olkapäälleen. Silmissään musteni, ohimoissa alkoi paukuttaa, sydän
löi rinnassa kuin olisi tahtonut tunkeutua ulos, kädet putosivat
hervottomina alas, jalat horjuivat, koko hänen sisällinen olentonsa
oli kuin aaltoileva meri, hänen mielensä muuttui. Sitä, mitä hän
oli ennen tahtonut, ei hän enää tahtonut, mikä oli ollut hänelle
ennen rakasta, tuli hänelle nyt vastenmieliseksi, mitä hän oli ennen
uskonut, ei hän enää uskonut, mitä hän oli ennen inhonnut, rakasti
hän nyt. Hänen sulhasensa kadotti hänen rakkautensa, hän ei muistanut
enää vanhempainsa hautaa, veljet olivat hänelle vähempiarvoiset kuin
olisivat maanneet haudassa satoja vuosia, sukulaisensa hän unohti,
muista ihmisistä hän ei välittänyt, ja Jumalasta, joka oli luonut
hänet, jotta hän olisi elänyt hänen käskyjensä mukaan, ei hän enää
tahtonut tietää. Sen sijaan oli hänen mielestään tuo inhottava velho
yht'äkkiä tullut paljoa kauniimmaksi kuin taivaan enkelit, ja kun
tämä tarttui hänen käteensä ja levitti sylensä häntä vastaan, nakkasi
hän pois haravansa ja heittäytyi empimättä lehtikasan yli hänen
ryntäilleen.
"Oli jo myöhäistä ja aika laittaa iltaruokaa ja lypsää lehmät; veljet
palasivat kotiin työstään. He katselivat sisartaan, etsivätkin häntä
ihan joka nurkasta ja sopesta, mutta häntä ei löytynyt mistään.
He odottelivat häntä koko illan ja yökaudenkin, eivätkä menneet
ollenkaan maata, etsivät häntä lyhty kädessä, kunnekka päivä sarasti,
mutta odottaa he eivät jaksaneet häntä. Kun päivä nousi, lähtivät he
häntä etsimään metsään, mutta mitään muuta he eivät löytäneet kuin
haravan ja lehtikasan, jonka hän oli koonnut ja sitten sotkenut.
"Veljet älysivät, ettei hän ollut mennyt sukulaisiaan eikä
ystäviäänkään tervehtimään, vaan että jokin onnettomuus oli
hänelle sattunut, mikä, sitä he eivät voineet ymmärtää. Vihdoin
he päättelivät, että joku peto varmaankin oli ottanut tyttörukan
ja raastanut hänet pois. Siihen aikaan oli vielä karhuja ja susia
Jeshtshedin metsissä ja villisikoja ne olivat aivan täynnä.
Veljet itkivät häntä katkerasti ja sulhasta kaipaus kalvoi niin,
ettei hän siitä päivin ollut enää entisensä lainen. He luettivat
monta messua hänen pelastuksekseen, jotta hän olisi saanut rauhan
ijankaikkisuudessa, ja yhtenään he vain häntä surivat; ja usein he
puhelivat hänestä ja hänen kummallisesta katoamisestaan, kiittelivät
hänen muistoansa ja vakuuttivat, että sellaista tyttöä ei heidän
kylässään kuuna kulloisna päivänä enää nähdä.
"Kului vuosi ja ehkäpä kaksikin. Tulee silloin muuanna päivänä eräs
metsävahti veljesten luo ja kertoo heille suurimpana salaisuutena,
että nuori Boresh eli metsässä muutamassa luolassa, jonka hän oli
vuorannut sammalilla ja eläinten taljoilla, ja siellä hänellä oli
muuan tyttö, joka oli aivan heidän sisarensa näköinen. Silloin
vasta veljekset muistivat, että Boreshhan olikin rakastanut heidän
sisartaan, mutta ettei tämä ollut tahtonut tietääkään hänestä; heidän
pisti päähänsä, että Boresh nyt oli tahtonut kostaa hylkimisen ja
taikakeinoilla houkutellut hänet luokseen. He neuvottelivat keskenään
ja päättivät lähteä luolalle ja, jos se oli todellakin heidän
sisarensa, vapauttaa hänet. He seurasivat metsävahdin neuvokkia
ja löysivät kuin löysivätkin piilopaikan, kätkeytyivät pehkoihin
vartomaan Boreshin metsälle lähtöä. Eikä heidän kauan tarvinnut
odottaakaan; hetkisen kuluttua Boresh tuli ulos ja luultavasti lähti
ruuan hankintaan. Veljekset riensivät silloin luolaan, ja katsos
kummaa, siellä oli sisar, jonka he olivat luulleet aikoja kuolleeksi.
"Hän tunsi heidät paikalla, päästi hirveän huudon ja kaatui paremmin
kuolleena kuin elävänä heidän jalkainsa juureen. He nostivat hänet
pystyyn, koettivat rauhoittaa häntä ja vakuuttivat pyhästi, ettei
hänellä heidän mielestään ollut ollenkaan syytä; hänen piti vaan
suoraan ja peittelemättä kertoa heille, miten hän oli sinne joutunut.
Ja hän kertoikin heille kaikki itkien ja valitellen.
"He ymmärsivät aivan hyvin arvanneensa oikein, epäillessään
taikatemppuja, ja pyysivät sisarta seuraamaan heitä heti kotia,
ettei kiusaaja ennättäisi tulla takaisin. Hän suostui heti heidän
pyyntöönsä. Matkalla hän ei tehnyt muuta kuin rukoili veljiä, että
he auttaisivat häntä pelastukseen, ja tämän he lupasivat tietysti
ilolla. He eivät laskeneet häntä koskaan silmistään, sen tähden vaan
ettei Boresh pääsisi uudelleen villitsemään häntä tempuillaan, eikä
kukaan vieras saanut astua heidän kynnyksensä yli. Mutta Boresh
voitti heidät kuitenkin kavaluudellaan. Onneton tyttö ei saanut
häneltä mitään rauhaa; alati hän näki hänet edessään, kuunteli häntä
ja puheli hänen kanssaan. Veljet kuulivat hänen vastauksensa, mutta
Boreshia he eivät voineet nähdä, vaikka sisar näytti heille, missä
hän seisoi ja mitä loihtimamerkkiä hän teki, puhuessaan hänelle.
Hänen vastauksistaan ymmärsivät he, että Boresh moitti hänen pakoaan,
ja että hän koetteli viekotella häntä takaisin luokseen mesisanoilla.
Usein hän rukoili veljiä kädet ristissä, että he sitoisivat hänet
kiinni pöytään, jos tahtoivat pitää häntä luonaan; muutoin hän tuli
vielä kerran pakenemaan.
"Kaikesta tästä ymmärsivät tietysti veljet, että Boresh voi tehdä
itsensä näkymättömäksi, ja se osotti parhaiten, minkä lajinen ihminen
hän oli. Sillä sen, joka tahtoo saada sen taidon, on tapettava
seitsemän miestä ja varastettava seitsemän rippileipää ja pantava ne
sitten samaan hautaan sellaiselle paikalle, jossa ei vielä kukaan
kristitty ole rukoillut. Haudalle kohoaa yrtti, jossa on seitsemän
veripunasta kukkaa. Sen yrtin hän taittaa ja kätkee, ja kun hän
sitten tarvitessaan pistää sen hattuunsa tahi povelleen, tulee hän
näkymättömäksi.
"Veljet tekivät kaikki, mitä voivat, auttaakseen sisarraukkaansa ja
karkoittaakseen hänen ilkeän vihollisensa. Lopulta he voittivatkin
Boreshin ja tämä herkesi käymästä sisaren luona. Sisar tuli
rauhallisemmaksi, kun hän ei enää nähnyt viettelijätään edessään, ja
alkoi taas hoitaa heidän taloaan samoin kuin oli tehnyt ennenkin;
mutta ihan entiselleen hän ei tullut tietysti koskaan. Hänessä oli
jotain levotonta, hänellä ei ollut koskaan rauhaa mielessään, jotain
näytti puuttuvan häneltä, ja metsä oli hänelle aina kuin kiusaus.
"Hänen entinen sulhasensa rakasti häntä yhä vielä yhtä paljon eikä
tahtonut ajatellakaan toisen vaimon hankkimista; hän eli elämäänsä
yksin ja ilotonna. Saatuaan tietää entisen morsiamensa paranneen
pahasta taudistaan, tuli hän uudelleen hänen luokseen ja kysyi,
eikö hän nyt tahtoisi tulla hänen omakseen, ja sisar suostui hänen
pyyntöihinsä. He viettivät häänsä kaikessa hiljaisuudessa, ilman
soittoa ja kestiä, ettei mitään voisi tapahtua; suoraan kirkosta vei
mies vaimonsa kotiaan.
"Seuraavana päivänä menivät veljet tervehtimään vastanaineita. Mutta
miten he kauhistuivatkaan saadessaan nähdä, että tuvan ovet olivat
selkosen selällään, ja nähtyään sitten lankonsa makaavan pitkänään
tuvan lattialla liikkumattomana ja kasvot sinisinä kuin kuolleella.
He juoksivat hänen luokseen, alkoivat valella häntä vedellä ja tehdä
kaikki mitä voivat herättääkseen hänet eloon, mutta hänen sielunsa
oli jo paennut. Silloin he rupesivat etsimään hänen vaimoaan. Tätä
ei näkynyt, ja he luulivat hänen juosseen hankkimaan jostakin apua.
Mutta he etsivät häntä turhaan; hän oli ja pysyi poissa, ja tällä
kerralla ei hänestä löytynyt vähintäkään jälkeä.
"Kun veljet alkoivat tarkastella kuollutta ruumista saadakseen
tietää, mistä lanko oli kuollut, eivät he löytäneet siitä haavoja
eikä mustelmia, ainoastaan sydämmen vieressä kolme kuivanutta
veripisaraa, joita ei mitenkään voitu pestä pois. He ymmärsivät, että
hänet oli ammuttu taikapyssyllä."
"Minkälainen pyssy se on?"
"Se on sellainen pyssy, että se, joka ampuu sillä laukauksen ja
samalla lausuu sen nimen, jonka hän tahtoo tappaa, se satuttaa
viholliseensa ja tappaa hänet, vaikka olisi toisessa päässä maailmaa.
Sellaisen innoittavan voiman voi saada jokainen pyssy, kun vaan
pitkänä perjantaina ottaa rippileivän, jakaa sen kolmeen osaan ja
laukaisee jokaisen ristiinnaulitun kuvaa kohti. Joka laukaisulla
tipahtaa kolme veripisaraa ristiinnaulitun kuvasta, ja niillä
voidellaan pyssy, jonka jälkeen se kääritään valkeaan vaatteeseen ja
säilytetään hyvästi siksi, kunnes sitä tarvitaan."
"Se mitä te sanotte 'loitsimiseksi' ja 'noitumiseksi' ei ole mitään
muuta kuin se salainen luonnonvoima, jota sivistyneet nimittävät
intohimoksi", sanoi Otik opettaen. "Vastustamattomalla voimalla
kehoittaa se ihmistä tekemään, mitä hänen järkensä ei hyväksy ja
hänen omatuntonsa kieltää. Kun sellainen ihminen yhtäkkiä saa kuulla,
miten toinen kuin omantunnon ääni puhuu hänen sydämmessään ja usein
voittaa tämä ääni, niin luulee hän tapahtuvan itsessään jotain
yliluonnollista, ja tämän yliluonnollisen saa 'loitsimisesta'".
Otik alkoi juuri tuntea itsessään sitä, mitä hän niin viisastelevasti
selitteli.
Enefa hymyili epäilevästi hänen selitykselleen.
"Olkoonpa loitsimisen laita miten hyvänsä", sanoi hän, "minua
ainakaan ei koskaan pakoteta sellaiseen, mikä on minulle
vastenmielistä. Katsokaas, tämä puuristi, joka minulla on kaulallani,
on leikattu rististä, jolla Kristus kuoli. Isoisän veli toi sen
mukanaan Jerusalemista, ja se suojelee sitä, joka sitä käyttää,
kaikilta pahoilta hengiltä ja loitsimisilta ja muulta sellaiselta.
Mutta minä olen varma, ettei minua ilman tätä ristiäkään voisi
pakottaa sellaiseen, jota minä en todella tahdo."
Ja hän suuteli ristiä.
"Sinun pitää tulla kotiin, Enefa! Jenik on täällä hakemassa sinua",
ilmoitti Anka, pistäessään päänsä sisään ovesta.
Enefa punastui; tämä isoisältä tullut käsky hämmästytti häntä
nähtävästi hyvin.
"Pitääkö sinun mennä?" huusi Otik valittaen, nousten äkkiä sohvalta
ja viskasi kääreen pois.
"Tietysti, kun isoisä laittaa minua hakemaan. Mutta mitenkä te
käytätte käärettä!"
"Se ei ole miksikään hyödyksi, kun et sinä ole täällä panemassa sitä.
Mutta nyt näemme, minkä verran sinä pidät minusta! Sinä välität sata
kertaa enemmän isoisästä."
"Sitä elkää luulko", vastasi Enefa teeskentelemättömästi; "minä
kunnioitan teitä molempia yhtä paljon, mutta häntä minun täytyy
totella."
"Minä en tahdo, että sinä tottelet häntä!" huusi Otik kiihkeästi, ja
hän hyppäsi sohvalta ovelle, jossa hän levitetyin käsivarsin asettui
Enefan tielle. Mutta nähtyään Enefan säikähtyneet kasvot, tuli hän
taas tajuihinsa, ja yrityksensä tuntui hänestä sekä lapselliselta
että mielettömältä.
"Mene", sanoi hän kasvot poispäin käännettyinä, "mene, minä laskin
vaan leikkiä."
"Sitä te ette tarvitse sanoa minulle", vastasi Enefa rauhoittaen,
"minä ymmärsin luonnollisesti, että te ette tarkoittaneet mitään
pahaa. Ikäänkuin te voisitte tehdä sitä! Jospa te vaan tietäisitte,
miten iloinen minä olen saadessani tulla tänne! On aivan kuin menisin
kirkkoon. Jos Herramme antaa huomispäivän, tulen luoksenne silloinkin
tähän aikaan saadakseni kuulla, ettekö ole tullut paremmaksi."
Otik ei vastannut eikä katsonut Enefaan; hän ainoastaan nyökäytti
päätään mykäksi myönnytykseksi. Häntä suututti sanomattomasti se,
että jollakin toisella oli oikeus kutsua Enefa luokseen, milloin
vaan tahtoi, ja että hän, tohtori, sai luvan tyytyä siihen. Hän ei
sietänyt nähdä Enefan menevän, ei mikään ero ollut tuntunut hänestä
vielä niin vaikealta.
"Mutta onhan huomennakin päivä, ja silloin hän on luvannut tulla",
lohdutti hän itseään, kun ei voinut nukkua yöllä, päivän muistot kun
niin vaivasivat häntä. Ne olivat vielä vilkkaampia, vienompia ja
kiihoittavampia kuin edellisen illan, ja muistaessaan joskus Pragia,
kuiskasi hän ylpeänä:
"Enefa ei ole ainoastaan kauniimpi kuin kaikki muut, hänellä on
myöskin pää ja sydän, jollaista ei ole kellään muulla."
* * * * *
Huomispäivän lähetti kyllä Herramme maan päälle, mutta sen mukana ei
tullut sitä, mitä tohtori niin palavasti halusi. Tavallisesti käy
niin, että se mitä me enin toivomme, se ei tapahdu -- aivan kuin
uhalla.
Kun tohtori heräsi aamulla lyhyen, levottoman unen jälkeen, huomasi
hän sängyn edessä pienen, tanakkakasvuisen pojan, joka seisoi
ja katsoi häneen puoleksi uteliaasti, puoleksi pelokkaasti ja
samalla hypisteli hämillään kulunutta karvalakkia, joka hänellä oli
kädessään. Hän oli tuskin huomannut tohtorin heränneen, ennenkun
hän veti esille paikatusta takistaan kaksi pulloa, jotka sisälsivät
omituista, mutta Otikille tuttua, sisällystä. Tohtori tunsi ne
heti niiksi pulloiksi, joista Enefa oli edellisenä iltana kaatanut
ruusu- ja liljamehua hänen hauteilleen. Kamala aavistus nousi
hänen mieleensä. Hän kohosi äkkiä istualleen ja tarkasteli poikaa
uhkaavalla katseella.
"Siinä olisi teille", sanoi tämä, asettaessaan pulloja yöpöydälle
ja vilkasi epäilevästi tohtoriin. "Jos päätä pakottaa vielä tänäkin
päivänä, on teidän pyyhittävä mehua päähänne aivan samoin kuin
eilenkin."
"Mitä tämä tarkoittaa?" huusi tohtori, ja hänen raivoisa katseensa
lensi pulloista poikaan ja pojasta pulloihin. Hänen aavistuksensa
ei siis ollut pettänyt häntä! Pojalta putosi lakki lattialle
pelästyksestä. Hän ei ollut odottanut tulevansa tällä tavoin otetuksi
vastaan; totta puhuen hän oli paremminkin luullut saavansa lantin
vaivoistaan. Hän loi aran katseen ovelle, mutta tohtori arvasi hänen
aikomuksensa ja sai tartutuksi hänen käsiinsä, joita hän piti kiinni
kuin pihdissä.
"Etkö kuule, että minä kysyn sinulta, mitä nuo hävyttömät määräykset
tarkoittavat?" huusi hän jos mahdollista vielä pelottavammalla
äänellä.
Poika alkoi vapista eikä tiennyt, mitä vastaisi, ettei saisi osakseen
vielä suurempaa vihaa. Partanen tohtori, joka piti häntä niin kovasti
kiinni ja loi häneen niin julmistuneita katseita, täytti hänet
huolettavalla pelolla. Hän ei keksinyt parempaa neuvoa kuin ruveta
täyttä kurkkua huutamaan, mikä kuului kauaksi pihalle.
Mrakot muori tuli silmänräpäyksessä juosten, täynnä kauhua ja
ihmettelyä. Nähtyään tuon omituisen näyn sängyn luona, lisääntyi
hänen hämmästyksensä.
"Mitä sinä teet, Otik? Luuletko tuota, kenties joksikin varkaaksi,
joka on hiipinyt sisään luoksesi? Sehän on Podhaiskyn Jenik, tiedän
mä, joka on varmaankin tullut hakemaan vaatteitasi harjattavaksi. Ja
sinä, mitä sinä, tuhma poika, ulvot?" huusi hän, vakuutettuna, että
oli tapahtunut joku väärinkäsitys.
"Minä en ole koskettanut hänen vaatteitaan", puolustihe Jenik
surkeasti ulvoen, "minä asetin vaan nämä pullot pöydälle, ja silloin
hän alkoi riidellä minulle ja näpistellä minua... uhhuuhhuu."
Mrakot muorin nähtyä Enefan pullot, selvisi hänelle kaikki. Nyt
hän alkoi ymmärtää, minkä tähden poika oli tullut niin rajattoman
vihaiseksi!
"Enefa ei siis voinut tulla tänne tänään, vaan lähetti sinut pulloja
tuomaan?" kysyi hän Jenikiltä.
"E-ei", nyyhkytti tämä; "ei se ol-lut hän... uhhuu."
"Puhu selvemmin, eihän sinun puheestasi ymmärrä sanaakaan. Päästä
hänet, Otik, mitä sinä pidät häntä kiinni, kun tiedät, kuka hän on.
Sanoiko sisaresi sinulle, Jenik, ettei meidän tarvitse odottaa häntä
tänään?"
"E-ei, ei hän", vastasi Jenik, yhä vielä yhtä surkeana, "mutta isoisä
sanoi sen, kun hän an-antoi mulle pul-pullot, jot-ta minä toisin ne
tei-teidän toh-tohtorillenne."
"_Hänkö_ siis antoi sinulle pullot, ja _hänkö_ sanoi, ettei
Enefa tule tänne tänään?" kysyi Mrakot muori, pannen erityisen
painon sanalle _hänkö_; hän tahtoi, että tohtori saisi sen
oikein täydellisesti päällänsä. "No, se on hyvä. Sano terveisiä
ukkovaarille, että me kiitämme häntä ystävällisesti..."
"... ja etten minä tarvitse hänen öljyjään", huusi tohtori
raivostuneena siitä, että ukko lähetti hänelle lääkkeitä, mutta ei
tahtonut antaa lääkärin tulla hänen luokseen. Ellei Mrakot muori
olisi arvannut hänen aijettaan ja tarttunut äkkiä pulloihin, olisi
hän varmaan heittänyt ne ulos ikkunasta.
"Niin, anna isoisälle takaisin öljyt ja sano, että poikani on jo
parempi eikä tarvitse niitä enää", jatkoi Mrakot muori, koettaen
antaa tohtorin sanoille tämän tarkoituksen, ettei edes poika arvaisi
syytä hänen vihaansa. Ja tämän jälkeen hän jatkoi:
"Sinä et saa mennä kertomaan, että tohtori huusi sinulle niin kovaa!
Sinä herätit hänet hänen syvimmästä unestaan, ja se harmitti häntä
vähän, sen kyllä arvaat. Mutta ole nyt taas iloinen ja seuraa minua
alas, niin saat muutamia talviomenia, joita minulla on jälellä."
Jenik juoksi kotiin pulloineen, minkä kerkesi, ja sen hän lupasi
itselleen, että kyllä hän vaan pysyttelee erillään "tuosta
Pragilaisesta". Herra Jumala sentään, miten häntä pelotti, kun
tohtori tähtäsi häneen säihkyvät silmänsä ja ärjyi hänelle kuin villi
jalopeura, hiukset pystyssä kiukusta! Jenik oli aivan varma, että
tohtori oli järiltään, ja olisi kuristanut hänet, ellei Mrakot muori
olisi tullut saapuville juuri parhaalla hetkellä. Ja Enefa, joka ei
tehnyt muuta kuin kehui häntä ja aina niin innokkaasti puolusti häntä
isoisää vastaan! Mutta Enefa erehtyikin hänen suhteensa; ihminen,
joka raivostuu niin kauheasti ihan tyhjästä, ei ainakaan Jenikin
mielestä ollut monen pennin arvoinen.
Kertoessaan käynnistään tohtorin luona, sai hän lisää syytä ihmetellä
sisaren käytöstä: vieno puna kohosi hänen kasvoilleen, ja Jenikin
kertomalle kokemukselle hän vaan hymyili. Sen jälkeen hän istui kauan
syvään kumartuneena töittensä yli. Isoisä antoi kuulua nurkastaan
muutamia arveluttavia rykäsyjä, nähtyään Enefan käytöksen.
"Vanhus on saanut päähänsä, että sinä teet heistä vaan pilkkaa",
sanoi Mrakot muori Jenikin mentyä. "Kun minä kerroin sinun tulevan
tänne vuoristoon, antoi hän minun selvästi ymmärtää, ettei hän
sinun kanssasi tahdo olla missään tekemisissä. Mutta minä toivon,
että hän leppyy sinuun, kunhan emme välitä mistään, vaan menemme
jonakin päivänä aivan rauhallisesti tervehtimään häntä ja katsomaan
Betlehemiä. Kohta kai hän huomaa, ettet sinä aijo tehdä pilkkaa
ihmisistä täällä. Tietysti Enefa heti tulisi, jos me lähettäisimme
häntä noutamaan; mutta miksi ärsyttää ukkoa? Jos olet kerta parempi
nyt, niin ei hänen tarvitse tulla."
Tohtori kääntyi nyrpeissään seinää vastaan ja kätki kasvot tyynyihin,
ettei äiti näkisi, miten hän uudelleen punastui vihasta. Tällä
kerralla hän oli vihainen äidille, joka ei voinut arvata, ettei
kukaan koko maailmassa ollut hänelle niin tarpeellinen kuin Enefa.
Mutta lähettää Enefalle sana ja rukoilla nöyrästi isoisää laskemaan
hänet luotaan, sitäkään ei tohtori tahtonut; eikö Enefa itse
olisi voinut laittaa niin, että olisi saanut tulla? Mitä varten
naiset olivat saaneet suuren viekkautensa, ellei käyttääkseen sitä
tällaisissa tilaisuuksissa? Ja kohta hän oli yhtä suutuksissaan
Enefalle kuin äidille. Mitä hän oli sanonut sille tytölle, ei hän
ollut koskaan sanonut kellekään toiselle, ja mitä hän oli tuntenut
silloin, ei hän ollut koskaan muulloin tuntenut. Ja Enefa oli hänelle
niin vähän kiitollinen, ettei hän tahtonut tehdä vähääkään isoisää
vastaan hänen tähtensä! Nyt hän siis tiesi, miten paljon Enefalla oli
sydäntä!
Otik koetti nukkua uudelleen, jota hän todella olisikin tarvinnut
valvottujen öiden jälkeen. Hän tahtoi nukkua koko sen päivän ja koko
seuraavan ja vielä yhden, hän tahtoi nukkua kuin tukki eikä tietää
itsestään rahtuakaan, siksi kunnes ukkovaari oli saanut houreet
päästään.
Mrakot muori kuuli poikansa raskaat huokaukset ja näki miten
levottomasti hän heittelihe vuoteellaan -- ja hän hymyili niin
kummallisesti itsekseen.
"Sinä et mene enää koskaan Mrakotille", oli ukkovaari tervehtinyt
poikansa tytärtä, kun hän oli iltaa ennen tullut kotiin. "Tuo Pragin
tohtori ei kutsu sinua luokseen muun takia kuin pilkatakseen sinua.
Kenties sinä kuvittelet, että sellainen herra uskoo amputautiin ja
lukemisiin? Ei, siitä voit olla varma, ettei hän sitä tee -- ei
hituistakaan; hyvä on sekin, jos hän uskoo Herraamme. Äiti hänellä
on hyvä ja hurskasmielinen vaimo, joka ei epäile mitään, ja hän
tarkoittaa tietysti vaan hyvää, kun hän lähettää sinua hakemaan.
Mutta jos tohtori olisi todellisesti sairas, silloin saat olla
varma, että hän lähettäisi hakemaan tohtoria kaupungista eikä sinua.
Sellaiset ihmiset kuin hän, luottavat ainoastaan vertaisiinsa, ja
talonpoikaiskansaa he pitävät tyhmeliininä etteivät minään muuna...
Mutta mistä te oikeastaan puhutte? Sinä olet aina hänen luonaan niin
kauan, että ennättäisit lukea viidellekymmenelle sairaalle sillä
aikaa kuin hänelle."
Enefa vastasi, että tohtori oli pyytänyt häntä kertomaan muinoisista
tapahtumista ja selitti vilkkaasti, miten huvitettu tohtori oli ollut
kaikesta, mitä hän oli kertonut hänelle suvustaan.
"Ja luuletko sinä hänen välittävän meidän suvustamme!" puhkesi isoisä
pilkallisesti sanomaan. "Ei veikkonen, hän tahtoi vaan viekotella
sinulta talonpoikain ajatuksia asioista ja tapahtumista, ja tultuaan
takaisin Pragiin, kertoo hän siellä herrasväelle yksinkertaisista
lörpötyksistäsi ja ivaa meitä ja meidän uskoamme. Minä olen kuullut
kerrottavan sellaisista, jotka kiertävät kyliä varta vasten
kerätäkseen vaan lauluja ja muita sellaisia ja antavat ne sitten
painettavaksi, jotta kaupunkilaisilla olisi jotain naurettavaa,
silloin kun heidän omat sukkeluutensa eivät riitä. Tohtorihan
kirjoittaa lauluja; saat nähdä, että hän panee meistä jotain niihin,
ja niin me sitten saamme seista siinä ja hävetä koko maailman
edessä... Ei, tottele sinä minun neuvoani eläkä usko ketään muita
kuin omaisiasi. Muutoin sinä tulet kohta häpeällisesti petetyksi."
Ellei Enefa tahtonut tehdä ukkovaaria todella vihaiseksi, täytyi
hänen kauniisti pysyä kotona eikä antaa puolellakaan huokauksella
huomata, että hän ajatteli Mrakot tohtoria. Hän ei vielä koskaan
ollut nähnyt vanhusta niin suutuksissaan, eikä tämä ollut vielä
koskaan puhutellut häntä sellaisella kiivaudella.
Mielellään hän olisi tahtonut ilmoittaa tohtorille, minkä tähden hän
ei voinut pitää lupaustaan tulla tietämään hänen vointiaan. Hän ei
tehnyt sitä kuitenkaan, vaikka hänellä olikin Jenikissä luotettava
sanankulettaja, joka ei kaiken varmaan olisi juorunnut isoisälle.
Hänestä tuntui nimittäin siltä, kuin hän olisi halventanut vanhusta
tohtorin silmissä, ja sitä paitsihan se olisi ollut huono esimerkki
Jenikille.
Tietysti hän olisi voinut selvitä ilman auttajaakin: hän olisi voinut
tehdä jotain asiaa kylään ja sivu mennessä vilkaista Mrakotille ja
itse selittää syyn poisjäämiseensä. Mutta tämäkin tuntui hänestä
vastenmieliseltä, sillä silloinhan hän olisi tehnyt salassa ja
vastoin sen tahtoa, jota hän kunnioitti ja rakasti niin paljon
ja joka oli hänellä vanhempain sijassa. Hän lohdutteli itseään
sillä, että, kun kaikki kävi hyvin, ei tarvittu mitään selvityksiä;
tohtori tiesi kyllä kuitenkin, miten pahoillaan hän oli siitä, ettei
saanut nähdä häntä, ja miten hän ikävöi ja kaipasi häntä. Sellaista
kaipausta hän ei ollut tuntenut vanhempaansa kuoleman jälkeen;
tuntui, kuin hänellä olisi ollut puoli sielua tallella -- toinen
puoli oli tohtorin luona. Häntä painoi raskas surumielisyys, eikä
auttanut sekään, että hän pisti koko persiljavarren hiuksiinsa --
ajatukset eivät tulleet siitä sen iloisemmiksi. Surullisena hän
istui ompeluksensa ääressä, jonka hän vähän väliä päästi kädestään
katsoakseen Mrakot muorin asunnolle päin. Hänen ei ollut koko
elämässään tarvinnut purkaa niin paljon kuin niinä päivinä.