ollut kauan, ja tässä muutamana päivänä panin minä sen yhteen
toisten Pragista tulleiden tavarain kanssa. Poikani lähetti sen
minulle kerran monta vuotta takaperin, siitä syystä että siinä oli
pätkä, jonka hän itse oli kirjoittanut. Mutta enpä totta totisesti
tiennyt siinä olevan itkemistä. Minä en ole koskaan suvainnut mitään
maallisia lauluja, en edes nuoruudessanikaan, ja nyt kun olen
tullut vanhaksi, en minä lue koskaan riviäkään sellaista. En luule
katsahtaneeni tuotakaan koskaan."
"Jos ei tämä laulu ole pyhempi kuin kaikki mitä on rukouskirjoissa,
silloin minä en tiedä, mitkä olisivat pyhempiä sanoja ja pyhiä
ajatuksia", huudahti Enefa, ja hänen silmänsä salamoivat harmista.
"Sellaisia tunteita ja sellaisia ajatuksia, joita tässä on, saa lukea
ainoastaan profeettain kirjoituksista, sillä sen on Herra Kristus
itse opettanut meille... Voi, onnellinen se, joka saa istua hänen
jalkojensa juuressa ja kuunnella hänen puhettaan kuten toinen Maria,
tai saa palvella häntä kuin Martta..."
Enefa vaikeni liikutettuna. Isoisä olisi varmaankin rykinyt hyvin
arveluttavasti, jos olisi kuullut hänen innostumisensa; Mrakot muori
katsoi häneen kauan tutkivasti, ja omituinen hymyily levisi hänen
kasvoilleen. Lopulta hän sanoi paljoa ystävällisemmällä äänellä kuin
tavallisesti:
"Jos sinä todellakin olet löytänyt jotain tuosta kirjasta, josta
pidät, niin vie se kaikella muotoa kotiisi ja pidä se. Tiedän kyllä,
ettet sinä ota kernaasti vastaan lahjoja, mutta tällä kerralla täytyy
sinun tehdä poikkeus. Kirja ei ole maksanut minulle ainoatakaan
kreutzeriä, ja suututpa sitten tai et, mutta minä en rupea
ikipäivinäni lukemaan siitä ainoatakaan riviä. Minulle ei kelpaa
mikään muu kuin rukouskirja."
"Pyhä neitsyt!" huudahti Enefa, painaen kirjaa rintaansa vastaan.
"_Voiko_ todellakin tahtoa erota tällaisesta aarteesta?"
"Sitä en tiedä, liekö se mikään aarre; sellaista minä en ymmärrä,
mutta minä toivoisin, että Otik olisi sellainen, jollainen sinä
luulet hänen olevan. Hän ei tunnu minusta aivan sellaiselta,
jollaisen hurskas ja tunnollinen äiti toivoisi hänen olevan. Mutta me
toivomme, että hyvä vaimo tulee ja ottaa hänet huostaansa ja tekee
hänet sellaiseksi kuin hänen pitäisi olla. On ihan häpeä, miten
paljon rahoja hän tarvitsee Pragissa."
"No niin, mutta kyllähän hänellä onkin, mistä ottaa; minkä tähden hän
säästelisi ja nutustaisi, kun on niin paljon, että sekä riittää että
jää yli?" puolusti Enefa uutta maailmanpelastajaa. "Sitä paitsi olen
minä varma siitä, ettei hän käytä rahoja itselleen; hän antaa kyllä
köyhien saada niistä suuren osan."
"Voi sinua pikku lammasta", ja Mrakot muori pudisti päätään. "Minä
en tahdo sanoa, ettei hänellä ole sydäntä köyhille; mutta kyllä hän
herkuttelee suurimman osan toveriensa kanssa."
Enefa puuttui hänen puheeseensa melkeinpä kiivastuneena:
"Ja vaikka hän ei teekään täsmälleen sillä tavalla, kuin te, muori,
tahdotte -- mitä sitten? Sellaista ihmistä, kuin hän on, ei saa
tuomita samalla tavalla kuin meitä muita. Me teemme kyllä oikein
käännellessämme ja väännellessämme jokaikistä kreutzeriä, ennenkun
annamme sen pois; mutta hän, hän jolla on koko maailma sydämmessään
ja joka tuntee sille ja ajattelee sen hyväksi..."
Ja taas täytyi Enefan vaieta. Tällä kerralla hän itki sitä, ettei
ainoastaan ukkovaarin, joka ei itse asiassa tuntenut tohtoria, vaan
hänen oman äitinsäkin piti olla niin oikeudeton häntä kohtaan. Oi,
hän tiesi kyllä, mistä syystä hän ikävöi tytön kyyneliä! Kuka mun
voisikaan ymmärtää ja pitää häntä arvossa kuin tyttö, jolle tämän
maailman turhuus oli ollut tähän saakka ainoastaan tyhjää ääntä!
Mrakot muori tiesi tuskin mitä ajatella sellaisesta
mielenliikutuksesta.
"Kas niin, kas niin... rauhoitu kaikella muotoa! En tiedä nähneeni
sinua noin kummallisena ainoatakaan kertaa siitä saakka, kun tulimme
tutuiksi", sanoi hän puoleksi toruen. "Jos ei tämä aine miellytä
sinua, niin puhutaan jostain toisesta. Sitä paitsi on kahvikin
valmista, tunnen hajun tänne saakka. Ja nyt huutaa Anka meitä!
Mennään alas ja ole järkevä. Mutta sano minulle ensin, mikä sinua
oikeastaan on?"
"Ah, ei mikään... ei kerrassaan mikään... mutta sitä, mitä minä
olen saanut oppia tänään... ja mitä minä olen kokenut... sitä minä
en unohda vaikka eläisin... sata vuotta."
"Hyvä, hyvä, mutta tule nyt heti mukanani alas; olethan aivan kalpea,
ja kätesi vapisevat. Tarvitset kyllä kupin kahvia -- ja vieläpä
lisätilkankin."
"Minä tulen, mutta jättäkää minut ensin, vähäksi aikaa yksikseni,
jotta saan vähän tointua... Menkää edellä... elkää olko levoton...
minä tulen heti teidän jälessänne... ja oven sulen kunnollisesti."
Mrakot muori totteli nuorta ystäväänsä ja meni edellä; Enefa tuli
verkalleen jälessä, luotuaan ensin huoneeseen lämpimän, pitkän
katseen. Hän heitti hartaat jäähyväiset sille pyhälle paikalle, johon
oli tuleva asumaan yksi ihmiskunnan sankaria.
Kun Enefa tuli kotiin aarteineen ja ukkovaari sai nähdä sen, kysyi
hän heti, mikä kirja se oli.
Enefa oli odottanut kysymystä, ja hän istuutui ukon viereen ja alkoi
lukea väräjävällä äänellä Otikin "oikeutta ikävöivää".
Isoisä ryki.
"Ne ovat kyllä kauniita sanoja", tuumi hän, "mutta oletko varma,
että hän tekee yhtä kauniisti? Paperi on kärsivällistä, se antaa
kirjoittaa itseensä, mitä vaan tahtoo, mutta ei siltä ole sanottu,
että kaikki, mitä siihen kirjoitetaan, on totta."
Enefa paiskasi kiireesti kirjan kiinni ja teki itselleen pyhän
lupauksen, että tämä oli viimeinen kerta, jolloin hän oli puhunut
tohtorista ukko vaarille.
Isoisä ei ollutkaan niin oikeudentuntonen kuin Enefa aina oli luullut
hänen olevan; syyttömästi, siksi vaan että hänen juolahti mieleensä,
näytti ukko alkaneen tuntea vastenmielisyyttä tohtori Mrakotia
kohtaan.
* * * * *
Podhaiskyn puutarha oli taas kukalla, ja sen viheriällä nurmikolla,
puhkeavain omenapuiden alla, käyskentelivät kevään ensi kottaraiset.
Ja miten ne lintuset raksattivat ilosta kun saivat taas olla
Jeshtshedissä!
Mrakot muorinkin luona oli ilo ja riemu, sillä sinnekin oli lentänyt
muuttolintu; eikä se ollut pienempi kuin itse talon oma poika.
Otik tohtori käveli ja katseli ympärilleen puoleksi unohtuneessa
vanhassa kodissa yhtä iloisena ja uteliaana kuin kottaraiset. Hän
oli tullut varhain muutamana sunnuntaiaamuna, monta päivää ennen
määrättyä aikaa. Onneksi oli kuitenkin kaikki valmiina hänen
tullessaan; ainoa, mikä puuttui oli lämmin kakku aamiaiseksi, mutta
se sai tulla sen sijaan päivälliseksi, koetti Mrakot muori lohduttaa
itseään -- vaikka ei se onnistunut oikein!
Nuori tohtori tervehti jokaista esinettä kuin vanhaa tuttua ikään;
kaikki tuntui hänestä niin omituiselta ja harvinaiselta, mutta
samalla kuitenkin niin rakkaalta ja tutulta. Hän ei ollut koko
lukuaikanaan ollut täällä kertaakaan eikä ylipäänsä ollenkaan maalla;
hänen setänsä ja hän olivat matkoillaan käyneet ainoastaan suurissa
kaupungeissa. Siitä syystä tekikin kaikki häneen sitä suuremman
vaikutuksen, ja hänestä tuntui siltä, kuin hän nyt vasta olisi saanut
nähdä todellisuuden siitä, mikä tähän asti oli näyttäinnyt ikäänkuin
lapsuuden unelma. -- Hän kapusi tikapuita myöten uunille ja hyppäsi
alas uunin nurkkaan, aivan samoin kuin hän oli tehnyt nuorena poikana
ollessa, kun äiti oli ajanut häntä sieltä luudalla; hän peilailihe
suuressa kuparikattilassa, joka seisoi liedellä, ja juoksi tupaan
katsomaan, oliko kaunis arkku, jossa äiti oli tuonut myötäjäisensä,
vielä jälellä. Oli, aivan oikein, ja äidin nimi ja naimavuosiluku
loistivat vielä yhtä kirkkaasti maalattujen lintujen ja kukkien
välistä. Se arkku oli ollut Otikin ensimäinen lukupöytä, jonka
ääressä hän oli opetellut aakkoset.
Sen jälkeen hän veti kellon, jotta kukko tulisi esille; tarkasteli
kaikki seinät nähdäkseen, oliko vielä merkkejä puukosta, jonka hän
oli saanut markkinalahjaksi äidiltä; hätisti pois hautovan kanan
ja kananpojat ja porsastallukan tuvasta, mutta otti pienen vuonan
syliinsä ja kuletteli ja hyssytteli sitä kuin ihmislasta. Sanalla
sanoen, hän ilveili yhtä paljon kuin Jenik Podhaisky tai mikä muu
poikanulikka tahansa. Ei kukaan ihminen olisi luullut hänen olevan
tohtorin Pragista, kaikista vähin Anka. Tämä seisoi keittiön ovella
ja tuijotti häneen suu selällään, aivan kuin kivettyneenä, ja ensi
kerran hänen elämässään tapahtui niin, että hän oli eri mieltä kuin
emäntänsä.
Mrakot muori seurasi poikansa vehkeitä salaisesti tyytyväisenä ja
ajatteli mielessään: "Enkö minä sanonut ukkovaarille, ettei hänessä
ole mitään tyhmää ylpeyttä, vaikka hän ei olekaan kaikessa sellainen
kuin hän olisi ollut, jos hänen äitinsä olisi saanut kasvattaa häntä."
Lopulta hänen kuitenkin täytyi muistuttaa poikaa, että tämä menisi
katsomaan huonettakin, jonka hän oli laittanut hänelle järjestykseen.
Tohtori läksi sinne ja osotti velvollista ihailua ja kiitollisuutta
jokaisesta erityisestä asiasta, mutta ei pysynyt kauan ylhäällä.
Hänen mielestään siellä oli vähän synkkää ja yksinäistä; alhaalla
tuvassahan hänellä oli sitä vastoin vanha äitinsä, jota hän oli
tullut tervehtimään, ja heillä oli niin hauskaa yhdessä! Ja äidin
täytyi taas laskea alas pahankurinen poikansa, joka tietysti heti
paikalla oli valmis alottamaan uudelleen vallattomuutensa.
Nyt hän avasi kaikki ikkunat selälleen; hän ei voinut koskaan saada
kyllikseen raitista ilmaa eikä voinut katsoa kyllikseen vuoria, jotka
loistivat kuin hopea ja kulta aamuauringon paisteessa. Jeshtshedin
puoleisen ikkunan ääreen hän pysähtyi kauimmaksi aikaa. Hyvästikin
kymmenen kertaa sai äiti huutaa häntä, ennenkun hän vihdoinkin
asettui aamiaispöytään. Siinä ei tosin ollut mitään lämmintä kakkua,
mutta sen sijaan paljon muita hyviä herkkuja, ettei ollut sijaa
hitusellekaan enää, vaikka pöytä oli sekä pitkä että leveä ja otti
tuvan koko nurkan alan.
"Mikä tuo pieni mökki on, joka on tuolla metsän rajalla aivan
Jeshtshedin -- vierellä?" kysyi Otik, joka katsoi kääntymättä ulos
ikkunasta. "Se on vasta suloinen! Se on samannäköinen kuin mökit
vanhoissa, hyvissä saduissa; oikeinpa tulee hyvälle tuulelle sitä
katsellessa."
"Etkö tunne sitä enää? Siellähän se on se Bethlehem, jota sinä vielä
tänäänkin muistelet sellaisella ihastuksella."
"Arvasinhan, että se kätkee jotain ihmeellistä, jonka vertaista ei
ainoallakaan muulla mökillä ole! Enpä totta totisesti ole nähnyt
Sveitsissäkään kauniimpaa!... Jos vaan olisin tiennyt, että tulisin
pitämään niin paljon vuoristanne täällä ylhäällä nurkassa, olisin
varmastikin edes jonkun kerran koettanut pujahtaa tänne, välittämättä
sedästä. Hän arvasi kyllä, hän, mitkä seuraukset täällä käynnillä
olisi ollut, koska hän tässä ainoassa kohdassa piti minua niin
lujasti ohjaksissa. Minun täytyi luvata hänelle, etten tulisi tänne
ennenkun olin tullut vihityksi -- tullut tohtoriksi. Hän pelkäsi,
etten enää tulisikaan takaisin, siitä olen nyt varma."
"Olisi tietysti ollut suuri onnettomuus, jos sinä olisit tullut tänne
ja jäänyt tänne, vai mitä?" ehätti Mrakot muori katkerasti, ja hänen
tähän saakka iloiset kasvonsa muuttuivat synkäksi.
"Ei se olisi ollut mikään onnettomuus, mutta vahinko", vastasi Otik,
ja hänen alahuulensa muodostui ynseälle mutkalle. "Pragissa minusta
tuli jotain, täällä minusta ei olisi voinut tulla mitään."
Toisessa tilaisuudessa ei äiti olisi antanut tämän selityksen mennä
ilman vastausta korviensa ohi. Heillä ei ollut ensi kertaa tällaista
keskustelua, joka päättyi tavallisesti harmittavaan kiistaan, sillä
molemmat pitivät itsepäisesti kiinni sanastaan. Mutta tänään hän
käänsi vaan kärsimättömästi päätään ikäänkuin katsoakseen, mitä
pihalla tapahtui. Poika sai pitää viimeisen sanan.
"Miten se kuitenkin näyttää komealta ja turvalliselta tuo vanha
Jeshtshed harmaine päälakineen ja kultasine pilvineen", alkoi Otik
uudelleen ihailevalla äänellä, nolona äidin äänettömyydestä. "Kyllä
kai minä kuitenkin muistin sitä vähän, kun panin sen nimen kilveksi
uudelle maailmanparannusrunolle, jonka kirjoitin aikaisimmassa,
viattomassa nuoruudessani."
Viimeisen hän sanoi enemmän itselleen, ja äiti ymmärsi hänen
sanoistaan ainoastaan sen, että hän ylisti Jeshtshediä ja oli
muistellut sitä Pragissa.
"Niin, se on tosi", vastasi muori, "Jeshtshedin sen näkee sekä
läheltä että kaukaa, ja meillä täällä on sekä silmät että ajatukset
aina siellä. Se lähettää meille sateet, usvat ja, rajuilmat, aivan
kuin meri olisi sen sisässä. Jumala tietää, mistä se vuori saa
kaiken vetensä! Anka ja minä puhumme väliin siitä, ja meistä se on
ihan ihmeellistä. Ensin alkaa sitä tippua hiljalleen, sitten, vähän
ajan päästä ei näe mitään usvalta, ja sitten ei kestä tuntiakaan,
ennenkun vesi alkaa juosta siitä virtanaan, ihan kuin joku seisoisi
ja kaataisi suurista korvoista sieltä ylhäältä."
Otik hymähti äidilleen, joka näytti luulevan Jeshtshediä
jonkinlaiseksi vesisäiliöksi ja että sen sisässä kätkeytyi meri.
Muori ei sitä kuitenkaan huomannut, sillä hänen katseensa oli
kiintynyt Otikin matkalaukkuihin, jotka vielä olivat purkamatta
keskellä tuvan lattiaa.
"Missä sinulla on avain tavaroihisi?" kysyi hän. "Syö sinä rauhassa
ja anna ne minulle, niin minä puran ne kaikki tyyni sinulle; ei ole
hyvä vaatteille, että ne ovat niin kauan pakattuina. -- Oh Herra
Jumala, poika, miten paljon sinulla on vaatteita! Milloin sinä
ennätät kuluttaa nuo kaikki? Nämähän kestävät koko sinun elämäsi
ajan. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi takkia. Ja liivejä minä
en osaakaan laskea, ja sitten vielä kaksi kappaletta päällystakkeja!
Laupias taivas, sellaista jumalatonta ylellisyyttä! Jos minä olisin
sinun sijassasi, niin minä häpeäisin noin paljoja vaatteita."
"Mutta äiti", puhkesi Otik harmistuneena sanomaan, "alotatteko
te nyt taas! Toivoin teidän käyttäytyvän täällä järkevämmin kuin
Pragissa käydessänne. Miten te voitte vaatia, että minä käyttäisin
vaatteitani siksi kuin ne menevät hajalleen! Onhan nuori lukumies
Pragissa kuitenkin jotain toista kuin lehmäukko täällä vuoristossa,
joka hautauttaa itsensä sulhastakissa, ellei hänellä ole poikaa,
joka saa sen periä. Ja nyt minä sanon teille erään asian, joka on
viimeinen ja ensimäkien: te olette aina ollut ja olette vieläkin sekä
oikeudeton että kohtuuton minun suhteeni; minä olen kuitenkin ollut
parempi kuin useimmat muut, eikä usea minun tovereistani ole ottanut
tohtorintutkintoa 25 vuoden ijässä. Olenko minä koskaan saattanut
teille mitään huolia? Oletteko te esimerkiksi koskaan tarvinnut
maksaa minun velkojani, jota niin monet äidit saavat tehdä?"
"Se vielä puuttuisi, että tekisit velkojakin, kun sinulla on vuodessa
enemmän kuin mitä koko meidän kylä kuluttaa."
"No, sen minä olen kuullut ennen ja sen me jätämme. Mutta enkö
minä ole aina lukenut ahkerasti ja mennyt kunnialla kaikkien oppi
tutkintojen läpi?"
"Sinä et saa unohtaa, miten monta kertaa vuodessa minä tulin Pragiin
koko vaunut täynnä voita, siipikarjaa, vihantakasvia ja paljon muuta,
jotka jaoin professorien keittiöihin. Niin että kyllä minä aina olen
maksanut kalliisti sinun kauniit todistuksesi."
"Teille, äiti, ei todellakaan kannata tuhlata sanoja; teidän
silmissänne ei minulla ole ainoatakaan hyvää ominaisuutta tai
ansiota. Te kuvailette minut niin mustaksi, että minä ihan
säikähtäisin itseäni, jos en tietäisi, että se nyt kerta on teidän
tapanne. Te luulette tietysti, että tekisitte suuren synnin, jos
sanoisitte minusta ainoankaan kehuvan sanan; teidän mielipiteenne
mukaan on hyvien äitien ainoastaan toruttava ja rangaistava. -- Elkää
viekö tuota takkia ylös muiden kanssa; minä otan sen päälleni, aijon
mennä kävelemään kierroksen. On niin lämmin ja päiväpaisteista,
minä näytän tuoneen oikean kevään mukanani teille... Mutta minne
täällä oikeastaan voi mennä? Pragissa minä kävelin aina tuttavineni
Prsjikopilla [Pragin suurin katu] sunnuntaisin tähän aikaan."
"Sunnuntaisin?" toisti äiti, levittäessään huolellisesti takkia
tuolinselustalle. "Onko siellä jok'ikinen sunnuntai juhlat?"
"On, jokikisenä sunnuntaina ja pyhäpäivänä on Pragissa kauniiden
tyttöjen juhlat", nauroi Otik, näyttäen helmivalkeita hampaitaan ja
siveli kiharaista päätään. "Herrat ja naiset kävelevät siellä ja
katsovat toisiinsa ja sen, joka sattuu herran mieleen, valitsee hän
naisekseen ja päinvastoin."
"Kyllä te käyttäydytte Herran pyhänä päivänä!" huudahti Mrakot muori
ja teki ristinmerkin. "Silläkö tavalla te pidätte jumalanpalvelusta?
Ja sitten ollaan kummissaan siitä, että Jumala lähettää meille
katovuosia ja sotia ja pyrstötähtiä ja koleraa! Mutta ei kai ne voi
olla mitään kunniallisia tyttöjä?"
"Olivatpa tai ei, mutta mitä siitä?" vastasi Otik, joka ei voinut
seista kiusausta vastaan härnätä hiukkasen äitiä. "Sitä me emme
kysy, kunhan ne vaan ovat nuoria ja kauniita ja luovat meihin helliä
silmäyksiä."
Mrakot muori muuttui tumman punaseksi harmista.
"Kuuleppas sinä, hyvä herra", sanoi hän painolla, "sinä nuhtelit
minua taannoin siitä, etten minä osota sinulle kyllin suurta
kunnioitusta, mutta minusta näyttää, kuin et sinä kunnioittaisi
suuresti itseäsikään, koska voit kuluttaa Herran pyhän päivän sillä
tavoin. Minä totta totisesti pitäisin paljoa suurempana häpeänä kuin
kunniana, jos tuollainen lutka loisi minuun silmäyksiään ja koettaisi
näyttää siltä kuin hän ja minä olisimme vertaisia. Tytölle, jolla
on silmäyksiä joka miehelle, en ainakaan minä pane suurta arvoa.
Mutta sellaisia te Pragin herrat olette. Teille voi sanoa tuskin
ainoatakaan sanaa, jota te kärsitte; mutta te kärsitte, että mikä
tyttölutka tahansa..."
"Elkää vaan unohtako, että hänen täytyy olla kaunis ja nuori",
ärsytti Otik julmistunutta äitiä.
"Ja ajattelevatko kaikki Pragin miehet samoin kuin sinä?"
"Kaikki, sillä erotuksella vaan, että minä olen pyhimys toisten
rinnalla. Olenhan minä aina sanonut, että te ette tiedä, mikä
mallikelpoisen poika teillä on; toinen kenties opettaisi teille, mitä
oikeilla huolilla tarkoitetaan."
"Kyllähän! Etkä sinä koskaan koeta kääntää ystäviäsi heidän
jumalattomilta teiltään?"
"Jokainen saa pitää huolta itsestään, se on _minun_ sääntöni, äiti!"
"Tuollaisten tunnustusten jälkeen kai sinä et voi kummeksia sitä,
että minä en mielelläni laske sinua tiehesi? En minä nyt tiennyt,
minkälaista siellä suuressa maailmassa oli, mutta kyllä minä
aavistin, ettei siellä ollut niinkuin olisi pitänyt olla -- että
te ostitte opin autuudella. Te ette käyttäydy kuin kunnialliset
miehet ettekä etsikään itsellenne kunniallisia vaimoja. Kun poika
täällä vuoristossa aikoo mennä naimisiin, valitsee hän itselleen
ymmärtäväisen ja ahkeran tytön..."
"Tuhat tulimaista. Kuka puhuu naimisiin menosta? Sitä ei aijo meistä
ainoakaan."
"Mitä te sitten löyhöttelette tyttöjen kanssa?" kysyi Mrakot muori
kiivaasti. "Aivanko te sitten ilman tarkoitusta panette niiden päät
pyörälle?"
"Me tahdomme huvitellaita. Siinä teillä on kaikki meidän syntimme
yhdistetyt yhdeksi sanaksi. Mitä varten me olemme maailmassa, jos
emme huvittelemista varten? Ja mitä tyttöihin tulee, niin huvittaa
liehitteleminen tietysti heitäkin. Tuhmiahan ne olisivat, ellei
meidän kohteliaisuutemme miellyttäisi heitä. Sitä paitsi he saavat
itse katsoa, ettei se mene liian pitkälle." "Otik, sinä puhut kuin
pakana."
"Mutta se minä en ole, minä olen vaan nuori ja tahdon nauttia
elämästä. Suo minulle muutamia hauskoja vuosia; ne pakenevat
kuitenkin tiehensä liika kiireesti. Sen minä näen muista. Kunhan vaan
30 vuotta on tullut hartioille, niin on jo ärtyinen vanhapoika, joka
murisee kaikesta ja kaikista. Teidän pitäisi paremminkin kiittää
minua kuin toraa, etten minä vielä aijo naida ja että minä vaan
leikin tyttöjen kanssa. Jos minä menisin naimisiin, niin saisitte te
uusia huolia hartioillenne ja saisitte lähettää minulle rahaa vielä
enemmän kuin ennen. Kaikki minun tuttavani ovat tehneet suurempia
tai pienempiä tyhmyyksiä tyttöjen tähden, ainoastaan minä olen aina
ollut järkevä siinä suhteessa, ja sellaisena minä olen aina pysyvä.
Minä en ole koskaan ajatellut kauniimpia tyttöjä sen kauemman kuin
olen tanssinut heidän kanssaan, puhellut heidän kanssaan tai kuullut
heistä puhuttavan. Jos minä olen käynyt jotakuta tervehtimässä,
niin en ole koskaan tehnyt sitä siitä syystä, että olisin ollut
rakastunut häneen, vaan ainoastaan vaan huvitellakseni hiukan.
Ja onnellisesti minä aina olen päässyt leikistä enkä ole koskaan
polttanut siipiäni, vaikka minulla olisikin ollut syytä siihen.
Ajatelkaas, äiti, Otikinne, josta te olette niin vähän ylpeä, ja
jota te muistutatte jok'ikisestä asiasta -- hänestä uneksivat kaikki
Pragin kauniit tytöt!... Nyt te tiedätte asian laidan, ja nyt voitte
minun mielestäni olla levollinen minusta ja Prsjikopin tytöistä."
"Ettet häpeä kerskailla tuolla tavalla omalle äidillesi! Kyllä te
mahdatte olla koko kauniissa työssä siellä Pragissa; miten kauan
sinä olet tutkinut noita aineita? Saatteko te diploomin tai mikä
sen nimi on, kun te olette täysioppineet sellaisessakin? Mutta minä
pyydän sinua kerrassaan, päästä edes minut kuulemasta oppiasi sillä
alalla..." ja Mrakot muori kaappasi kiukuissaan kokoon pojan vaatteet
ja katosi yläkerran ovesta.
"Siinä sitä nyt ollaan!" mutisi Otik. "Ja tämä tulee tietysti olemaan
jokapäiväistä leipää. Jos ottaa kaikki leikilliseltä puolelta,
niin se ei ole hyvä, ja jos sanoo mitä todella tarkoittaa ja mikä
on puhdas totuus, niin se on tuhat kertaa pahempi. Kaikki naiset
tahtovat, että heille valehdeltaisiin."
Tohtori meni peilin luo ja järjesteli pukuaan ja hiuksiaan niin
huolellisesti, kuin olisi ollut menossa vasta kertomilleen kävelyille
pääkaupungissa. Hänen kasvonsa ilmaisivat tätä tehdessä hänellä
olevan itsestään aivan toisen käsityksen kuin äidillä.
"Ja sitten hän uskaltaa moittia minua, etten koskaan tullut häntä
tervehtimään", murahti hän hampaittensa lomasta, "ja itki ja itkee
yhä vielä minun välinpitämättömyyttäni! Mutta kyllä minä tiesin, mikä
minua täällä odotti, ja olenpa iloinen, että minulla oli setä, jota
sain syyttää. En ole ollut täällä vielä tuntiakaan, ja taivas, miten
hän jo on lasketellut minulle! En todellakaan ihmettele, ettei isä
koskaan rakastanut häntä niin kuin hänen monet hyvät ominaisuutensa
kieltämättä kuitenkin olisivat ansainneet. Sellainen ahdasmielisten
ennakkoluulojen näytetilkku -- hyi!"
Ja tohtori otti hattunsa ja keppinsä ja läksi ulos tullakseen taas
hyvälle tuulelle. Hän ei kaualle aikaa ollut tuntenut itseään niin
kiukustuneeksi ja loukatuksi; ajatellessaan äidin vääryyttä nousi
hänen mielensä ihan raivoon. Hänellä ei ollutkaan mitään syytä
osottaa kunnioitusta vanhan eukon piintyneelle käsitykselle tai
väärinkäsitykselle asioista ja oloista; hän oli nuori, terve, kaunis,
rikas ja lahjakas, oikea onnen ja luonnon suosikki. Ei ainoastaan
tytöt, jota hän oli syyllä sanonut, vaan myöskin kaikki muut
koettivat voittaa hänen suosiotaan ja kunnioittivat häntä. Miten hän
siis olisi voinut muuta kuin suuttua äitiin, joka yksinään moitti ja
arvosteli, silloin kun muut vaan ihailivat ja kiittivät? Eikö aivan
yksinkertaisesti olisi ollut hänen velvollisuutensa pitää poikaansa
täydellisyytenä, kun kaikki muut selittivät hänet rakastettavimmaksi
ja lahjakkaimmaksi ihmiseksi, mitä maa on koskaan kantanut?