jokainen piirre hänen terveissä, nuorekkaissa kasvoissaan oli sitä
vastaan. Tultuaan ulos raittiiseen ilmaan kohautti hän vielä kerran
hartioitaan äidin vanhanaikaisuudelle ja karkoitti sitten koko
asian mielestään. Siten hän oli tähän asti aina tehnyt kaikille
epämiellyttäville, vakaville ajatuksille; kauan ne eivät koskaan
saaneet kiusata häntä. Sillä ei hän ollut maailmassa sitä varten,
että riiputtaisi päätään, vaan nauttiakseen elämästä, nuoruudesta
ja rikkaudesta, ja sen hän oli sanonut äidilleen; pääasiallisesti
hän huvitteli itseään; siihen antoi hänen hyvä päänsä tilaisuutta,
eikä lukujen silti tarvinnut käydä hullusti. Ja minkä tähden sallima
olisi lahjoittanut hänelle niin monta hyvää lahjaa, ja minkä tähden
veri virtaisi niin nopeasti hänen suonissaan, ellei _nauti!_ --
olisi ollut tarkoituksena? Muiden hän antoi olla viisaita ja miettiä
ajatuksia niin pitkiä kuin Saharan aavikko ja yhtä hedelmättömiä
kuin se; itse hän oli viisas omalla tavallaan ja tähän saakka se
tapa oli ollut mainio. Kerran maailmassa oli tietysti hänelläkin
ollut hulluuden aika ja hänkin oli hautonut mielettömiä haaveita
ja vaivannut aivojaan _muiden_ parantamispuuhilla -- itsensä hän
oli kuitenkin aina onneksi kernaasti jättänyt rauhaan. Mutta nyt
hän oli täydellisesti parantunut sellaisista houreista, ainakin hän
toivoi sitä. Ei mitään pyrintöjä enää, kuului ohjelma! Päämäärä
-- tohtorinarvo -- oli saavutettu, elatustaan hänen ei tarvinnut
hankkia, mikään muu kunnianhimo ei häntä Jumalan kiitos vaivannut.
Nyt oli vaan tehtävä hauska pyöräys elämän kaikkien nautintojen
kanssa. Nauttia siellä Pragissa viinirypäleen mehusta ja lemmen
yllytyksestä ja jännityksestä, ystävien ihailusta ja naisten
suitsu-uhreista -- mutta luonnollisesti ei koskaan raa'alla,
kohtuuttomalla tavalla -- ja nauttia täälläkin pari viikkoa ilman
puhtaudesta ja vuorten mahtavuudesta, kukkulain runollisuudesta
ja laihon aaltoilemisesta, talonpoikaistyttöjen epäilemättä hyvin
karkeasta kauneudesta ja lapsuuden muistojen unentapaisesta lennosta
yli vuorten ja kukkulain ja aavikkojen...
Ja tohtori katseli tyytyväisenä ympärilleen -- hymyillen heränneille
runollisille haaveilleen -- kulkiessaan notkuvin liikkein ketojen
poikki. Joka askeleelta juohtuivat nämä lapsuuden muistot yhä
selvemmin hänen mieleensä -- toiset liikuttavia ja vakavia, toiset
hauskoja ja hullunkurisia. Että kaupungin elämän hyörinä ja hälinä
kuitenkin oli voinut niin täydellisesti ja moneksi vuodeksi
karkoittaa lapsuuden herttaiset muistot hänen mielestään!
Hän tunsi kukkulan, jolla hänen oli ollut talvisin tapana laskea
mäkeä muiden poikain kanssa, lammen, jonka jäällä hän oli luistellut
ja saanut niin monta kuperkeikkaa, niityn, jossa he olivat leikkineet
haukkaa ja kyyhkystä, haan, joka oli täyttänyt heidän tarpeensa
piiskojen, keppien ja vihellyspillien suhteen, ja sitten kauimpana,
mustan kallion juurella mäntyjen siimeksessä ristin, jonka luo hän
ja äiti olivat menneet rukoilemaan sinä iltana, jolloin isä teki
kuolemaa. Hän oli silloin aivan pieni, mutta hän muisti kuitenkin
niin selvään, miten hän tuona pimeänä, pitkänä iltahetkenä oli
maannut puristettuna äidin rinnalle ristin edessä ja tuntenut hänen
kyyneleensä putoavan päänsä päälle. Hän oli tuntenut, että jotain
kauheaa oli tapahtumassa eikä ollut liikahtanut paikaltaan, oli vaan
painautunut yhä likemmäksi äidin huohottavaa rintaa. Hänen silmänsä
kostuivat näitä muistellessa. "Isä raukka", ajatteli hän, "kenties
sinä olisit iloinnut pojastasi, jos olisit saanut elää tänä päivänä!"
Mutta silmänräpäystä myöhemmin oli hän taas iloinen ja reipas. Kylä
sekä kototalo, maat levisivät hänen katseensa eteen vuoren varjossa.
Jokaista taloa ympäröi puutarha, jonka puiden oksat notkuivat kukkien
painosta. Pelloilla ja niityillä vallitsi syvin sunnuntaihiljaisuus
eikä näkynyt ainoatakaan ihmistä. Mutta sitä äänekkäämpää oli
tien viereisissä pensaissa. Jokaiselta oksalta kuului lintujen
ääntä -- laulua ja viserrystä, vihellystä ja houkutusta. Puron
varrella juosta keikuttelivat västäräkit, auran vaoissa istui
rääkittäviä kottaraisparvia, ilmassa leijaili laumoittain leivoja,
pääskyset kiertelivät rakennuksia, kyyhkyset kujertelivat katoilla,
viljakortten välistä pistivät ruisrääkät esille terhakoita päitään
ja jänikset pitkiä, kuuntelevia korviaan. Ellei savupiipuista olisi
noussut hieno, kiemuroiva savu, ja elleivät kirkonkellot olisi
soineet Svietlassa, olisi tohtori voinut luulla, ettei lähiseuduilla
asunut muita kuin nämä siivekkäät, nopsajalkaiset joukot, jotka
parveilivat hänen ympärillään.
"Minäpä menen Svietlan kirkkoon!" päätti hän yht'äkkiä, kuunneltuaan
hetkisen kelloin soittoa, joka kaikui puhtaan ilman läpi. Ne olivat
hänelle tuttuja ääniä, nämä säveleet -- hän oli aina ennen kotoa
lähtöään toimittanut kuoripojan virkaa Svietlassa. Niin hiljaa kuin
hän ei ollut kukaan muu tovereista voinut liikkua alttarin ympärillä,
ei kukaan ollut lukenut tunnustusta niin sujuvasti ja hyvästi
kuin hän, ei kukaan ollut ymmärtänyt heiluttaa suitsuastiaa niin
tasaisesti, eikä kukaan ollut osannut kohottaa messukirjaa ilmaan
sellaisella arvokkaisuudella. Hän ei ollut kertaakaan pudottanut sitä
lattialle tai tehnyt mitään muita tyhmyyksiä eikä häntä oltu sitten
koskaan kutsuttu sakastiin kärsimään sellaista ankaraa tutkintoa
ja tuomiota, joka rikokselliselle tavallisesti maksoi niin paljon
kyyneleitä.
"Niin, minä menen kirkkoon", ajatteli tohtori; "jos en voi
katsella tyttöjä Pragin Prsjikopilla tänään, niin katson edes
talonpoikaishempukoita Jeshtshedin liejuisilla maanteillä. Sanonko
terveisiä sinulta, rakas äiti?"
Ja naureskellen hän poikkesi polulle, jonka muisteli olevan suorimman
ja parhaan tien Svietlaan.
Tämä tie kiersi ensin erään mäen ympäri, jota reunusti viidakko,
ja sitten vielä toisen ympäri, ja yht'äkkiä seisoi Otik aukealla
paikalla, josta hän näki koko Svietlan. Mutta -- voi suurta
surkeutta! -- kirkon ja hänen välillään levisi suuri, leveä suo,
jota niityt ja pellot ympäröivät, kirkonkellot soivat yhä kovemmin
ja, kuten hänestä kuului, hiukan ilkkuvalla äänellä -- aivan kuin
ne olisivat arvanneet, ettei pääkaupunkilainen kiillotetuissa
kengissä uskaltanut lähteä vähäisen suon yli, vaikka sinne oli
asetettu monta suurta kiveä ylimenon helpottamiseksi. Ja kirkonkellot
arvasivat oikein, ja kun ne huomasivat sen, alkoivat ne ihan
räkyttää nauramisesta: pium paum ha ha, pium paum ha ha! Otik
kääntyi ympäri kantapäillään ja lohdutteli itseään, ettei häneltä
varmaankaan jäänyt paljon näkemättä: muutamia teirentäpläisiä,
huivipäisiä talonpoikaistyllyköitä, joilla oli virsikirjat punaisissa
nyrkeissään. -- -- Ei, niin vähästä hän ei tahtonut joutua likoon!
Hän käänsi siis suolle ja ilkkuville kelloille selkänsä, ja
muutteen vuoksi läksi kotimatkalle sen mäen yli, jonka rinnettä
hän oli aikaisemmin kulkenut. Hän aikoi juuri painautua vesakkoon,
joka ulettui kotitalolle asti, kun hän äkkiä säpsähtäen hiljensi
askeleitaan. Metsän siimestä vastaan kuvastui vaalea, loistava olento
-- nuori talonpoikaistyttö, joka piteli kädessään paksua, vanhaa,
varmaankin isoäidiltä perittyä virsikirjaa. Hän oli puettu ruskeaan
röijyyn ja päässä oli hänellä punanen pumpuliliina. Mutta minkälaiset
kasvonpiirteet pistivät esiin tästä karkeasta verhotuksesta!
Suorastansa täydellinen vastakohta tohtorin hetkeä aikaisemmin
ajattelemalle nuorten kotiseuransa naisten perikuvalle! Hän näki
hienot, kalpeat ja soikeat kasvot, joiden hipiä oli kuin samettia,
suoran, hyvin muodostuneen nenän, huulet kuin ruusunen ja silmäparin,
joiden katse oli, ellei kuin kokonainen kirja, niin kuitenkin kuin
hurmaavin ja herttaisin runo.
Tohtori repäsi silmänsä auki. Sellaisia kasvoja, sellaista katsetta,
sellaista ryhtiä ei hän ollut koskaan, ei koskaan ennen nähnyt. Se
mahtoi olla joku valepukuun puettu satuprinsessa! Ei kellään muulla
kuin sadun ylpeillä neitosilla voinut olla niin ruhtinaallista
vartaloa, niin hienoja liikkeitä ja niin keveää, liitelevää käyntiä!
Tyttö myös säpsähti nähtävästi hänen katsettaan. Nähtyään Otikin
hiljentävän askeleitaan, näytti hän luulevan, että tämä aikoi
poiketa kapealle polulle, ja väistyi kainosti sivulle, jotta Otik
olisi voinut esteettä kulkea ohi. Samassa hän nosti tähän nöyrän
ja kunnioittavan katseen ja painaen käden sydämmelleen kumarsi
niin syvään, kuin olisi aikonut langeta polvilleen Otikin eteen
kukkien joukkoon. Joita puhkeili hänen jalkojensa juuressa. Otikin
käsi lensi nuolen nopeudella hattuun, ja hän aikoi kiittää tyttöä
siitä, että tämä oli väistynyt sivulle hänen tieltään -- tämä olisi
ollutkin hänen velvollisuutensa -- mutta hän hapuili turhaan sanoja;
selittämätön kuume oli vallannut hänet. Jos tyttö näytti hänestä
valepukuun pukeutuneelta prinsessalta, voi hän itse yhtä hyvällä
syyllä näyttää tytöstä prinssiksi pukeutuneelta talonpojalta; niin
tyhmästi ja moukkamaisesti kuin hän oli tervehtinyt tyttöä, ei hän
varmasti ollut koskaan ennen tervehtinyt ketään muuta.
Yhä vielä yhtä pyörällä astui hän muutaman askeleen eteenpäin; sitten
hän kääntyi puoleksi vasten tahtoaan katsomaan, oliko ilmestys
todellakin lihaa ja verta eikä ainoastaan kaunis näköhäiriö. Niin,
siinä seisoi vielä tyttö polun vierellä ja seurasi häntä samalla
nöyrällä ja hehkuvalla katseella, samalla salaperäisellä ja
onnellisella hymyilyllä, jolla hän oli äskenkin katsonut häneen.
"Mikä jumalatar tuo mahtoi olla talonpoikaisvaatteissa?" puhkesi Otik
sanomaan, tultuaan taas tajuihinsa, joka ei tapahtunut, ennenkun
hän seisoi kotinsa pihalla. Hän oli tullut sinne, hän ei tiennyt
oikein millä tavalla, hän oli vielä aivan tiedottomana tuosta
odottamattomasta, harvinaisesta tapaamisesta. "Mitä ovat kaikki tähän
asti näkemäni kaunottaret hänen rinnallaan? Kuka ainoakaan heistä on
niin pyhästi tenhoava, niin tietämättänsä ylevä, niin nöyrän ylpeä?
Oi Jeshtshed, sinä kunnia-arvonen vanhus, ainoasta kukasta, joka on
puhjennut kallioisi juurella, ansaitsee sinun, nimesi kaikua koko
maapallon yli! Mutta mikä oli syynä siihen, että hän tervehti minua
noin -- en tiedä miten sanoisin? Minähän olin hänelle aivan vieras.
-- -- Ei, ei, tuohon ei ollut syynä minun tavallinen onneni naisten
joukossa; hänen silmänsä ja hymyilynsä sisälsivät jotain enemmän kuin
tavallista naisten ihailua -- jotain pyhempää. Hullunkurinen sana
käyttää, kun on kysymys naisista! Hän ei tervehtinyt minua siliä
tavoin kuin tyttö tervehtii nuorta, tuntematonta, kaunista herraa,
jonka hän huomaa kuuluvan ylhäisempiin piireihin -- ei, näytti siltä,
kuin hän olisi luullut minun olevan jonkun suuren, mainehikkaan
miehen. Kenties hän luuli minua satuprinssiksi, samoin kuin minä
luulin häntä satuprinsessaksi!"
Se oli tietysti Enefa, jonka tohtori oli sattumalta tavannut kirkkoon
menossa. Enefa oli heti tuntenut hänet valokuvan yhdennäköisyydestä
ja oli tervehtinyt häntä sydän täynnä iloa. Miten kohtalo oli hänelle
suosiollinen! Tekemättä itse mitään, ainoastaan pelkästä sattumasta,
oli hän tavannut hänet ja saanut katsoa uuden maailmanpelastajan
silmiin. Yksinään, ilman seuraa, kuleskeli hän metsissä ja pelloilla,
ja Enefa parka vertasi häntä kokemattomassa, innokkaassa sydämmessään
pyhään Johannes kastajaan, kun tämä vaelsi korvessa, valmistaen
itseään korkeaan tehtäväänsä. Hän olisi tahtonut tietää, mitä suuria,
yleviä ajatuksia risteili nuoren miehen päässä juuri sillä hetkellä,
kun tämä oli katsonut häneen, ja heti hän oli valmis nuhtelemaan
itseään siitä että tapasi tohtorin. Kenties hän oli häirinnyt häntä
hänen tieteellisissä mietteissään tai hänen ylevissä kauniissa
ajatuksissaan ihmiskunnan hyväksi! Hän seisoi kauan ja katsoi hänen
jälkeensä, ja hänestä näytti siltä kuin olisi nähnyt kultasia säteitä
ilmassa, siinä jossa Otik oli kulkenut -- jälkiä hänen ajatuksistaan.
Tänä sunnuntaina ei Enefa avannut rukouskirjaansa kirkossa
ainoatakaan kertaa, hän ei muistanut rukoilla elävien, ei
kuolleitten, ystäväin ei vihamiesten puolesta -- mutta hänen jokainen
ajatuksensa oli rukous.
Päivällisillä loistivat Mrakot muorin kasvot taas kirkkaina ilosta;
lämmin kakku, jolla hän oli aikonut viettää pojan kotiintuloa,
oli onnistunut niin odottamattoman hyvin, että hän oli unohtanut
tykkönään monet oikeutetut syynsä tyytymättömyyteen. Tohtori rupesi
kertomaan, miten oli viettänyt aamupäivänsä. Hän kuvaili kävelyään
Svietlaan päin, ja miten hän oli kääntynyt takaisin, tultuaan
ilkeälle suolle. Aivan sivumennen mainitsi hän tavanneensa mäkeä
noustessaan ruskeatakkisen, punahuivisen tytön, jolla oli kädessään
iso, vanha virsikirja. Kukahan liekään ollut?
"Se oli tietysti koulumestari", vastasi äiti. Heti kun Otik oli
alkanut kertoa tytöstä, oli muori tullut tarkkaavaiseksi, ja hänen
silmiinsä oli levinnyt niin lempeä ja hyväntahtoinen hymyily,
jollaista poika ei ollut koskaan nähnyt hänen ankaroilla kasvoillaan.
"Minä tunnen hänet takista ja virsikirjasta. Kaikilla on täällä
nykyään pienet virsikirjat; hän vaan käyttää sellaista vanhaa suurta,
siitä syystä että heillä on ollut se ja että he ovat käyttäneet sitä
suvussa, en tiedä miten kauan."
"Koulumestari?" toisti Otik yhtä välinpitämättömällä äänellä kuin
aikaisemminkin. "Tarkoitatteko, että hän on naimisissa koulumestarin
kanssa tai sen tytär?"
"En kumpaistakaan. Ihmiset vaan sanovat häntä siksi, koska hän
käsittää kaikki paremmin kuin muut ja taitaa niin paljon ihmeellisiä
asioita, jota he eivät osaa. Se on heidän kostonsa, ymmärrätkös.
Hänen nimensä on Enefa Podhaisky ja on hän Betlehemin omistajan
pojanpojan tytär."
"Hän asuu siis Jeshtshedin alapuolella olevassa kauniissa pikku
tuvassa?" kysyi tohtori, vaikka hän oli jo ajatuksissaan päättänyt,
ettei hän voinut asua muualla kuin siellä. Tuo vuorten välinen
sopukka oli ainoa arvokas kehys hänen kauneudelleen.
"Niin, hän asuu siellä ukkovaarin ja nuoremman veljensä kanssa;
hänellä ei ole ketään muita maailmassa kuin heidät; hän on orpo
raukka. Hänen veljensä, joka on sukkela poika, käy täällä kartanolla
joka päivä ja auttaa vähäsen, missä voi. Hän saa ottaa ja harjata
sinun vaatteesi ja kenkäsi, sillä sen hän tekee paremmin kuin Anka.
Tultuaan täysikasvuiseksi, olen luvannut hänelle, että hän saa
tulla minulle rengiksi. Niin viisas ja ihmeellinen kuin sisar ei
hän tietysti vielä ole eikä mahtane siksi tullakaan, mutta sitä ei
voikaan kukaan ihminen vaatia. Enefalla on erilainen ymmärrys, ja sen
hän on perinyt ukkovaarilta. Hän on jo aivan yhtä taitava ja tietävä
kuin ukkokin."
"Mutta mitä hän sitten osaa, kun te puhutte siitä yhtenään?"
"Hän osaa paljon, se sinä tiedä! Hänen ompelemisestaan en tahdo
puhua; sen taidonhan osaa niin moni muukin, vaikka löisin vetoa
siitä, ettei Pragissa ole ainoatakaan ompelijatarta, joka vetäisi
vertoja hänelle. Katso paitojasi, jotka sait, vähän paremmin kuin
mitä teit aamulla. Hän on ommellut jok'ikisen..."
"Hänkö?" huudahti Otik, ylen ymmästyneenä hämmästyksestä.
Se jo oli tehnyt häneen epämiellyttävän vaikutuksen, että tämän
jumalattaren veli harjaisi hänen vaatteitaan, ja nyt hän sai lisäksi
tietää, että tämä jumalatar itse oli ommellut hänelle paitoja --
ja tietysti maksua vastaan! 'Maailmanpelastaja' tunsi olevansa
melkeinpä hiukan häpeissään, että oli pitänyt niin suurta lukua
kyläompelijattaresta, kenkäinsä kiillottajan veljestä. Vastoin
tapaansahan hän oli ajatellut häntä silloinkin, kun ei nähnyt häntä!
Kenties hän ei olisi enää kysynyt kyläompelijattaresta sen enempää,
ellei äiti olisi pyytämättä jatkanut:
"Niin, hän juuri on ne ommellut; mutta, kuten sanoin, hänen
ompelemistaan en laske miksikään verraten kaikkeen muuhun, mitä hän
taitaa ja tietää; hän osaa koko joukon asioita, joista ei kellään
muulla ole aavistustakaan; hän osaa parantaa ulkonaisia ja sisällisiä
tauteja lukemisilla ja lääkkeillä. Se on lahjoistaan tunnettu se
heidän suku."
Enefa osasi siis tehdä taikoja! Tohtorin sammuva tiedon halu leimahti
uuteen eloon. Se oli kaikessa tapauksessa jotain uutta ja huvittavaa,
jotain kerrottavaa Pragin ystäville, jotka tulivat varmaan kaikki
kadehtimaan sitä hänen tuttavuuttaan! Hänen kasvonsa kirkastuivat,
ja hän alkoi nauraa ja pitää lystiä noitanaisen virsikirjasta ja
hameniekka tohtorista. Mutta hän teki sitä pelkästään sen tähden,
että äiti jatkaisi puhettaan koulumestarista, jonka hän oli äsken
ajatuksissaan kohottanut jumalattaren arvoon.
"Elä naura kovin, se ei totta totisesti ole mikään naurun asia",
sanoi Mrakot muori suuttuneena. "Sen minä sanon sinulle, että Enefa
taitaa tuhat kertaa enemmän kuin mikään oppinut tohtori. Sillä
kaupungin tohtorien käsissä on kuollut jo koko joukko ihmisiä, mutta
Enefan käsissä ei edes ainoata kuukauden vanhaa lastakaan. Minut hän
on parantanut leinistä, ruususta, vesirokosta, paiseista ja monesta
muusta kivusta, mitä minulla on ollut ruumiissani. Hänen ei tarvitse
muuta kuin laskea kätensä minun päälleni ja lukea vähän minun
ylitseni, niin olen heti virkeä kuin mikähän. Ja sama se on Ankankin
laita. Hänellä oli talvella yhteen aikaan niin kova päänkivistys,
niin että oli ihan ihme, ettei järki lähtenyt. Me koetimme jos mitä,
mutta ei mikään auttanut. Mutta niin pian kuin Enefa huomasi, että
se oli amputautia, ja luki hänelle lukuja, oli kaikki pakotus kuin
poispuhallettu."
Tohtori oli tuskin ennättänyt kuulla, että Enefa paransi sellaisella
menestyksellä päänkivistystä, ennenkun hän yhtäkkiä vaipui syviin
mietteihin. Hänen huuliensa ympärille ilmaantui ilkeä hymyily. Koko
päivällisen ajan hän oli sitten äänetön ja harvapuheinen, ja aterian
päätyttyä hän käveli huoneessa edes ja takaisin kuin levoton sielu ja
hänen terveet, kukoistavat kasvonsa ilmaisivat suurta kärsimistä.
Kun äiti tuli hämärissä kamariin, oltuaan pihalla antamassa
määräyksiä seuraavan päivän tehtävistä, sai hän nähdä Otikin puoleksi
makaavan sohvalla, nojaten kyynärpäätään sen reunaan ja otsa käden
peitossa. Levottomuus valtasi hänen äidillisen sydämmensä.
"Minkä tähden sinä istut tuolla tavoin, Otik?"
"En minkään tähden."
"Elä kiellä, sinulla on jotain; sen minä olen sitä paitsi huomannut
jo koko päivän."
"Voi, ei se ole mitään, josta kannattaisi puhua. Ei muuta kuin, että
päässä paukuttaa ja tikuttaa niin kummallisesti. Ei se merkitse
mitään, minä vaan en ymmärrä, mistä minä olen saanut sen."
"Ensi kerranko sinä tunnet sitä?" kysyi äiti yltyvällä pelolla.
Ja hän meni poikansa luo ja laski kätensä tämän otsalle. Se
oli ainoastaan tavallisen lämmin, ja veri kiersi hiljaa ja
säännöllisesti, mutta huolestuneen Mrakot muorin mielestä se oli
polttavan kuuma ja valtasuoni löi aivan kuin kuumetautisella.
"Kyllä sitä tuntuu useinkin", valehteli Otik rohkeasti, "mutta ei
se ole ollut koskaan näin vaikeaa. Luulen, että se yhä pahenee ja
pahenee. Aamupäivällä se meni kuitenkin mukiin."
"Sinä olet varmaankin vilustunut matkalla. Sinä pistit varmaankin
alituisesti pääsi ulos vaunusta, jotta tuuli pääsi puhaltamaan
päällesi. Sellaisen kuin sinä, on tietysti nähtävä kaikki, jonka ohi
kuletaan. Sillä tavalla sinä olet saanut itsesi vilustetuksi, sen
minä takaan."
"Ohimoissa paukuttaa ihan kuin joku iskisi vasaralla."
"Kaiken lisäksi saat nähdä, että sinäkin olet saanut amputaudin. Anka
valitteli aina kaikista enin tuota ohimoissa jyskyttämistä."
"Kunhan minun vaan ei tarvitsisi paneutua vuoteelle."
"Vielä mitä, niin pahaksi se nyt ei kuitenkaan mahda tulla, kunhan
vaan hoidat oikein itseäsi. Mutta ihme miten punaiseksi sinä olet
muuttunut, sinulla on varmaankin oikea kuume?"
Ja äiti otti pojan pään molempiin käsiinsä ja tarkasteli häntä
huolestuneena. Otik huokasi syvään.
"Ei ole mitään muuta apua, poikani: jos tahdot tulla terveeksi, niin
täytyy sinun antaa lukea ylitsesi. Silloin sinä saat nähdä, että
kivistys hellittää siinä paikassa."
"Kyllähän, silloin vasta ihmiset saisivat nauraa minulle!"
"Nauraa sinulle? Mikäs ihminen nauraisi sellaisille, sinä pöllö'?"
"Kyllä kai niitä olisi enemmän kuin yksi. Ja siitä ei heitä voisikaan
moittia."
"Toivoisinpa, ettei ihmisillä olisi koskaan sanottavaa sinusta sen
pahempaa kuin että sinä haet parannusta, kun olet sairas! Elä ole
itsepäinen, Otik, tee minulle mieliksi edes tämän yhden ainoan
kerran."
"Mutta te saatte nähdä, että se menee heti ohi, äiti."
"Silloin se menee vaan vähäksi aikaa."
"Ei, minä vakuutan: tunnen olevani nyt parempi."
"Se menee vaan vähäksi aikaa, sanon minä sinulle; illalla tai
huomesaamuna se on melkein yhtä pahana. Ole järkevä, Otik, lukeminen
on toimitettu viidessä minuutissa, eikä siitä ole vähääkään vaivaa;
sinun ei tarvitse muuta kuin maata liikkumattomana. Kysy Ankalta, jos
et usko minua."
"Mutta sehän on vaan kujetta."
"Kujetta? -- Lukeminen kujetta?!... Saapas nähdä sanotko sinä
samaa, kun olet koetellutkin sitä! Niin paljosta sinä ainakin voit
olla varma, että ellei se auta, niin ei se vahingoitakaan. Kaikessa
tapauksessa lähetän minä nyt hakemaan Enefaa, tahtonetpa sitten tai
et."
Otik teki liikkeen kädellään, ikäänkuin olisi ollut hyvin harmissaan,
mutta sydämmessään hän oli niin mielissään kujeensa onnistumisesta,
että olisi voinut kaapata muorin syliinsä.
"Elä nyt ole vihoissasi, poikani", rauhoitti häntä Mrakot muori,
joka ei aavistanut poikansa ilveilevän hänen kustannuksellaan.
"Sinä et usko, miten kelpo tyttö se on tuo koulumestari, vaikka hän
ei kuulukaan _kaikista_ kauniimpiin. Mutta eihän kaikki voi olla
pyyleviä ja punaposkisiakaan. Ja niin hurskas ja kunniallinen, kuin
hän, ei toki ole ainoakaan tyttö koko maailmassa, siitä sinä voit
olla ihan varma. Hän on jo kahdellakymmenellä, mutta hän ei ole
vielä koskaan puhellut kenenkään pojan kanssa enemmän kuin mitä hän
juuri tarvitsee. Hän on niin hieno ja ylpeä luonnostaan kuin oikea,
herrasneiti -- usko minua, kun minä sanon sen, sillä ei kukaan ole
niin tuttu hänen kanssaan kuin minä. Eikä sinun tarvitse pelätäkään
jos annat hänen hoitaa itseäsi. Jos hän ei parannakaan sinun
tautiasi, niin ei hän hanki sinulle uuttakaan; hänen suvussaan ne
vaan auttavat. Hän alkaa ja lopettaa kaikki Herramme nimeen."
Otik tunsi melkein olevansa halukas antamaan anteeksi äidille tämän
moittivaisuuden häntä itseään kohtaan, siitä syystä vaan että hän
niin innokkaasti ylisteli koulumestaria. Hän tunsi harvinaista iloa
siitä, että tämä ei ollut ainoastaan ahkera ja viisas tyttö, vaan
myöskin ylpeä ja siveä kuin kukaan koko maailmassa. Ja kuitenkin
oli hän itse samana aamuna selittänyt ettei sellaiset hyveet olleet
minkäänarvoisia, -- nuoruus ja kauneus oli kaikki, mitä tarvittiin!
Mutta sellaisia me nyt kerran olemme, me ihmiset, toisena hetkenä me
ajattelemme sitä, toisena jo päinvastoin. Se riippuu vain siitä miten
läheinen asia meille itsellemme on.
Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin juoksi Anka läähättäen
Jeshtshediin. Hänellä oli tärkeitä terveisiä Podhaiskylle
emännältään, joka pyysi Enefaa tulemaan jos mahdollista heti
paikalla kartanoon lukemaan Pragin tohtorille. Tohtori oli saanut
matkalla tänne amputaudin, ja emäntä oli saattanut hänet ylös hänen
huoneeseensa, ja siellä hän makasi sohvallaan, se raukka, ja näytti
niin kurjalta, että Herra armahda!
* * * * *
Tohtori tahtoi hiukan huvitellaita kauniin tytön kustannuksella,
joka oli saavuttanut suuren armon hänen silmissään; se olikin paras
ajan kuluke täällä maahiljaisuudessa. Totta ei leikkiin voinut
tulla luonnollisesti koskaan, kun oli kysymys ainoastaan köyhästä
talonpoikaistyttösestä.
Ja kuitenkaan hän ei ollut ainoatakaan kertaa elämässään tuntenut
olevansa niin omituisella mielellä, kuin niinä minuutteina, joina hän
makasi sohvalla huoneessaan, odottaen koulumestarin tuloa. Ei edes
silloinkaan kun hän oli ottanut vaikeimmat tutkintonsa tai kun hänet
oli vihitty tohtoriksi tai silloin kun hän oli astunut tanssisaleihin
ja sadat kauniit tytöt olivat antaneet hänelle salaisia silmäyksiään
ja neuvoneet häntä toisilleen tanssiaisten sankariksi, -- ei, ei
ainoassakaan näistä tilaisuuksista hänen sydämmensä ollut sykkinyt
kymmenettäkään osaa niin rajusti kuin nyt.