minä olen aina sanonut. Kun tuot minulle paidat, niin minä kerron
sinulle kaikki, missä minä olen ollut mukana. Se on varmaan huvittava
sinua. Mutta niin paljoa minun kuitenkin täytyy sanoa sinulle nyt,
että minä olen vielä aivan pyörällä päästä kaikesta, mitä minä
olen nähnyt ja kuullut. Teitä, ukkovaari, minä erittäinkin muistin
kaikissa noissa juhlallisuuksissa; teidän olisi pitänyt olla siellä
kuulemassa, miten Otik rupatteli kaikkien noiden herrain kanssa.
Nyt minä käsitin ensi kerran, että poika on kuitenkin mahtanut
oppia siellä jotain. Voitteko ajatella, hän teki heidät kaikki
sanattomiksi ja lasketteli milloin latinaa, milloin tshekkiä.
Muutamat noista, jotka saivat myöntää hänen olevan oikeassa, olivat
yhtä vanhoja kuin te, ja monella oli rinta täynnä pieniä tähtiä ja
se merkitsee, että he ovat kuuluisia ihmisiä. Ja kaikkein, jotka
olivat salissa, täytyi myöntää hänen olevan oikeassa ja tunnustaa
hänet yhtä viisaaksi ja järkeväksi kuin he olivat itse. Mutta minä
olen varma siitä, ettei se ollut heidän mieleensä, että sellaista
poikaa pidettiin tasa-arvoisena heidän kanssaan ja että sellaiselle
osotettiin niin paljon kunniaa. Sitten he panivat hänen sormeensa
kultasormuksen, joka oli niin paksu, etten osaa sanoa, ja ripustivat
koreat vitjat hänen kaulaansa, ja sitten rumputettiin ja soitettiin
sen kunniaksi, että hän oli voittanut heidät, ja sitten suuteli
häntä jokainen noista herroista poskelle, ja sitten lie ottivat
hänet mukaansa erääseen lähellä olevaan kappeliin, jossa pidettiin
messu. Se se oli, joka ilahutti minua kaikista enimmin; minä olin
ajatellut, että ihmisillä, jotka ovat lukeneet niin paljon, ei olisi
aikaa välittää Jumalasta, ja usein minä en maannut öillä pelkästä
pelosta, että he viekottelisivat Otikin jumalattomille teilleen.
Nyt minä edes tiedän, ettei hänen sielunsa ole hukassa. Mutta mitä
te sanotte siitä, että he rumputtivat ja soittivat minullekin, kun
minä langon kanssa laskeusin reestä tuon suuren linnan edessä, jossa
se pidettiin? Luulin ihan kuolevani häpeästä. En tiedä, mitenhän
lienen tullut saliin, mutta siellä he istuttivat minut ensimäiseen
penkkiin; en tiennyt minne kääntyä häpeästä. Mutta kun sitten Otik
astui esiin ja kiitti minua kaikkein ihmisten kuullen siitä, että
olin antanut hänen lukea, silloin minä unohdin kaikki ja itkin ihan
sydämmeni pohjasta. Hän ei tiedä hän eikä tule koskaan tietämään,
miltä minun sydämmessäni tuntui, silloin kun minun täytyi repiä hänet
rinnastani ja antaa hänet toiselle, aivan kuin hän ei olisi ollutkaan
minun. Isä hänen oli kunnon mies, mutta lempeä aviomies -- se hän
vaan ei ollut. Sitten me olimme hienoilla päivällisillä langon luona,
mutta elkää luulkokaan, että hän itse maksoi sen. Eihän toki! Minä
istuin Otikin vieressä, ja sillä aikaa kun muut joivat, käytin minä
tilaisuutta puhella hänen kanssaan, niinkuin on luonnollista, että
äidin on puhuttava lapsensa kanssa. Minä sanoin hänelle, miten minä
ikävöin häntä, ja hän lupasi ettei mikään eikä kukaan pidättäisi
häntä tulemasta minua tervehtimään. Mutta arvelkaas, minä sain
selville, että vaikka hän on tohtori, ei hän kuitenkaan ollenkaan
käsitä parantaa sairaita; sen sijaan hän osaa kaikki lait, mitkä on
kirjoitettu maan päällä, ja kun hän vaan tahtoo, pääsee hän keisarin
neuvoskuntaan ja tulevaisuudessa hän kenties pääsee auttamaan
keisaria maan johtamisessa. Se ei merkitsekään aivan vähän."
Enefa kuunteli kädet ristissä, täynnä ihmettelyä ja kunnioitusta.
"Enkö minä ole aina sanonut teille, ettei oppi ole ainoastaan
kaunista ja kunniakasta, vaan myöskin hyödyllistä, eikä ollenkaan
ainoastaan laiskureille, jotka eivät tahdo tehdä työtä?" puhkesi hän
sanomaan. "Teidän Otikinne -- mutta nyt kai minä en rohkene enää
sanoa häntä siksi; miksikä ihmiset kaupungissa sanovat häntä -- herra
tohtoriksi kenties?"
"Niin, niin ne sanovat kaikki", vastasi Mrakot muori jonkunlaisella
itsetunnolla, "mutta sinä voit kernaasti sanoa vanhaan tapaan. Tehän
olette samalta paikkakunnalta."
"Niin, luonnollisesti, mutta ei sellainen vaikuta asiaan. Minun
täytyy totuttautua sanomaan häntä tohtoriksi. Jos minä joskus tulisin
hänen kanssaan puheekkain ja hairahtuisin tuolla tavalla, saisin minä
hävetä. Mutta tahtoisinpa tietää, voisinko minä puhua hänen kanssaan?
Mitä hän sanoo? Voiko häntä ymmärtää tai puhuuko hän niin oppineesta,
että vaan oppineet käsittävät häntä? Mutta sehän on totta, koska
te, muori, ymmärrätte häntä, niin voin kai minäkin tehdä sen. Minä
muistan Otikin, tohtorin sanoakseni, aivan kuin unessa. Kerran kun
minä leikin pihallamme muiden lasten kanssa, tuli hän meille, katsoi
leikkiä vähän aikaa ja opetti meitä sanomaan:
"Puron vartta reunustaa
Suurta, pientä katajaa,
Ken nyt sanan arvaa vaan,
Piiristä se mennä saa.
"Mahtaneekohan hän enää muistaa sitä? Kyllä kai hän on unohtanut sen."
"Se on selvää; miten voit luullakaan muuta? Hänen on kyllä pidettävä
päässään muita asioita kuin sellaisia tuhmuuksia. Kaikki neljä seinää
hänen huoneessaan ovat täynnä hyllyjä, jotka ylettyvät lattiasta
kattoon, ja ne ovat niin sullotut täyteen kirjoja, ettei voisi saada
nuppineulaakaan niiden väliin. Ja kaikki läpeensä hän on lukenut!
Miten sinun juolahtaa mieleesikään, että hän sellaisella päällä
muistaisi tuollaisia lörpötyksiä?"
"Onko hänellä niin paljon kirjoja?" ihmetteli Enefa. "Ja kaikki
lehdet ovat kirjoitetut täyteen? Mitähän ne mahtanevatkaan sisältää?"
"Ne ovat kaikenlaisia opettavaisia kirjoja, ei ainoakaan ole huvin
vuoksi. Tehdäkseni hänet iloiseksi, kysyin minä, mitä ne sisältävät.
Toisissa kerrotaan kaikista maailman kansoista, miten heille on
käynyt ja käy ja tulee käymään. Toisiin on kuvattu kaikki maailman
linnut ja kalat ja matelijat ja nelijalkaiset eläimet. Eräässä
kirjassa oli kuvia siitä, millaista oli ennen, ennenkun Jumala loi
maan ja pani ihmisen siihen asumaan. Se vasta oli ihmeellistä: siinä
oli vaan tulta ja merta ja jos jonkinlaisia petoja, jotka matelivat
vedessä; sinä et voi kiivaillakaan mielessäsi kaikkea; minä näin
niistä unta yöllä."
"Silloin tietää Otik varmaan minkänäkönen on Herra Jumala ja neitsyt
Maaria", kysyi Enefa leimuavin silmin.
"Niinkuin hän ei tietäisi sitä, kun hän tietää niin paljon
muutakin? Jos vaan muistaisin, niin totta totisesti kysyisin
häneltä. Voi, miten sinä kuitenkin ajattelet paljon, jota ei
koskaan juolahtaisikaan minun päähäni! Minä kysyn sitä häneltä ihan
ensimäiseksi asiaksi; mutta ei, parempi on, että ukkovaari kysyy, hän
on viisain meistä, ja se sopii parhaiten, että hän tekee sen."
"Minä en kyllä tule olemaan yksissä teidän poikanne kanssa", vastasi
ukkovaari. Hän oli tähän asti kuunnellut äänettömänä naisten puhetta
ja silloin tällöin vaan rykäissyt, aivan kuin jotain olisi takertunut
hänen kurkkuunsa.
"Sepä vasta olisi kaunista, että te ette tulisi tutuksi minun poikani
kanssa!"
"Hän on aivan liiaksi nuori minun ukkorähjän ymmärrettäväksi, ja
niinä olen aivan liiaksi halpa voidakseni häntä huvittaa", vastasi
isoisä harvinaisen terävällä äänellä.
"Mutta ajatelkaa, että hän on oppinut mies!" puuttui Enefa hänen
puheeseensa, "sellaiset kuin hän eivät käännä ihmisille selkäänsä
siitä syystä, että he ovat köyhiä; sen tekevät vaan sivistymättömät."
"Siinä sinä olet oikeassa", vakuutti Mrakot muori; "minä en tahdo
kiittää häntä enemmän kuin hän ansaitsee, ja sen te tiedätte, etten
ole koskaan tehnyt sitä; usein olen päinvastoin sanonut, että hänestä
huomaa kyllä, ettei hänen äitinsä ole saanut häntä kasvattaa. Mutta
siksi minä kuitenkin olen nähnyt, että tyhmää ylpeyttä hänessä vaan
ei ole. Viime kerralla hän kysyi minulta vähän teistä, vaari; Enefaa
hän ei muista. Paljoa hän ei muista meidän vuoristamme, hän oli vaan
kymmenvuotias täältä otettaessa. Mutta teidän Bethleheminne, sen
hän näkee vielä edessään niin selvästi, kuin hän olisi nähnyt sen
viimeksi eilen. Hän sanoi minulle kerran olleensa maailman kaikissa
teaattereissa, mutta ettei hänellä ole ollut missään niin hauska kuin
teidän kamarissanne."
"Minäkin muistan hänet yhtä selvästi kuin olisimme eronneet eilen.
Hän oli kaunis poika, jonka tukka oli kuin kultaa ja silmät kuin
ruiskukkaset", vastasi isoisä, yhä vielä kylmällä ja väkinäisellä
äänellä, vaikka Bethlehemin ylistys nähtävästi oli hänelle mieliksi.
"Hän on vielä sellainen, joksi muistatte hänet, vaikka hän on vasta
rumentanut kasvojaan."
"Rumentanut?" huudahti Enefa. "Miten niin? Mitä hänelle on tullut?"
"Se on hänen oma syynsä, hän on antanut kasvaa parran koko kasvoille.
Tiennevätkö Herran enkelitkään, mikä pojan päähän pisti, kun hän
laittoi itsensä sennäköiseksi. Ei kai hän lie vaivainenkaan, kun hän
tahtoo salata rehellisiä kasvojaan."
Enefa rupesi taas tohtorin puolelle.
"Mutta Herralla Jesuksellahan myös oli parta ja pyhillä apostoleilla
samaten. Katsokaa vaan pyhimyksiä kirkossa; ei ainoakaan ole
parratta."
"Se on kyllä totta, mutta se onkin aivan toista. Tavalliselle
ihmiselle se ei käy päinsä."
"Mutta teidän Otikinne ei ole mikään tavallinen ihminen", puolusti
häntä Enefa innokkaasti, ja isoisä rykäisi taas.
"Sinun kanssasi on vaikea kiistellä", tuumaili Mrakot muori,
"varsinkin kun Otik on kysymyksessä; hän ei tiedä, mikä puolustaja
hänellä on sinussa. Mutta minä, jonka piti kiiruhtaa kotiin! Täällä
minä seison ja rupattelen rupattelemistani ja estän teitä menemästä
levolle. Hyvää yötä teille koko joukolle, Enefa, pidä kauniisti mitä
olet luvannut! Tule, Anka! Isoisä, minulla on siunattu rukousnauha
mukanani, jottei meille tapahtuisi tiellä mitään pahaa."
Isoisä vakuutti hänelle, ettei hänelle sellaisen turvan matkassa
ollessa tapahdu mitään pahaa, ja Enefa saattoi heidät etehiseen ja
sulki huolellisesti oven heidän jälessään.
Palattuaan tupaan ei hän pannut maata, vaan jäi liikkumattomana
seisomaan ikkunan viereen, haaveilevat silmät kiinni sen jääkukissa.
Yhdessä astiassa ikkunalaudalla oli muutamia persiljan varsia, ja
hän taittoi yhden oksan ja kiinnitti sen hiuksiinsa tullakseen
iloisemmille mietteille. Näytti siltä kuin keino olisi auttanut,
ainakin kasvoille kohosi vähitellen tummempi puna, ja hänen silmänsä
loistivat yhä salaperäisempää loistoa.
Ukkovaari istui kauan äänettömänä ja tarkasti häntä nurkastaan uunin
vieressä. Lopulta hän rykäisi kerran.
"Mitä sinä seisot ja tuumit?" kysyi hän lyhyesti.
"Tuumin vierasta, jonka me kohta saamme. Kuka olisi voinut aavistaa,
että Otik Mrakot kuitenkin lopulta tulisi tervehtimään vuoristoamme!
Voin tuskin uskoa sitä oikein todeksi. Kyllä sellainen ihminen
kuitenkin on suuri ja merkillinen, joka on etevämpi monia, monia
tuhansia tiedoissa; hänen vierellään mahtavat toiset näyttää kuin
myyrät hirven, metsän kuninkaan rinnalla. Tulee hauskaksi nähdä,
häntä; tähän saakka minä en ole nähnyt ketään oppinutta miestä,
ottamatta lukuun kunnianarvoista pastoriamme, mutta hänen kanssaan
onkin aivan toista."
"Minä en ole vieraasta ollenkaan iloissani. Toivon äidille siitä
kaikkea mahdollista iloa, mutta meidät toivon hänen jättävän rauhaan."
"Miksi niin? Sinähän, ukkovaari, tahdot tavallisesti olla kernaasti
viisaiden ihmisten seurassa!"
"Jokainen pysyköön alallaan. Hän on oppinut herra, ja me olemme
oppimattomia ihmisiä; ne eivät sovi yhteen. Meidän viisautemme
on toista kuin hänen, siitä voit olla varma. Meidän on oltava
varovaisia, muutoin saat nähdä, että hän alkaa ivailla meitä ja
nauraa meille."
Enefa tuli niin hehkuvan punaseksi, kuin ukkovaari olisi sanonut
jotain loukkaavaa hänestä suoranaisesti. Häntä sekä ihmetytti että
loukkasi, että isoisällä oli niin huonot ajatukset juuri tohtorista,
jota hän niin suuresti kunnioitti. Mutta hän ei sanonut mitään,
vakuutettu kun oli, että tohtori oli tultuaan saattava isoisän
paremmille ajatuksille. Hän meni äänettömänä kamariinsa, ettei olisi
pitentänyt epämiellyttävää puhelua.
Enefa ei aavistanut, että isoisä, joka tunsi hänen luontonsa, tahtoi
pelottaa häntä, kun hän näki hänen mieltymyksensä tohtoriin.
Sillä, katsokaas, ukkovaari, hän oli se, jolla oli enemmän ymmärrystä
kuin teillä ja minulla ja monella muulla yhteensä.
* * * * *
Laskiaissunnuntaina menevät ihmiset suoraa päätä kirkosta tanssiin.
Enefa ainoa kaikista tytöistä läksi kotiin, ja sydän hänellä sykki
iloa. Hän ajatteli työtä, joka odotti häntä.
Lupauksensa mukaan hän istuutui heti päivällisen jälkeen leikkaamaan
tohtorin paitoja, ja se meni sellaisella vauhdilla, että hän itsekin
ihmetteli sitä. Hän oli tuskin tarttunut työhön kiinnikään, ennenkun
se jo oli valmiina. Oli kuin yöllä olisi kasvanut siivet neulalle;
se lenteli ylös ja alas hänen hyppysissään. Isoisä, joka istui
nurkassaan uunin vieressä ja katseli tätä, tuli päästään pyörälle
enemmän kuin koskaan ennen, ryki aina vähän väliä nähdessään Enefan
ahkeruuden ja kömpi lopulta uunille torkkumaan.
Maanantaina lähtee kansa ravintolaan heti aamiaisen syötyä; Enefa ei
noussut tuoliltaan, jolla hän istui. Tiistaina menee kylän vanhinkin
eukko tanssiseuraan: Enefa vaan istui kotona ja ompeli ompelemistaan.
Niin kauniita ajatuksia, kuin nyt tuli hänen mieleensä, ei hänellä
ollut vielä koskaan ollut. Usein hän myös kuunteli isoisän
viisauspuheita, mutta eihän vanhus jaksanut yhtenään puhua.
Ei koskaan, ei koskaan hän ollut ommellut niin merkilliselle
miehelle; joka pisteellä, joka leikkauksella oli hänelle erityinen
juhlallinen merkitys. Hyvästikin sata kertaa kysyi hän itseltään
ommellessaan, saisiko hän todellakin nähdä tohtoria, missä he
mahtaisivat tavata toisiaan ensi kerran, ymmärtäisikö hän heti, että
se oli hän, sanoisiko tohtori hänelle jotain j.n.e.
Ei edes tiistainakaan, kun pojat tulivat Podhaiskylle "uusi kesä"
mukanaan, Enefa hievahtanut paikaltaan ikkunan vierestä. Yksi
heistä kantoi "kesää", joka on tehty kahdeksasta vitsasta ja niiden
jokaisen latvaan on sidottu omena; alapäästä ne ovat sidotut yhteen,
jotta niitä voisi kantaa kuin vastaa. Toinen oli puettu naiseksi ja
rukoili niin liikuttavasti, että hänelle annettaisiin, vähän ruokaa
lapsille vietäväksi. Kolmas esitti nuohoojaa ja lakasi kaikki nurkat
katsoakseen eikö siellä ollut mitään suuhun saatavaa. Muutamia muita
omituisiin pukuihin pukeutuneita sekä joukko soittajoita oli heidän
mukanansa. Minne vaan pojat tulevat "uusi kesä" mukanaan, täytyy
tyttöjen antaa heille rahaa; hopealantit he pistävät omenain sisään,
kuparilantit poikien taskuihin, ja sitten tanssitaan toistensa
kanssa. Vanhan tai nuoren, kunhan on naisihminen, täytyy vaan tanssia
ympäri pojan kanssa, ja kuta korkeampia hyppyjä he ottavat, sitä
parempi. Sitten lähtään yhtä matkaa ravintolaan, jossa tanssitaan
puoliyöhön asti.
Hyvän aikaa kiusasivat pojat Enefaa, että hänkin tanssisi kierroksen
ja lähtisi sitten ravintolaan. Mutta siitä ei ollut apua. Enefa
syytti kiireellisiä töitään, ja päästäkseen heistä erilleen antoi hän
heille neljä kuusikreutzistä kahden sijasta. Luonnollisesti hän sai
sen jälkeen kantaa koulumestarin nimeä entistä enemmän. Mutta niinpä
hänen työnsä joutuikin valmiiksi kauan ennenkun Mrakot muori oli
odottanutkaan.
Hän läksi matkalle kartanoon työnsä kera, ja kun Mrakot muori
oli uteliaasti avannut valmiiksi ommellut paidat, voi hän tuskin
pidättää ihmettelyn huudahdusta. Nähtävästi oli Enefa tällä kerralla
tehnyt parastaan. Ja totta totisesti, niitä paitoja ei olisi mikään
kuninkaan poika tarvinnut hävetä käyttää! Rinnustalle hän oli
ommellut kukan kukan viereen: muutamiin lemmikkiä, muutamiin apilaan
lehtiä, muutamiin taas ruusuja j.n.e. Olisi ollut vaikeaa sanoa, mikä
niistä oli kauniin kaikista; oli ilo katsoa kaikkiin niihin.
"Niin kauniita paitoja ei Otikilla ole ollut koskaan. Ei ainoakaan
niistä, joita minä näin hänellä Pragissa, vedä näille lähimainkaan
vertoja", vakuutti Mrakot muori ja huusi Ankalle, että tämä laittaisi
kahvipannun tulelle.
"Sillä aikaa kuin odotamme kahvia, voit sinä tulla ylös katsomaan,
mitä minä olen tehnyt. Toivoisin, että sinä tulisit yhtä
tyytyväiseksi minuun kuin minä olen sinuun."
Näin sanoen hän vei Enefan yläkertaan, jonka ainoan kamarin hän oli
laittanut pojalle.
Ja Enefalle kävi samoin kuin aikaisemmin Mrakot muorille: hän
päästi hämmästyksen huudon. Kamarissa oli sellainen komeus ja
loisto, jollaista hän ei ollut koskaan uneksinutkaan. Hän ei voinut
ihmetellä kyllikseen vanhaa ystäväänsä, jolla oli ollut silmät
niin auki ja joka oli ymmärtänyt tehdä sen mukaan kuin oli nähnyt
Pragissa. Ikkunoissa riippuivat hienot, valkeat uutimet, keveät ja
läpikuultavat kuin hämähäkin verkko. Lattialle oli levitetty matto,
joka oli niin pehmeä, että tuntui kuin olisi astunut mullassa.
Piirongilla, joka oli kiiltävä, kuin peili, seisoi suuri, kullattu
kello.
"Täällähän on kuin paratiisissa; täällä täytyy jokaisen viihtyä",
huusi Enefa, tarkastellessaan ympäristöään hurmaantunein katsein.
"Suokoon Jumala, että Otik voisi rauhoittua täällä edes lyhyen ajan",
huokasi leski, pyyhkiessään pois muutamia pölyhiukkasia piirongin
päällykseltä. "Vedä auki ylimäinen laatikko, sinne Enefa, ja pane
itse paitasi; sinä osaat tehdä sen paremmin kuin minä... Mutta sehän
on totta, unohdin, ettei laatikko ole tyhjä! Minä panin siihen kaikki
tavarat, jotka Otik antoi minulle Pragissa ollessani. Totta puhuen,
minä en tiedä, mitä niillä teen; minulle eukkopahalle ne ovat aivan
liiaksi hienot, minä en voi niitä käyttää -- sääli vaan rahoja, joita
ne ovat maksaneet! Minun täytyy raivata ne johonkin arkkuun, täällä
ne eivät tietysti voi olla, kun hän tulee. Mutta pane ne nyt tuolille
niin kauaksi -- -- Jumaliste, joko ne nyt taas ovat riidassa pihalla?
Herra ties, mikä väelle on tullut viime aikoina; niin pian kuin minä
käännän selkäni, ovat he tukkanuottasilla. Minun täytyy todellakin
mennä alas erottamaan heitä, muutoin he eivät lopeta koko yönä."
Mrakot muori meni, ja Enefa oli yksin huoneessa. Hän alkoi tyhjentää
huonetta hiukan epäillen, mutta samalla juhlallisella liikutuksen
tunteella, joka yltyi joka kerta kun hän tarttui uuteen esineeseen.
Tulihan kaikki tohtorilta, kaikkia hän oli mahtanut pidellä kädessään
ennen äidille antamista. Ensimäinen, jonka hän otti ylös, oli kaunis
valokuvakirja, joka sisälsi näköaloja Pragista. "Kyllä ne Pragilaiset
sentään mahtanevat olla hurskaita ihmisiä", ajatteli hän ja katseli
valokuvia. "Heillähän on niin monta, monta kirkkoa." Sitten tuli
paljon saippuoita erivärisiä ja -muotoisia, ja taas täytyi Enefan
ihmetellä, sillä siellä oli saippuoita omenain, kirsikkojen, koirien
ja lammasten muotoisia. Sen jälkeen sattui hänen käteensä rasia
erilaisia hajuvesiä, ja jokainen pullo lemusi yhtä väkevästi kuin
puutarhallinen kukkia. Lopuksi sai hän käteensä samettisen kotelon.
"Tämä mahtaa olla jotain eriskummallista", ajatteli hän mielessään ja
raoitti kantta, mutta hiukkasen, hiukkasen vaan -- saadakseen edes
käsityksen siitä, mikä se eriskummallinen oli. Ennenkun hän edes
itse tiesi, miten se tapahtui, oli jo kansi aivan auki ja hän itse
innokkaasti tarkastamassa kotelon sisustaa.
Siinä oli erään herran valokuva, jonka hän nimikirjoituksesta, mutta
enin parrasta, tunsi -- herra tohtoriksi. Hänen kasvonsa muuttuivat
hehkuvan punaisiksi, kohdatessaan noin äkkiarvaamatta hänen katseensa
ja hänen hymyilynsä, joka näytti sanovan: 'No, miltäs minä näytän
sinusta, utelias Eevan tytär?' Häpeissään hän aikoi painaa kannen
kiinni yhtä pian kuin oli sen avannutkin, mutta samassa muisti hän
käyttäytyvänsä kuitenkin hyvin lapsellisesti: tohtorihan se nyt olisi
aavistanut, siellä kaukana Pragissa, kuka katsoi hänen valokuvaansa
Jeshtshedissä! Hän tutki siis kuvaa vielä kerran rohkein, tutkivin
katsein, mutta ei voinut estää sydäntään tykyttämästä paljoa, paljoa
rajummin kuin sen olisi tarvinnut. Tuntui aivan siltä, kuin tohtori
olisi seisonut ilmielävänä hänen edessään. Ja juuri sellaiselta
hän näytti, joksi isoisä muisti hänet: hänen kasvonsa olivat kuin
ruusu ja hänen tukkansa kuin kulta ja hänen silmänsä kuin ruiskukat,
oikeat ruiskukat. Minkä ihmeen tähden ei Mrakot muori pitänyt hänen
parrastaan? Ilman sitä hän ei olisi näyttänyt puoltakaan niin
oppineelta. Ensi silmäyksellä näki, että hän oli ylempi kaikkia muita
-- paljoa viisaampi ja oppineempi ja parempi.
Viipyi kauan, ennenkun Enefa laski valokuvan kädestään, hänestä
oli niin vaikeaa saada sitä tehdyksi. Hitaasti ja vastenmielisesti
hän sulki vihdoinkin kotelon ja valmistautui välinpitämättömästi
poimimaan laatikosta, mitä siellä vielä oli jälellä. Siellä oli enää
yksi esine -- punakantinen kirja, jonka nimi oli painettu kullatuilla
kirjaimilla. Sininen silkkinauha riippui siitä alas. Vielä aivan
ajatuksissaan valokuvasta veti hän hajamielisesti nauhaa; kirja
avautui, ja hienolla, sileällä paperilla hän näki runon, jonka
alkukirjain oli haudan muotonen; sen vieressä makasi itkevä tyttö
polvillaan, aikomuksessa kiinnittää seppele ristiin.
"Se mahtanee olla kaunis kertomus tytöstä", ajatteli Enefa hyvin
huvitettuna ja hänen mieleensä muistui isän ja äidin hauta. Hän luki
nimikirjoituksen saadakseen tietää, oliko tyttö orpo samoin kuin
hänkin; se kuului: 'Oikeutta ikävöivä. Kirjoitti Jeshtshedsky.'
Viereen oli kirjoitettu punasella liidulla 's.o. äidin Otik'. Eli
siis ollut epäilemistäkään: Otik oli antanut äidilleen tämän kirjan,
koska se sisälsi runoelman, jonka hän itse oli kirjoittanut.
Enefan sydän jyskytti nyt niin ankarasti, että hänen täytyi hetkeksi
nojautua seinää vastaan; tämä löytö oli paljoa huvittavampi kuin
valokuva. Hänen silmissään hämärsi, kun hän palavalla innolla alkoi
lukea sitä.
Otik kertoi tässä runossa kaikesta mitä hänen sielunsa ikävöi, ja
todellakin, ylevämpiä toiveita voi tuskin kellään muulla olla.
Oliko runo myös muodoltaan täydellinen, oliko se kirjoitettu
oikealla todellisella tunteella, ja oliko siinä mitään runollista
sujuvuutta, sitä ei Enefa voinut arvostella, eikä hän siitä
paljon välittänytkään. Hänen mielestään oli sisältö pääasia, ja
se sai kuumia kyyneleitä hänen silmistään. Ensimäisessä säkeessä
toivoi runoilija, että riita ja eripuraisuus katoaisi maailmasta;
toisessa, että ihmiset pitäisivät toisiaan veljinä; kolmannessa,
että ihmiskunta tulisi kuin suureksi perheeksi; neljännessä, että
totuuden valo loistaisi kirkkaasti kaikille; viidennessä, että
hänen sallittaisiin näyttää, miten hartaasti hän toivoi ihmiskunnan
parasta; kuudennessa, että se hetki tulisi, jolloin hän saisi vetää
miekkansa esiin taistellakseen näitten toiveitten toteuttamiseksi;
seitsemännessä hän tahtoi kuolla niiden puolesta taistelutantereella;
kahdeksannessa hän ei pyytänyt niistä mitään muuta palkintoa, kuin
että joku vuodattaisi kyyneleen hänen haudallaan; yhdeksännessä hän
toivoi, että tämä joku olisi joku tyttö...
"Herran nimessä, mikä sinua vaivaa?" huudahti Mrakot muori tultuaan
pihalta, jossa hän oli menestyksellä toimittanut rauhanrakentajan
virkaa. Enefa nojausi piironkiin ja itki aivan pakahtuakseen.
Kesti kauan, ennenkun hän voi vastata nyyhkytyksiltä. Lopulta hän
änkytti:
"Minä luin tästä kirjasta... runon, jonka O..." tässä tukehuttivat
kyyneleet hänen äänensä, ja hän voi ainoastaan viitata avonaiseen
kirjaan.
Mrakot muori tuijotti siihen kummastuneena.