ruvennut pitämään
minun Otikistani; niinä vielä kerran kysyn: voiko Otik saada parempaa
vaimoa kuin Enefa on?"
Ukkovaari oli niin hämmästyksissään siitä, mitä oli kuullut, ettei
hän tullut vastanneeksi mitään.
"Minun täytyy tunnustaa teille, ukkovaari", jatkoi Mrakot muori,
"että siitä on jo pitkät ajat, kun tulin ajatelleeksi sitä, että
teidän poikanne tyttärestä ja minun pojastani tulisi sopiva pari. On
tosin totta, ettei Enefalla ole poikani sivistystä eikä arvoa; mutta
miten hän ymmärtää poikaani ja katsoo häneen! Te olette tietysti
huomannut, miten hän aina asettuu poikani puolelle; ennenkun hän
vielä tunsikaan häntä, en minä koskaan tohtinut sanoa pojastani
mitään, mistä hän olisi voinut ottaa pahakseen -- sillä silloin hän
oli heti minun kimpussani ja läksytti minua, jotta taivas varjele!
Otik ei ole mikään ilkeä tai huono ihminen; hänellä on päinvastoin
oikein hyvä ja tunnollinen sydän. Mutta katsokaas, hän on ollut
Pragissa ja on siellä saanut nuo suuren kaupungin ajatukset, ja
kaikesta huomaa, kuten olen monasti sanonut, minkälaatuinen ihminen
häntä on kasvattanut. Hän ei olisi sellainen kuin on, jos hänen
äitinsä olisi saanut pitää hänestä huolta! Mutta minä olen aivan
varma, että mikä hänestä vielä puuttuukin, sen voi hyvä vaimo antaa
hänelle; vaimolla on kyllä oleva valta tehdä hänet toisenlaiseksi.
Ja kuka kykeneisi siihen paremmin kuin Enefa? Kuka tietää niin hyvin
kuin hän, mikä on oikea viisaus, ja minkälaiseksi Jumala tahtoo
ihmisen?... Mutta kaikesta tästä minä en ole tietysti koskaan ollut
tietävinäni; minä sanonkin sen vaan teille."
"Enefasta ei ole kysymys, mutta pojastanne", vastasi isoisä pudistaen
arveluttavasti päätään. "Te sanotte itse, että hän on suuren
kaupungin ihminen. Ettekö luule, että hän tulisi kerran häpeämään
Enefaa omassa piirissään ja halveksimaan häntä hänen köyhyytensä,
puuttuvaisuutensa ja alhaisen syntyperänsä tähden."
"Mitä syntyperää sitten Otik on? Eiköhän hän ole talonpoikaissukua
yhtä hyvin kuin Enefakin. Siinä suhteessa ei minulla ole mitään
sanottavaa. Ja mitä hänen puuttuvaisuuteensa tulee, niin ajattelenpa,
että jos hän tulee Pragiin, niin hän hankkii pian pois itsestään,
mitä häneltä puuttuu, jos se nyt todellakin on jotain. Sen mukaan
mitä minä olen kuullut Otikilta, on kaupunkilaistyttöjen otettava
hänestä esimerkkiä eikä päinvastoin. Sitä paitsi ei Enefa ole
ollenkaan talonpoikaistytön näköinen; sitä ei kukaan huomaisi hänen
olevan, eikä hänellä ole talonpoikaistapojakaan; niitä ei ole ollut
kellään teidän suvussanne."
Ukkovaari oli vaiti; hän ei osannut muistuttaa mitään Mrakot muorin
puheeseen. Tänään puhui muori aivan kuin kirjasta.
"Antakaa te, isoisä, asian mennä menoaan", jatkoi muori. "Että Enefa
pitää Otikista, sen olette te huomannut, ja että Otik pitää Enefasta,
sen tiedän minä. Koko ajan, kuin te ette ole laskenut tyttöä tänne,
on Otik kävellyt sinne tänne kuin mikähän rauhaton sielu; ei mikään
ole ollut hänelle mieliksi, ja teille hän on varmaankin toivonut
paljon pahaa! Olisittepahan nähnyt: hän ei saattanut edes katsoa
ihmisiin tai vastata, kun kysyi; jos ei väistynyt ajoissa hänen
tieltään, niin oli ihan onneton; hän heitteli ovia, niin että
olisivat voineet haleta, ja koko yöt kuulin minä hänen kulkevan
huoneessaan edestakaisin. Pari päivää annoin minä asian mennä
menojaan ja ajattelin näin: 'tuo tekee armolliselle herralle hyvää
ja ottaa hänestä pois vähän itserakkautta'. Mutta kun minä sitten
aloin saada kantaa koskemattomia ruokia pöydästä, huomasin minä,
että nyt hän ei enää sietänyt, vaan nyt täytyi häntä armahtaa. Siitä
syystä minä käskin sanoa teille terveisiä, että antaisitte Enefan
tulla meille. Minä luulen varmasti, että Otik rakastui häneen ensi
näkemisellä, ja alanpa luulla sitäkin, että hän oli vaan olevinaan
sairas, jotta Enefa tulisi hänen luokseen."