sydän sykki iloa, hän paneutui samoin kuin edellisenä iltana
sohvalle ja odotti kärsivällisesti. Mitähän jos tämä olisi ollut
paria päivää aikaisemmin! Silloin hän ei olisikaan tyytynyt yhtä
mielellään loikomaan tuntikausia sohvalla, ilman ainoatakaan elävää
sielua seurana! Hän olisi ainakin lähettänyt hakemaan jotain iloista
toveria, joka olisi voinut huvittaa häntä kertomalla uutisia ja
hauskoja kaskuja tutuista ja tuntemattomista.
Tänään sen sijaan hän olisi ajanut ovesta ulos jokaisen, joka olisi
tullut häiritsemään häntä hänen yksinäisyydessään ja tahtonut
huvittaa häntä tyhmillä kaskuilla; tämä päivä kuului ainoastaan
hänelle ja Enefalle.
"Minä lähetin Jenikiä myöten Enefalle terveisiä, että sinä olet
yhä vielä huono, niin ettei hän unohtaisi tulematta", sanoi äiti
päivällistä syödessä.
Otik muuttui aivan kalpeaksi, ja rajaton vihan tunne valtasi hänet
-- sellainen viha, ettei hän olisi tähän saakka pitänyt mahdollisena
ihmisen voivan tuntea sen tapaista.
"Jenik? Mikä se on?" murahti hän puoleksi tukehtuneella äänellä,
mielenliikutuksen valtaamana.
"No, hänen veljensä tietysti", vastasi äiti, katsahtaen poikaansa
kummastelevin katsein.
Otikin sydämmeltä putosi kuin kivi.
"Minä en tiennyt Enefan veljen olevan Jenik nimeltään, ja minusta
olisi ollut harmillista, jos joku vieras olisi saanut tietää minun
antaneen vetää itseäni nenästä teidän hassutuksillanne."
Enefa tuli melkein samaan aikaan kuin edellisenä päivänä, ja samoin
kuin silloin astui hän nytkin sisään äännettömänä, kädet ristissä ja
katse alas luotuna. Hän luuli vielä kerran pitävän lukea tohtorille,
koska Mrakot muori oli lähettänyt terveisiä, ettei Otik ollut
parempi. Tämä ihmetytti ja huolestutti häntä. Hän ei ollut vielä
koskaan elämässään niin koko sydämmellään tahtonut auttaa ketään;
mutta ihme kumma -- kaikki muut paranivat, tohtoria vaan ei tauti
tahtonut päästää!
Mrakot muori tuli kuitenkin hänen avukseen sillä selityksellä, että
ohimoissa paukuttaminen oli nyt herennyt melkein kokonaan vaivaamasta
sairasta, mutta että hänen otsansa oli sitä vastoin polttavampi
kuin iltaa aikaisemmin. Sitä paitsi oli veri ruvennut kiertämään
sellaisella vauhdilla, että voi kuulla, miten valtimo löi, ja silmät
näyttivät niin väsyneiltä ja omituisilta. Tohtori makasi äänetönnä
ja kuunteli selityksiä terveytensä tilasta; siitä lähtien kun Enefa
oli astunut huoneeseen, oli kuin hänen kielensä olisi tarttunut
kiinni kitalakeen. Häntä rupesi taas pyörryttämään; Enefan näkeminen
vaikutti häneen yhä vielä yhtä tenhoavasti, kuin hän olisi nähnyt
häntä ensi kertaa. Äkkiä tuntui hänestä siltä kuin lemuava kukka
olisi sattunut häneen; Enefa antoi kätensä luisua hänen otsansa yli.
"Kuumeesta päässä ei meidän tarvitse huolehtia", sanoi hän vakavalla,
päättävällä äänellä, joka pääasiallisesti oli hankkinut hänelle
'koulumestarin' nimen; "se tulee tavallisesti silloin, kun amputauti
poistuu ruumiista liika suurella vauhdilla. Kun vaan hautoo
liljamehu- ja ruusumehuseoksella, katoaa se heti. Ajattelin juuri,
että tohtori kenties tarvitseisi sitä lääkettä ja valmistin vähän ja
otin mukaani."
Ja kopasta, joka hänellä oli mukanaan, otti Enefa esille kaksi
hyvin sekoitettua pulloa, jonka jälkeen hän pyysi Mrakot muorilta
palttinatilkkua.
"Tiedätkö, mikä tauti minussa oikeastaan on?" kuiskasi tohtori, kun
äiti oli mennyt etsimään tilkkua. "Sinä olet noitunut minut."
Enefa käsitti tämän oikeaksi nuhteeksi ja otti askeleen taapäin.
"Miten te voitte luulla minusta mitään sellaista!" huudahti hän ja
pani huolissaan kätensä ristiin. "Ei, ei, te erehdytte aivan, ja
te teette minulle hyvin väärin; sellaista minä en osaa. Isoisä on
opettanut minulle kaikki -- kaikki mitä hän itse tietää ja osaa --
mutta hän ei ole koskaan opettanut minulle, miten tehdään liittoja
paholaisten kanssa, tai miten voidaan tehdä pahaa muille. Hän sanoo,
että sillä, joka taitaa sellaista, ei ole koskaan hituistakaan rauhaa
sielussaan, ja että sen täytyy tehdä taikojaan joko sitten tahtoo
tai ei, ja että usein se syöksee hänet itsensä onnettomuuteen, aivan
niinkuin tapahtui hänen isävainajalleen ja ainoalle sisarelleen."
"En minä ollenkaan tarkoittanut pahoittaa mieltäsi, en minä
tarkoittanut mitään pahaa", sanoi tohtori niin katuvaisesti, että
Enefa heti taas hymyili hänelle herttaisinta ja lempeintä hymyilyään.
"Minua halutti vaan laskea vähän leikkiä, enkä minä tiennyt, että
sanani herättäisivät sinussa surullisia muistoja. Kerro minulle,
miten sinun isoisäsi isälle ja sisarelle kävi! Se mahtoi olla jotain
surullista, koska sinä tulit niin pahoillesi siitä vaan, että
ajattelit heitä!"
"Se ei tapahtunut samalla aikaa; he joutuivat onnettomuuteen molemmat
erikseen, ensin isä ja sitten sisar monta vuotta myöhemmin", huokasi
Enefa.
"Laajalti", jatkoi hän, "oli isoisän isä tai oikeammin sanoen isoisän
isoisä tunnettu viisaudestaan. Siihen aikaan pidettiin sellaista,
jota hän tiesi, sekä hyödyllisenä että ihmeellisenä; nykyään luulevat
ihmiset, että kaikki peritty viisaus ja kaikki hengen neuvot ovat
vaan taikaa, ja ainoastaan sen, mitä kirjoissa seisoo, he pitävät
oikeana. Ihminen luottaa enemmän toiseen ihmiseen kuin henkeen, jonka
Jumala lähettää korkeudesta.
"Ei kulunut ainoatakaan päivää vuodessa, ettei isoisän isän täytynyt
kulkea pitkiä matkoja, ja tultuaan takaisin kotiin, istui häntä
odottamassa tupa, täynnä ihmisiä pyytämässä neuvoja ja lääkkeitä ja
apua. He taisivat tehdä oikein pyhiinvaelluksia hänen luokseen, ja
on ihan ihmeellistä, miten he kaikki voivat osata meidän pieneen
metsän rajalla olevaan mökkiimme. Mutta vaikka viisauden ääni
puhuukin yksinäisessä ja kätketyssä, tunkeutuu se kuitenkin esille ja
kajahtelee kauas ja laajalti, sillä niin tahtoo Jumala. Öin päivin
oli isoisän isällä vierellään pussi, ja siinä pussissa oli kaksi
pääkalloa, toinen Böömistä, toinen Saksista. Ne olivat olleet kauan,
kauan meidän sukumme hallussa; esi-isäni oli tuonut ne tänne mukanaan
Pragista ja oli niiden avulla voinut kertoa kaikista tulevista
ja menneistä asioista. Tshekkiläinen pääkallo kertoi hänelle ja
kaikille, jotka ymmärsivät kysyä, mitä tapahtui ja oli tapahtuva
tshekkien maassa, ja saksalainen kertoi vieraista kansoista. Kaikki,
mikä koski eläviäkin, ymmärsi isoisän isä, ja joka perjantai hän söi
käärmeenlihaa, jotta hänen tietonsa enenisivät.
"Kerran pyydettiin hänet hyvin, hyvin kauaksi, en tiedä minne. Hänen
nuori vaimonsa ei tahtonut laskea häntä; hän pelkäsi, että miehelle
tapahtuisi jotain pahaa suuressa, autiossa metsässä, jonka läpi hänen
täytyi vaeltaa -- ne olivat täynnä näkymättömiä olentoja ja häijyjä
velhoja. Mutta isoisän isällä oli sellainen kummallinen halu lähteä
sille matkalle; hänestä tuntui kuin joku olisi vetänyt häntä, eikä
mikään saanut häntä estetyksi lähtemästä -- ei edes hänen nuoren
vaimonsa itku. Niin hän sitten läksi matkalle. Se oli suuri linna,
jossa ne tarvitsivat hänen apuaan. Siinä asui eräs vanha kreivi ja
hänen nuori, kaunis tyttärensä. Kun isoisän isä oli tullut perille,
tarjottiin hänelle ensin mitä parhaita herkkuja ja sitten kutsuttiin
hänet kreivin luo. Surullisena istui vanha herra kultareunaisessa
tuolissa, ja hänen edessään seisoi viinillä täytetty hopeapikari,
jota hän ei ollut edes liikuttanutkaan.
"Syvään huokaisten ja surullisena alkoi hän selittää isoisän
isälle, mistä syystä hän oli kutsunut hänet luokseen. Hänen ainoan
tyttärensä oli vallannut sellainen raskasmielisyys, jota ei voinut
mikään poistaa, ei ainoaksikaan minuutiksi, ja selvää oli, että,
ellei tullut pikaista apua, menehtyi neiti parka suruunsa. Muuan
ratsu-upseeri oli noitunut hänet, majaillessaan joukkoineen linnassa;
hän oli tehnyt sen kostoksi siitä, ettei neiti tahtonut kuunnella
hänen lemmentunnustuksiaan. Lähdettyään pois, oli hän kutsunut tuon
onnettomuuden neidin päälle, ja lisännyt sen uhkauksen, että kuka
tahansa vaan koettaisi vapauttaa neitiä hänen surutaakastaan, hän
saisi itse kärsiä kuoleman siitä.
"Ja aivan siten kävi kuin upseeri oli tahtonut: neiti kuihtui
ikävästä ja surusta. Kuitenkaan hän ei tahtonut koskaan kuulla
hänestä puhuttavan, vaikka hän olikin tainnut olla komea ja kaunis
mies. Mutta hän oli myöskin raju veitikka, joka vietti häijyä
elämää eikä uskonut Jumalaamme; hän ei mennyt koskaan messuun eikä
kunnioittanut pappeja. Hän taisi olla vieraasta maasta, ja minä
luulen, että hän oli pakana, ja ettei linnan neiti siitä syystä
tahtonut kuunnella hänen lemmentunnustuksiaan. Vanha kreivi haki apua
tyttärelleen koko maailmasta, sekä papeilta että maallikoilta; mutta
kaikki oli turhaa. Lääkärit eivät voineet tehdä mitään, papit eivät
tahtoneet olla sellaisen kanssa missään tekemisissä, ja 'viisaat',
jotka kyllä olisivat tienneet apua, pelkäsivät sairauden muuttuvan
itseensä. Ja se oli syynä siihen, että neiti parka, niin nuori ja
ihana ja rikas kuin olikin, vietti surullisempaa ja kurjempaa elämää
kuin köyhin hänen omista palvelijoistaan.
"Kun isoisäni isä sai tietää, millä vieras mies oli uhannut,
kauhistui hän ja aikoi juuri vastata, ettei hän voinut auttaa neitiä;
mutta samassa astui neiti huoneeseen. Hän oli kuullut puhuttavan,
kuka vieras oli ja mitä varten häntä oli lähetetty hakemaan, ja
nyt hän käänsi kalpeat, kyyneleiset kasvonsa isoisän isää vastaan
ja kurotti käsiään niin rukoilevasti, kuin isoisän isä olisi ollut
hänen ainoa ja viimeinen pelastuksensa. Isoisäni isä hämmästyi hänen
suurta kauneuttaan eikä saanut sanaakaan suustaan; hän vaan nyökäytti
päätään merkiksi, ettei hän jättäisi häntä pelastamatta. Eikä hän
hylännytkään häntä; hän jäi linnaan kolmeksi päiväksi, ja lähdettyään
taas pois, ei ihana neiti enää itkenytkään, vaan juoksenteli
ympäriinsä niin iloisena ja vallattomana kuin nuori hirvi. Kaikki
jalokivensä ja koristeensa hän tahtoi antaa isoisän isälle; tämän
olisi pitänyt ottaa ne, ei maksuksi, vaan muistoksi häneltä.
"Mutta isoisän isä ei ottanut mitään vastaan ei neidiltä eikä
kreiviltä, vaan palasi vuoristoomme yhtä köyhänä kuin oli sieltä
lähtenytkin. Linnan neidin hän oli tehnyt aivan terveeksi -- muutaman
vuoden kuluttua meni neiti naimisiin jonkun mahtavan ruhtinaan kanssa
-- mutta hän itse oli saanut tuon kauhean taakan hartioilleen, eikä
se jättänyt häntä enää koskaan. Kuolemaansa asti hän kantoi ikäväänsä
ja suruaan, ei hetkeäkään ollut neiti hänen ajatuksistaan, eikä
kukaan voinut muistaa hänen milloinkaan hymyilleen linnasta tultua.
Hän alkoi pelätä ihmisiä, tuli vieraaksi nuorelle vaimolleen, eikä
hän lapsilleen antanut koskaan suudelmaa. Hän kadotti kaiken työkyvyn
ja unen, hän kuihtui ja kuoli parhaimmassa ijässään. Muistona hänestä
on meillä vielä tallella pussi, jossa hän säilytti pääkalloja; mutta
ne hautautti isoisä juhlallisesti jo kauan aikaa takaperin maahan.
Hän kertoo usein äitinsä surreen koko elämänsä sitä, että miehen
sydän oli käännetty hänestä ja ettei tämä voinut koskaan antaa
itselleen anteeksi sitä, ettei hän ollut kyllin kovasti kieltänyt
miestään lähtemästä tuolle matkalle."
"Sinun esi-isä parkasi rakastui kauniiseen linnan neitiin, siinä oli
koko sairaus", kuiskasi Otik, joka oli hehkuvin katsein kuunnellut
Enefan kertomusta.
"Eikä rakastunut!" vastasi tämä melkein loukkaantuneena. "Sanoinhan
teille, että hän oli naimisissa, ja meidän suvussa ovat Jumalan
pyhiä käskyjä noudattaneet kaikki ensimäisestä viimeiseen, sukumme
kantaisästä meihin asti."
Otik ei voinut ottaa katsettaan Enefasta. Miten arvokas hän oli,
muistellessaan hehkuvin poskin sukunsa hyveitä!
"Sinä taistelet kuin jalopeura esi-isiesi puolesta", sanoi hän,
hymyillen Enefan innostukselle.
"Minä pidän heistä", vastasi Enefa vaatimattomasti. "Isoisä on
kertonut minulle heistä, ja minä tunnen heidät kaikki yhtä hyvin
kuin nekin, jotka nyt elävät kylässämme. He olivat kaikki hyviä ja
hurskaita ihmisiä, ja he tekivät lähimäiselleen hyvää enemmän kuin
näillä seuduin monet aateliset perheet, jotka eivät siihen aikaan
ajatelleet muuta kuin valtansa ja rikkauksiensa enentämistä ja
joiden ainoana kunniana ja pyrintönä oli vuodattaa veljeinsä verta
taistelutantereella. Ah, aivan toista minun esi-isäni tekivät! He
sitoivat tuhansia haavoja, he valvoivat satojen sairasvuoteitten
vieressä, he hoitivat ja paransivat lukemattomia sairaita yrteillä,
joita kokosivat, ja lukemisilla. Siihen he uhrasivat päivän levon ja
yön rauhan, he unohtivat kaiken maallisen kilvoittelun ja kunnian,
kristilliset velvollisuutensa he vaan muistivat -- ja kaiken tämän
he tekivät hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, ajattelematta omaa
etuaan! Maailma ei heitä tuntenut, ei puhunut heistä, ei ylistänyt
heitä, mutta ne, jotka ylistivät heitä, ne olivat autetut, ja ne ovat
kertovat heistä silloin, kun tuomiotorvet soivat, ja kaikki maan
lapset kutsutaan Herran eteen joko rangaistaviksi tai palkittaviksi.
Ja silloin heidät varmaan puetaan valkeisiin vaatteisiin ja he saavat
istua Herran oikealla kädellä hänen valtaistuimensa juurella, josta
vuotaa ijäisen elämän lähde."
Enefan silmät täyttyivät kyyneleillä, jotka vierivät hitaasti hänen
poskipäitään pitkin. Otik ei tohtinut ainoallakaan sanalla keskeyttää
häntä. Nyt ei enää ainoastaan Enefan kauneus, vaan hänen puheensa,
hänen katseensa, hänen ajatuksensa täyttivät hänet hämmästyksellä
ja ihailulla; hän ei olisi koskaan voinut luulla, että sellainen
ylevä käsite, sellainen lämpö ja runollinen sujuvuus olisi ollut
mahdollista Enefan säätyisessä ja Enefan kasvatuksen saaneessa
tytössä.
"Kantaisämme oli kuuluisa lääkäri Pragin kuninkaallisessa linnassa",
jatkoi Enefa. [Seuraavat kertomukset perustuvat kulkeviin taruihin.
Tekijän muist.] "Mutta kun Prag alkoi tulia yhä enemmän ja enemmän
turmeltuneeksi ja enemmän Sodoman tapaiseksi kuin kaupungin, jonka
pitäisi olla koko maailmalle esimerkkinä, tuli sekä kaupunki että
kuninkaallinen linna, joka sekään ei ollut paremmalla kannalla,
kantaisälleni vastenmieliseksi. Hän pakeni yksinäisyyteen, mutta ei
sitä varten, että viettäisi aikansa työttömänä rukouksessa, vaan
myöskin palvellakseen siellä veljiään. Miten liekään sattunut, että
hän tuli tänne vuoristoomme, ja tänne metsän keskeen hän rakensi
itselleen majan. Siihen aikaan ei Jeshtshedissä vielä asunut ketään
muita ihmisiä, Svietlassa vaan seisoi muutamia rakennuksia kirkon
ympärillä. Tämän oli perustanut muuan ritari, joka eräänä pimeänä,
myrskyisenä yönä oli ratsastanut eksyksissä näissä läheisissä
synkissä metsissä. Myrsky ulvoi, puut räiskivät, kaikki villit elävät
ulvoivat, ja ritari ajatteli jo tulleen viimeisen hetkensä, kun
aamukoiton ensimäinen säde yht'äkkiä välähti näkyviin puunrunkojen
välistä. 'Ah, päivä koittaa!' (_svietla se_) huusi hän, ja
kiitollisuudesta Jumalalle, joka oli pelastanut hänet, rakennutti hän
kappelin sille paikalle, jonka hän nimitti Svietlaksi.
"Kantaisäni oli tuskin saanut tupansa järjestykseen, ennenkun hän
antoi tehdä sinne paljon sammaltiloja ja läksi katsomaan, eikö ollut
ketään, joka tarvitseisi hänen apuaan. Eikä hänen tarvinnutkaan
kulkea kauaksi. Siihen aikaan käytiin alituista sotaa, ja sodista
syntyi tarttuvaisia tauteja. Poluilla ja teillä makasi alituisesti
sairaita ja haavoittuneita ilman hoitoa ja apua. Kaikki, jotka
näyttivät huonoilta, valitsi hän, otti selkäänsä ja kantoi kotiaan,
ja sitten hän hoiti heitä vaimonsa ja sittemmin lastensa avulla. Hän
oli nainut köyhän tytön, mutta suuren kauneutensa ja hyveittensä
takia oli tämä hänestä paljoa miellyttävämpi kuin kaikki ne ylhäiset
naiset, joiden kanssa hän oli ennen seurustellut kuninkaallisessa
linnassa. Monta monituista vuotta elivät he rakkaudessa ja sovussa
toistensa kanssa. Hänen jälkeläisensä jatkoivat hänen hengessään
ja hänen esimerkkinsä mukaan; heidän tuvassaan oli aina vuoteita
sairaille, jotka saivat asunnon ja ruoan ja hoidon ilman maksua.
Sodan aikaan, ranskalaisia vastaan, oli isoisällä täällä oikea
sairastupa; se oli täynnä haavoittuneita lattiasta kattoon asti.
Mutta kun alettiin laittaa tänne ja muualle oikeita sairashuoneita,
lakkasi meidän itsestään; ihmiset tulivat meille ainoastaan saamaan
neuvoja, ja jos ei sairas itse osannut käydä, meni isoisä hänen
luokseen. Nyt käyn minä hänen sijastaan. -- Eivätkös ne ole kauniita
ja suuria muistoja?"
"Sinä olet oikeassa ollessasi ylpeä, Enefa; ei kellään ole siihen
niin suurta syytä kuin sinulla", vastasi Otik, aivan hurmaantuneena
Enefan innostuksesta ja kaunopuheliaisuudesta. Mutta luultavaa on,
että hän samalla ajatteli enemmän Enefan omia kuin hänen isiensä
hyveitä.
"Minä en ole ylpeä", oikaisi Enefa innokkaasti, "minä ainoastaan
kunnioitan esi-isiäni ja ajattelen heitä ilolla ja kiitän Jumalaa
siitä, että hän on antanut minun syntyä sellaiseen sukuun, joka on
jättänyt minulle perinnöksi ainoastaan hyviä muistoja."
Samassa tali Mrakot muori, tuoden pyydetyn palttinatilkun. Hän pyysi
anteeksi kauan viipymistään, mutta maanantaisin hänellä oli aina
sellainen tekeminen pitäessä renkejä ja piikoja työssä. He tahtoivat
vaan seista ja laverrella, ketä he olivat tavanneet kirkkomäellä
edellisenä päivänä ja mitä he muutoin olivat tehneet. Se mikä ei
ollut aivan välttämätöntä, se ei tullut tehdyksikään. Hän valitteli
hetken, ja sitten hän läksi uudelleen pitämään kurissa laiskoja
palvelijoita ja katsomaan, että jokainen teki velvollisuutensa.
Enefa repäsi palasen vaatteesta, vaikka hänellä oli saksensa
riippumassa sivullaan; ei ole tapa käyttää muuta kuin käsiä, kun
laittaa järjestykseen hauteita ja siteitä. Sen jälkeen hän kasteli
tilkkua mukanaan tuomissa mehuissa ja levitti sen huolellisesti
tohtorin otsalle.
"Jumala auttakoon!" kuiskasi hän sydämmellisesti.
"Sinä et saa huutaa avuksi taivasta. Sinun itsesi täytyy tehdä minut
terveeksi sairauksistani ja tulla luokseni joka päivä ja kertoa
minulle entisistä tapahtumista, aivan samoin kuin olet nyt tehnyt",
sanoi Otik kiihkeästi. "Mutta et kai sinä mene siitä syystä vaan,
että olet lopettanut hoitamasta minua?" lisäsi hän, nähdessään Enefan
kokoovan tavaroitaan. "Ah, elä tee sitä!" pyysi hän niin nöyrästi
ja liikuttavasti, joten hän ei ollut vielä koskaan pyytänyt. Mutta
niinpä hän ei ollutkaan koskaan toivonut mitään niin palavasti
kuin saada pitää Enefa luonaan! "Ethän ole kertonut minulle, miten
sinun isoisäsi sisarelle kävi. Minä en todellakaan voi päästää
sinua, ennenkun olet tehnyt sen. Sinä et edes aavistakaan, miten
sanomattomasti sinun kertomuksesi huvittavat minua. Te olette aivan
toisenlaisia ihmisiä, kuulutte aivan toiseen maailmaan kuin me."
"Niinkö te todellakin arvelette?" lausui Enefa hämmästyneenä.
"Enpä olisi koskaan luullut, että oppineet voisivat pitää hauskana
sellaisen kuulemista! Mutta minä kerron mielelläni kaikkea, mitä
tahdotte, Ja olkaa varma siitä, että minä jään teidän luoksenne
paljoa mieluummin kuin te näette minua täällä. Minua pahoittaa vaan,
ettei tarina isoisäni sisaresta ole mikään hauska kertomus."
Ja Enefa istuutui tuolille vastapäätä tohtoria, nojasi otsansa käteen
ja mietti hetkisen, ennen kertomuksensa alkamista.
Otik tarkasteli häntä silmiään kääntämättä ja toivoi mielessään,
että olisi voinut pitentää tämän hetken loppumattomaksi -- oli niin
hiljaista ja ihanaa. Pitkä päivänsäde, yksi viimeisistä, tunkeutui
sisään ikkunasta ja peitti Enefan kultaisella hohteella; hän ei olisi
voinut olla kauniimpi kuin hän oli tässä lumoovassa valaistuksessa.
Peipposet nokkivat ikkunapieliä, ja kaikista kukkivista puista
kuului hiljaista suhinaa. Pihalta kuului äidin kehoittava ääni,
jota säesti siipikarjan kaakattaminen, kyyhkysten kujerrus ja muut
tutut äänet. Ensi kerran tuntui tohtorista, kuin se, mistä Enefa oli
kertonut hänelle, ei olisi ollutkaan niin yksitoikkoista, ilotonta ja
aatteetonta, kuin hän aina oli otaksunut. Hän melkein alkoi ikävöidä
perhe-elämän iloja ja, rauhallisen, uutteran ja hiljaisen elämän
onnea.
"Minä olen jo sanonut teille", alkoi Enefa, ajaessaan pois muutamia
kärpäsiä tohtorin otsalta ja asettaessaan tohtorille tyynyjä,
"että meidän sukumme oli hyvin mainittu tiedoistaan, mutta se ei
ollut ainoa vuoristossamme, jolla oli sellainen salainen taito.
Prosetshin laaksorotkossa asui Boreshin suku, joka myös oli paljon
oppinut, mutta sillä erotuksella, että se alotti ja lopetti työnsä
toisen kuin kaikkivaltiaan nimeen, ja ettei sen auttaja asunut
taivaissa -- ja nyt te kyllä ymmärrätte minua. Me elimme aina
köyhyydessä, he ylellisyydessä ja rikkaudessa. Ei kukaan koko
seudussa saanut sellaista satoa kuin he, heidän puunsa kantoivat
aina enimmät hedelmät, heidän pesänsä sisälsivät enimmän hunajan,
heidän lehmänsä antoivat enimmän maitoa; ei heillä ollut koskaan
sairauksia talossa tai puutetta aitassa. Kaikesta tästä rikkaudesta
oli heidän kiitettävä pientä kultakalaa, jota Boresh muori säilytti
arkussaan. Mutta mitä hän lupasi ja antoi sille korvaukseksi, sitä ei
kukaan tiennyt. Enkä minäkään voi sanoa, oliko se todellakin häijy
vihollinen, jota he elättivät talossaan, mutta että he tunsivat hänet
ja olivat hyvissä välissä hänen kanssaan, on varma. Nykyään ei tässä
kylässä ole siitä suvusta jälellä mitään muuta kuin pahat laulut.
Ilkeä tauti vei heidät. Toinen toisensa jälkeen sen jäsenistä kuoli
kolmen päivän kuluessa, ja kuoleman jälkeen musteni koko heidän
ruumiinsa -- niin että kyllä voi selvästi nähdä, kenen kanssa he
olivat taistelleet viimeisellä hetkellään, ja kuka oli tullut heidän
sielujensa omistajaksi!
"Isoisällä oli monta veljeä ja heidän joukossaan yksi, joka oli
viisaampi kuin kaikki toiset, ennusti tulevia asioita ja oli ollut
Jerusalemissakin sillä paikalla, jossa Kristus kärsi ja kuoli. Mutta
yksi ainoa sisar oli hänellä, ja hän oli kaikille veljille hyvin
rakas. Se tyttö täisikin olla niin kaunis ja hyvä ja jumalinen
kuin ei kukaan muu; jokainen kylän poika olisi ollut onnellinen,
jos olisi saanut hänet vaimokseen, ja kaikista enin halusi nuorin
Boresheista saada hänet. Mutta hän ei ajatellutkaan naimisiin menoa;
hänen oli mielestään paras olla veljeinsä luona eikä hän Boreshista
tahtonut ollenkaan edes tietääkään. Hän tiesi, mitenkä sen suvun
laita oli, ja vältteli tapailijaansa niin paljon kuin suinkin; yhtään
kertaa hän ei olisi tahtonut mennä tanssiin tämän kanssa ja kun
puhe tuli Boresheista, niin ei kukaan näyttänyt niin inhoaan heidän
jumalattomaan elämäänsä kuin hän. Jos hän olisi virkkanut sanankaan
nuorimmalle Boreshille tai tarttunut hänen käteensä, niin siitä olisi
hänen luullakseen tullut ikiturmio hänen sielulleen.
"Sitten tuli muutamana päivänä eräs rikas talollisen poika kotiin
sodasta ja siihen hän pian ihastui. Se oli komea mies, kukaan ei
tiennyt mitään pahaa hänestä ja oiva talo hänellä myöskin oli. Veljet
neuvoivat sisartaan ottamaan tämän miehen, joka niin kiihkeästi
tahtoi häntä eikä koskaan kohdannut ketään heistä pyytämättä sanomaan
'hyvää sanaa' puolestaan. Tyttö antoi myöten veljilleen ja niin siitä
sitten tuli häät.
"Tuli lauantai-ilta, kuuluutuspäivän aatto. Isoisän sisar oli mennyt
metsään pehkuja hakemaan. Hän kerää kuivia lehtiä kasoihin, laulaa
hyräilee eikä aavista mitään pahaa; yht'äkkiä hän tuli katsahtaneeksi
ylös ja kukas muu oli hänen edessään kuin nuorin Boresheista. Hän
jää seisomaan kuin kivettyneenä maahan ja rupeaa vapisemaan kuin
haavan lehti. Niin lähellä hän ei ollut koskaan nähnyt kosijaansa
eivätkä heidän silmänsä olleet koskaan kohdanneet toisiaan. Hän
tahtoi kääntyä poispäin ja katsoa, minne voisi paeta päästäkseen
nuoren miehen vallasta. Mutta hänen oli aivan mahdoton saada silmiään
erilleen tästä ja jalat hänellä tuntuivat raskailta kuin kiviriippa.