jota hän edeltä puolisen tervehti niin kunnioittavasti, olekaan
mikään satuprinssi, vaan tavallinen, vaivainen ihminen", ajatteli hän
kuultuaan äkkiä etehisestä kiiruhtavia, keveitä askeleita ja lukon
hiljaista kiertämistä.
Se oli todellakin koulumestari.
Enefa astui hiljaa huoneeseen kiinnittämättä katsettaan tohtoriin tai
mihinkään muutun huoneessa olevaan. Hän jäi seisomaan kynnykselle
kädet ristissä ja silmät alas luotuina, aivan kuin olisi tahtonut
koota kaikki ajatuksensa ja suunnata ne yhteen ainoaan kohtaan. Ellei
Otik olisi nähnyt hänen hymyilevän edeltä puolisen, olisi hän voinut
vakuuttaa, etteivät nämä kasvot tienneet, mitä hymyily tarkoittikaan,
niin vakavilta, jopa ankaroiltakin ne näyttivät. Mutta miten kauniit
ne olivat nytkin -- kalpeat, värähtämättömät ja niin miettiväiset ja
jalot!
Näki, että hän oli lähtenyt kotoaan suurimmassa kiireessä, aivan
sillään kuin oli ollut, sillä hänellä ei ollut päällystakkia eikä
kaulaliinaa, vaan ainoastaan viheriäiset nyörättävät kansallisliivit
eikä mitään päässä. Mustat palmikot olivat kierretyt päälaen
ympäri ikäänkuin seppele, ja nähdessään tämän lisäkoristeen, jonka
luonto oli lahjoittanut hänelle, muistui Otikin mieleen muinaisten
slaavilaisten papittaret: pyhäin lehmusten lehdillä seppelöityinä
paransivat nekin sairaita, toimittivat salaperäisiä, hurskaita
manaamisiaan ja ennustivat tulevia aikoja. Siltä hekin olivat
mahtaneet näyttää ja siten käyttäytyä.
Hiljaa ja harvoilla askelilla lähestyi Enefa sohvaa, jolla tohtori
makasi niin äänetönnä ja liikkumattomana, aivan kuin olisi muuttunut
marmorikuvaksi. Tohtori ei tohtinut keskeyttää hiljaisuutta
tervehdyksellä eikä kiittämällä Enefaa tulosta, sillä äiti, joka
hänkin seisoi äänettömänä hänen vierellään, pani sormen suulleen
hiljaisuuden merkiksi. Äsken oli Enefa hiljaa ja salaperäisesti
asettanut vesimaljan sohvan viereiselle tuolille ja maljan vasemmalle
puolelle kourallisen kauran jyviä. Hän oli kylliksi vanha ja viisas
tietääkseen, mitä lukeva tarvitsee ja miten sairasta kohtaan
on käyttäydyttävä -- että on tarpeetonta jopa vahingollistakin
tervehtiä häntä ja puhua hänelle ja ettei millään muotoa saa pyytää
vastatervehdystä tai vastausta.
Kaikki tämä oli tykkönään toisenlaista, kuin mitä Otik oli odottanut;
hän oli luullut rupeavansa nauramaan aivan peittelemättä lukemisen
kestäessä, ja saavansa mielensä mukaan laskea leikkiä kauniin
alilääkärin kanssa, joka oli antanut hänelle niin paljon merkitsevän
katseen aamulla. Mutta -- kuka olisi uskonut! -- nyt hän oli itse
yhtä äänetön ja vakava kuin molemmat naiset.
Kun Enefa lopulta pysähtyi sohvan viereen, vallitsi huoneessa
sellainen hiljaisuus, että olisi kuullut kärpäsenkin surinan.
Tehtyään ristinmerkin omaansa sekä sairaan otsaan työnsi hän
keveästi sairaan pään lähemmäksi maljaa; tohtori makasi yhä yhtä
äänetönnä ja hiljaa. Mitähän ne olisivatkaan sanoneet Pragissa,
jos olisivat nähneet hänet? Mutta hän välitti viis koko Pragista
tällä hetkellä; Enefan keveän kosketuksen jälkeen pyöri kaikki ihan
sekaisin hänen päässään.
Sillä aikaa oli Enefa kerännyt huolellisesti kaikki kauran jyvät
käteensä ja antoi nyt toisen niistä toisensa jälkeen solahtaa sairaan
otsaa myöten alas veteen. Tätä tehdessään hän kertoi kolmesti
peräkkäin äänellä, joka oli niin sointuva ja juhlallinen, että se
tunkeutui tohtorin sydämmeen yhtä syvälle kuin aikaisemmin katse:
"Minä manaan teidät, kaikki lentävät ja suhahtavat nuolet! Jos
tulette ihmisistä, niin palatkaa jouseen, jos tulette ilmasta, niin
menkää metsään, jos tulette paholaisista, niin kadotkaa tuleen, jos
tulette vedestä, niin hukkukaa mereen! Siellä pistäkää, repikää,
raastakaa, lävistäkää, mutta tämä pää jättäkää rauhaan kuoleman
päivään saakka. Siihen auttakoon minua Isä Jumala, Poika ja Pyhä
Henki."
Päätettyään siirsi hän varovasti sairaan pään tyynylle ja loi katseen
maljaan.
"Katsokaa, muori!" lausui hän, ja hänen äänensä melkein vapisi
ilosta, "kaikki kauran jyvät ovat jääneet veden pinnalle, ja se on
hyvän merkki. Jos ne uppoaisivat, niin ei meillä olisi: paljoa toivoa
pikaisesta paranemisesta, mutta näin ollen paranee herra tohtori
kyllä pian taudistaan."
Ja punastuen kuin ruusu hän loi Otikiin aran katseen, ja hänen
kasvoilleen levisi sama säteilevä, onnellinen ilme, joka niissä
oli ollut aamulla mäelläkin. Otik tunsi äkkiä olevansa vakuutettu,
ettei hän ollut lukenut hänelle ainoastaan huulilla, vaan myöskin
sydämmellä.
Luonnollisesti hänen velvollisuutensa olisi ollut vastata jotain
Enefan sanoihin, mutta niin mielellään kuin hän tahtoikin, oli hänen
kuitenkin mahdotonta keksiä mitään. Niin kömpelö ja saamaton kuin
Enefan läheisyydessä, ei hän ollut tuntenut olleensa koko elämässään.
Aamulla kun hän oli tavannut hänet, oli hän turhaan etsinyt sanoja,
ja nyt oli melkein sama juttu. Pojan siinä maatessa ja miettiessä
ja tuskaellessa, ennätti Mrakot muori kutsua Ankan, joka sai käskyn
peittää maljan esiliinallaan ja mennä heti kaatamaan sen sisällön
puroon, jotta amputauti lähtisi pois veden mukana.
"Jos olisin tiennyt, että se, jonka tapasin aamulla, oli
'tietäjä-ämmä'", änkytti vihdoin Otik, koettaen väkinäisesti tuntua
leikilliseltä, "olisin toki paremmin väistynyt sinun tieltäsi." Sillä
siitä oli jo pitkät ajat, jolloin tohtori oli haaveillut kaikkien
ihmisten tasa-arvoisuutta; hänelle ei olisi koskaan juolahtanutkaan
muuta mieleen kuin sinutella talonpoikaistyttöä. Eikä se ihmetyttänyt
Enefaakaan; päinvastoin olisi se varmaankin tuntunut hänestä
kummalliselta, jos tohtori olisi käyttänyt muuta puhuttelusanaa kuin
sinä, mikä on tavallista maalla.
Hänen silmänsä salamoivat veitikkamaisesti, kun tohtori sanoi häntä
"tietäjä-ämmäksi", ja hymyillen, niin että hänen valkeat hampaansa
näkyivät, hän vastasi reippaasti:
"Ihminen auttaa voi
Ja kaatua kanssa noin.
Vaan itse kun kaatuvi
Jumal' avuks' saapuvi."
Mutta samassa hän vaikeni ja antoi Otikille nöyrän katseen.
"Elkää pahastuko, että minä vastasin teille tuolla tavalla -- aivan
kuin te olisitte ollut meikäläisiä. Minä aivan unohdin itseni, kun te
katsoitte minuun niin ystävällisesti -- minä en ollenkaan tiedä, mikä
sopii, -- minä en ole koskaan ennen puhunut kenenkään herrasmiehen
kanssa."
Ja hän katsoi Otikiin aivan kuin anteeksi pyytäen.
"Sinulle niinä en ole enkä tahdo olla mikään herrasmies", vastasi
Otik vähemmän vaativalla äänellä kuin tavallisesti.
Enefa hymyili ja pudisti päätään.
"Ah ette, te ette tietysti tahdo olla herra kenenkään ylitse; sitä ei
tahdo kukaan teikäläinen."
Ja tätä sanoessa saivat hänen silmänsä yhtä ihastuneen loiston, kuin
niissä oli silloin, kun hän tervehti Otikia niin nöyrästi metsässä.
Otik ei läheskään ymmärtänyt, mitä Enefa oikeastaan tarkoitti ja
mitä hän ajatteli sanoessaan "teikäläinen". Mutta mitä hän välitti
mietiskellä sanojen tarkoitusta, kuin Enefan silmät puhuivat mitä
kauneinta kieltä! Ainoa, mikä antoi hänelle päänvaivaa, oli,
millä pelin hän saisi Enefan jäämään luokseen niin kauaksi kuin
mahdollista; hän ei tiennyt muuta neuvoa kuin olla olevinansa sairas
ja tarvitsevinansa hänen apuaan.
"Minulla on kipeä paikka tässä kädessä", sanoi hän, ojentaen kätensä
Enefalle. "Tiedätkö apua sillekin?"
"Enköhän toki tietäne", vastasi Enefa iloisesti ja alkoi
huolellisesti tarkastaa kurotettua kättä. "Mutta minä en voi nähdä
tässä olevan minulla mitään parannettavaa."
"Ei, ei sitä näy", vastasi Otik, joka osasi kääntää puheen
asianhaarojen mukaan, minkä äiti aivan varmaan olisi pannut
turmeltuneen pääkaupungin syyksi. "Mutta minä tunnen saavani jotain
kipeää pikku sormen juurelle, minä en voi taivuttaa sormea aivan
vapaasti."
"Se on tykkönään toinen asia! Jos luulette sen pahenevan, niin minä
luen sille, ennenkun siitä tulee mitään; tahdotteko sitä?"
"Tietysti tahdon!"
Enefa teki ristinmerkin Otikin ja omaan otsaansa; sen jälkeen hän
piirusti kolmasti kehän vasemman käden etusormella kipeän paikan
ympäri ja lausui vakavasti:
"Heitä jo kasvamasta, sa sairas suoni, Ja jos kasvat, kasva kuni
kukkula ja vuori, Sillään seisoneet ne ovat luomisesta saakka. Luoja
kuulkoon pyyntöni ja loppukoon jo taakka!"
Hän oli tuskin lopettanut, ennenkun hän äkkiä kiiruhti Otikin luota
ja virkkamatta sanaakaan anteeksi pyynnöksi alkoi pestä käsiään
pesukaapissa, joka seisoi huoneen nurkassa. Hän teki sitä kauan ja
suurimmalla tarkkuudella, sillä muutoin voi helposti tapahtua, että
sairas ydin muuttui siihen, jonka käteen hän ensiksi tarttui. Sitten
kutsuttiin Anka uudelleen sisään ja käskettiin hänen kaataa vesi
puroon.
"Sinulla on kädet kuin kuninkaan tyttärellä", murahti Otik puoleksi
tietämättään. Hän seurasi Enefan pienimpiäkin liikkeitä.
"Niin, mikä sitten, mutta hän ei siltä ole mikään laiskiainen",
vastasi äiti terävästi luulemaansa moitteeseen. "Ompeluksiensa tähden
hänen täytyy tietysti olla käsistään varovampi kuin muiden tyttöjen;
muutoinhan hän ei voisi pidellä neulaa, ymmärrätkö, tyhmyri. Hänen ei
tarvitse hävetä valkeita käsiään."
Enefan pestessä oli tohtori tuuminut vielä uuden vaivan pitääkseen
häntä siten luonaan. Se oli ainoa keino, sillä hän oli jo kuiskaten
kysynyt äidiltä, eikö heidän pitäisi pyytää Enefaa illalliselle,
mutta, saanut vastaukseksi, että se, joka "lukee", ei koskaan tohdi
ottaa vastaan mitään siltä, jota hän on auttanut samana päivänä. Se
voi käydä päinsä vasta jonakin toisena kertana, kun hän sattumalta
tulee käymään talossa. Pelko, että Enefa menisi, teroitti tohtorin
keksimätaidon ylimmilleen; niin, luulipa hän voivansa tulla todella
sairaaksikin, jos niin olisi tarvittu.
"Kun sinä nyt kerta olet ollut niin ystävällinen ja tullut", sanoi
hän Enefan palattua sohvan luo, "niin käytän hyväkseni tilaisuutta
ja puhun sinulle kaikista vammoistani. Minua vaivaa väliin sellainen
horkka, että se on aivan kauheaa." Ja hänen äänensä kuului niin
surkealta, kuin paljas vaikeaa horkkaa muisteleminen olisi saattanut
hänet tuntemaan kylmiä väreitä selkäpiissänsä.
"Sitä sinä et ole koskaan sanonut minulle", ehätti äiti kummastuneena.
"En, en ole koskaan tahtonut puhua teille tuollaisesta, te
säikähdätte niin kauheasti vähimmästäkin. Sitä paitsi toivoin sen
menevän pois ajan pitkään. Mutta kun minä nyt olen saanut luokseni
niin siivon ja herttaisen tohtorin..."
"Siihen minä annan teille mielelläni neuvon", puuttui Enefa Otikin
puheeseen. "Teidän on otettava kolme paahdettua mantelia ensi
sunnuntaina mukananne kirkkoon; jokaiseen niihin on teidän ennen
messua tehtävä kynnellä yksi pyhäin kuningasten merkeistä, ja sitten,
messun jälkeen, on teidän nielaistava jokainen peräkkäin ja kutakin
nielaistessa luettava kolme isämeitää ja kolme Ave Mariaa."
Tohtori nyrpisti nenäänsä; se neuvo ei ollut ollenkaan hänen
mieleensä. Hän tahtoi, että Enefa itse parantaisi hänet -- lukisi
hänelle ja panisi kätensä hänen päälleen. Tietämättään tuli äiti
hänen avukseen.
"Kuka tietää, etkö sinä, ymmärtämätön poika, vaan kuvittele, että
sinussa on horkka", sanoi hän nähtävästi levottomana. "Voihan yhtä
hyvin tapahtua, että sinä olet hävittämäisilläsi mitan. Koska Enefa
on kerta ruvennut hoitamaan sinua, voi hän kyllä olla niin hyvä ja
mitatakin sinut, saadaksemme tietää, mikä sinua vaivaa ja mitä on
tehtävä."
Tohtori antoi heti suostumuksensa ja nousi halusta ylös. Hänellä
ei ollut vähintäkään aavistusta, mitä "hävitetty mitta" mahtoi
tarkoittaa, mutta hän oli tyydytetty tietäissään, että Enefa mittaisi
hänet. Hän olisi tahtonut kiittää äitiään tämän onnistuneesta
keksinnöstä, jos hän vaan ei olisi pelännyt petoksensa tulevan
ilmi; sillä hävytön petturi tiesi yhtä vähän mistään horkasta kuin
päänkivistyksestäkään.
Enefa risti vielä kolmannen kerran silmänsä ja tohtorin silmät
ja käski hänen sitten laskeutua sohvalta ja paneutua pitkälleen
lattialle. Kun tohtori puoleksi hymyillen, puoleksi hämmästyneenä oli
täyttänyt hänen käskynsä, otti hän pienen kerän taskustaan. Se oli
lankaa, jonka hän oli kehrännyt isoisän käskystä seitsenvuotiaana,
sillä jos vanhemmat ihmiset valmistavat sen, niin ei se kelpaa
ollenkaan tarkoitukseensa. Tehtyään ristinmerkin kerän yli, lankesi
hän polvilleen tohtorin viereen ja rupesi vakavan näköisenä ja
suurimmalla tarkkuudella mittaamaan tohtorin pituutta -- ensin
päälaesta jalkopohjaan ja sitten oikean käden keskisormen päästä
vasemman käden keskisormeen. Sen tehtyään hän nousi ylös ja vertasi
molempain lankojen pituutta.
Puna kohosi hänen poskilleen; ne eivät olleet yhtä pitkät. Tohtorin
pituusmitta oli pitempi kuin leveysmitta.
Mrakot muorikin kalpeni.
"Enkö minä jo aavistanut, että hän oli hävittänyt mittansa", huudahti
hän valittaen. "Niin, se on vasta kaunista! Tämä poika ei todellakaan
tuota minulle muuta kuin huolia. Olen tuskin viittä minuuttia
ollut huolehtimatta hänen sielustaan, ennenkun on sama onnettomuus
hänen ruumiistaan. Kunpa hän vaan ei saisi keuhkotautia, sillä sen
tavallisesti saa, kun hävittää mittansa. Kaikki tulee tietysti hänen
tanssimisestaan ja tupakoimisestaan ja juhlailemisesta ravintoloissa
iltasilla. Minä olen aina sanonut hänelle, että siitä tulee kerta
kauhea loppu."
"Elkää toki luulko niin pahaa, Mrakot muori", rauhoitti häntä Enefa.
"Se, mikä ei ole hyvä, voi tietysti tulla paremmaksi, yhtä hyvin kuin
se voi tulla pahemmaksi. Kun vaan tohtori antaa mitata itsensä joka
uusi perjantai, saatte nähdä, että hän saa kohta takaisin mittansa:
keuhkotaudin saavat ihmiset silloin vaan, kun he jättävät sen
tekemättä. Silloin pienenee heidän ruumiinsa yhä enemmän ja enemmän,
kunnes se lopulta aivan kuihtuu. Mutta jos vaan tohtori tahtoo
mittauttaa itsensä kunnollisesti heti alusta pitäin, tasautuvat kyllä
mitat kohta."
"Minä en totta totisesti aijo kysyä häneltä, tahtooko hän vai ei",
selitti kauhistunut Mrakot muori. "Hänen täytyy! Jospa kuitenkin
tahtoisit auttaa häntä, Enefa! Olen varma, että hän kiittäisi
sinua viimeiseen päiväänsä saakka! Jos hän ei tekisi sitä, ei hän
ansaitsisi tulla parannetuksikaan. Mutta sitä en voi käsittää, miten
mittauksen käy hänen täältä lähdettyään."
Mutta Otik vakuutti pyhästi, että hän antaa Enefan mitata itsensä
vaikka kolmasti päivässä, ja ettei hän matkusta takaisin Pragiin
ennen täyden määrän saantia. Tämä vakuutus teki äidin melkoista
levollisemmaksi ja lempeämmäksikin. Enefa puolestaan vastasi
ystävällisesti, ettei hän uskaltanut mitata tohtoria useammin kuin
joka kuukauden ensi perjantaina, ja ettei tohtorin tarvinnut viipyä
maalla sen asian tähden; jokainen Jumalaa pelkääväinen ihminen, joka
uskoi sen, mitä hän teki, voi mitata tohtorin yhtä hyvin kuin hän.
Ensimäisellä kerralla vaan tarvitaan joku, joka on tottunut.
Tämän jälkeen hän vaikeni; hänen kasvonsa muuttuivat ankaroiksi ja
vakaviksi, ja hän pani langan, jolla oli mitannut, kuusin kerroin,
leikkasi poikki sen molemmat päät ja heitti kaksi ensimäistä lankaa
ulos puutarhaan ja molemmat toiset tuleen; kolmas pari täytyi
tohtorin juoda lasista veden seassa. Jos Pragilaiset edes olisivat
nähneet hänen hartautensa, jolla hän katseli valmistuksia. Ja mitä
hän itse olisi sanonut, jos joku olisi hänen lähtiessään ennustanut
hänelle, että hän ihastuneena nielee vatsaansa pari lankapätkää,
jotka muuan talonpoikaistyttö on pannut hänen vesilasiinsa?!
Uskomatonta se oli, mutta siltä täydellisesti totta. Hän joi
todellisella, teeskentelemättömällä ihastuksella, sillä Enefa
piteli hänelle lasia kuin sairaalle lapselle ja luki samalla mitä
suloisimmalla, hartaalla äänellä:
"Tää juoma juo!
Se pyhän Johanneksen janon voitti.
Ja tää on tosi toivon' mun:
Se tehköön terveeks' myöskin sun!"
Mutta Mrakot muori ei ollut vielä hetikään rauhoittunut; hän ei
tahtonut uskoa Enefan vakuutusta, ettei pojan laita ollut läheskään
niin huono kuin hän otaksui. Hän tarkasteli poikaansa katsettaan
kääntämättä, silmät kyyneleissä.
"Mieti nyt oikein, oikein tarkkaan, rakas, kulta tyttöseni", pyysi
hän, "eikö ole olemassa mitään muuta, mitä voisit tehdä poika
raukalleni, ettei tauti tarttuisi hänen ruumiiseensa?"
Enefa pani sormen otsalleen ja mietti kauan ja hartaasti. Miten se
katse ja liike somisti häntä!
"En tiedä mitään muuta", vastasi hän, "kuin että hän sanoo näin, kun
uusikuu on nousemassa:
"Hyv' iltaa, rauhaa, kuu, mun ystäväin
Sä kaksisakarainen!
Pois tautini poista taas nähdessäin
Sun kolmisakaraisen!
"Sillä koska kuu ei saa koskaan enempää kuin kaksi sakaraa, antaa se
sen ihmisen olla terveenä, joka rukoilee sitä sillä tavoin."
"Sinussa on yhdistetty kaikkien kolmen Krakovin tyttären ymmärrys
ja viisaus", huudahti Otik, joka alkoi täydellä todella tuntea
amputaudin, s.o. Amorin nuolten, oireita.
"Minkä lajisia naisia ne ovat?" kysyi äiti ankarasti ja epäilevästi.
"Elkää pelätkö", nauroi Otik, "ne eivät käyskentele Pragin kaduilla;
kaikki kolme ovat maanneet haudassa enemmän kuin tuhat vuotta."
"Vai niin" -- Mrakot muori näytti epäluuloiselta. "Välittävätkö
sellaiset kuin sinä edesmenneistä vainajista?"
"Niin, se on aivan totta", puuttui Enefa innokkaasti puheeseen. "He
ovat kuolleet aikoja sitten. Minä olen lukenut heistä historiassa."
"Yksi heistä tunsi kaikki yrtit ja paransi ja luki kaikille
sairaille; toinen löysi kaikki salatut ja tunsi kaikki henget, ja
kolmas oli tunnettu tietäjä, joka hallitsi tshekkiläistä kansaa",
selitti Otik äidilleen.
"Ja minuako te vertaatte heihin'?" kysyi Enefa epävarmasti.
"Niin, sen teen."
"Isoisä vakuutti meille, että te varmaankin tekisitte meistä
pilkkaa. Joko te alatte?" sanoi hän ja hänen katseensa tarkasteli
huolestuneena tohtoria.
"Ei kukaan muu kuin kurja heittiö voisi tehdä sinusta pilkkaa!"
huudahti Otik sellaisella äänen varmuudella, että isoisäkin olisi
varmaankin luopunut epäluuloistaan.
"Se, joka nauraisi sinulle, ansaitsisi paremmin itse joutua naurun
alaiseksi", sanoi Mrakot muori harmissaan.
"Enhän minä sitä koskaan uskonutkaan, sen voi muori vakuuttaa
teille", puhdisteli Enefa itseään. "Minä sanoin heti isoisälle,
että mistä syystä te tekisitte pilkkaa ihmisistä, joita te ette
ollenkaan tunne ja jotka ajattelevat teistä pelkkää hyvää? Kenties
sen tähden, että he ovat köyhiä ja vähäpätöisiä? Mutta sellainen
te ette ole; te ette halveksi ketään köyhyyden ja vähäpätöisyyden
takia, te kunnioitatte köyhiä ja rikkaita yhtä paljon, sillä te ette
ole ainoastaan oppinut mies, jolla on kaikki maailman tiedot ja joka
ymmärtää kaikki, vaan te rakastattekin ihmisiä ja hyveitä ja pidätte,
oikeutta ja hyveitä suuremmassa arvossa kuin oppia!"
Ja Enefa tarkasteli tohtoria vielä kerran nöyrällä, hurmaantuneella
katseella, hymyili vielä kerran yhtä salaperäisesti ja onnellisesti
kuin aamulla, jolloin he olivat tavanneet toisensa; hän laski taas
käden sydämmelleen ja taivutti yhtä kunnioittavasti päätään, vaikka
hän nyt tiesikin, ettei hänen edessään ollut mikään satuprinssi, vaan
ainoastaan mies raukka, jota vaivasi päänkivistys, horkka ja hellä
paikka pikku sormen juuressa.
Ennenkun Otik ennätti vastata, oli hän kadonnut Mrakot muorin
saattamana ovesta.
Otik oli yksinään...
* * * * *
Tohtori vietti omituisen illan ja vielä omituisemman yön. Hän ei
saanut hetkeäkään nukutuksi, mutta sittenkään ei aika tuntunut
ollenkaan pitkältä. Enefa ei väistynyt sekunniksikaan hänen
ajatuksistaan, ja pitipä hän silmiään kiinni tai ei, näki hän hänet
aina yhtä selvästi edessään. Väliin hän näki Enefan, kun tämä tuli
häntä vastaan lehdosta, väliin kun Enefa kumartui hänen ylitseen ja
luki pois amputautia. Hän tunsi Enefan katseen hyväilevän kasvojaan,
hän rakastui Enefan hymyilyyn, hän kertoi Enefan sanoja, muisteli
kuluneen päivän tapahtumat edes sataan kertaan ja pienimpiin
erityiskohtiin asti. Ei koskaan ollut kukaan huvittanut ja pitänyt
häntä pauloissaan niinkuin tämä tyttö -- ja sen hän oli tehnyt jo
ensi näkemästä asti. Enefasta hän ei voinut sanoa samaa kuin hän niin
itsetyytyväisesti oli sanonut Pragin tytöistä: että hän ajatteli
heitä ja unohti heidät aivan oman mielensä mukaan. "Kylätohtorin"
hurmaavaa katsetta hän ei voinut karkoittaa mielestään, vaikka olisi
kuin tahtonut; se oli kuin syöpynyt hänen mieleensä, oli yhdistynyt
yhdeksi hänen itsensä kanssa.
Kentiespä Enefa kaiken lisäksi osasikin loihtia -- sillä eikö Otik
ollut tykkönään unohtanut Enefan ommelleen hänen paitansa maksusta,
ja että Enefan veli kiilloitti hänen saappaitaan!
"Mitä ne sanoisivatkaan Pragissa, jos tietäisivät, miten minun
laitani on?" kysyi hän vihdoin itseltään, itsekin ihmetellen. Mutta
hän ei ennättänyt edes vastata, minkälainen tuomio langetettaisiin,
sillä samassa hän oli tuntevinaan, miten kaksi lämmintä, pehmeää
kättä laskettiin hänen otsalleen. Ja tämä tuntemus, tämä muisto
oli niin vastustamattoman suloinen, että se karkoitti kaikki muut
ajatukset.
Hän nousi vuoteeltaan jo päivän noustessa, heittäytyi nojaamaan
avonaiseen ikkunaan ja katsoi vuoristoon, jossa pieni mökki sijaitsi
tummien mäntyjen ja kuusten keskessä. Tuon matalan katon alla
asui olento, joka olisi voinut koristaa kuninkaallista linnaa;
siellä elettiin ihanaa, nuorta eloa, tuntemattomana ja erillään
maailmasta -- elettiin hiljaisuudessa ja yksinäisessä rauhassa ja
tyytyväisyydessä. Ja hänestä tuntui siltä kuin ei Enefakaan olisi
nukkunut, kuin ei Enefankaan sydän olisi suonut rauhaa nukkumiseen.
Mitähän jos Enefakin istui avonaisessa ikkunassa, katse kalpenevaan
taivaanrantaan käännettynä! Silloin hän tiesi varmasti, ketä Enefa
ajatteli! Tätä ei sanonut hänelle hänen miehinen itserakkautensa,
vaan joku jalompi ja luotettavampi ääni; eikä tämä tieto imarrellut
hänen turhamaisuuttaan, se teki hänet vaan niin sanomattoman
onnelliseksi!
Äiti nukkui hänen huoneensa alapuolella. Kuultuaan poikansa olevan
liikkeellä niin aikaseen, piti hän varmana, että päänkivistys oli
taas alkanut kiusata häntä. Hän nousi heti ylös ja läksi pojan luo
kuulemaan, miten oli asian laita.
Hän näki Otikin makaavan avonaisessa ikkunassa, ja sen sijaan
että olisi toivottanut pojalleen hyvää huomenta, otti hän hänet
ankarasti kurittaakseen ja komensi hänet Enefan nimessä heti paikalla
vuoteeseen. Otik ei saanut nousta ylös, ennenkun hänen tohtorinsa oli
ollut häntä katsomassa ja itse antanut hänelle siihen luvan.
"Olen varma, ettei hän anna sinun nousta vuoteelta ollenkaan tänä
päivänä", sanoi Mrakot muori, koetellen hänen käsiään ja otsaansa,
"pääsi on kuin tulessa ja kädet ovat kuin jäätä; sinä näytät paljoa
huonommalta kuin eilen, sinä olet niin kalpea ja näännyksissä ja
vaihdat väriäsi joka hetki."
Eikä asian laita ollut ainoastaan se, että Mrakot muori tahtoi
koettaa säikäyttää poikaansa, jotta tämä varoisi tulevaisuudessa
enemmän terveyttään; valvomansa, levottoman yön jälkeen olivat Otikin
kukoistavat kasvot todellakin muuttuneet kalpeammiksi, ja hänen
päätään kivisti nyt täydellä todella.
Tohtori kuuli tyytyväisenä, että äiti yhä tahtoi välttämättä pitää
häntä sairaana. Omasta puolestaan hänellä ei olisi ollut mitään
vastaan olla sinä todellakin. Hän olisi mielellään maannut sairaana
kauan, hirveän kauan, monta vuotta, jos vaan Enefa olisi hoitanut
häntä ja pitänyt hänestä huolta. Sellaisen onnen tähden hän olisi
ilolla kärsinyt suurimpia tuskia.