KYLÄTOHTORI
Kirj.
Karolina Svietla
Suomentanut Lyyli W.
Werner Söderström, Porvoo, 1895.
Enefa Podhaisky, se se vasta osasi ommella! Hänen pisteensä olivat
niin pienet ja tasaiset, että oikein ihmetytti. Jos hän ompeli
kukan kaulahuivin nurkkaan tai esiliinaan, näytti se aivan vasta
puutarhasta poimitulta; ihanpa täytyi pitää ajatukset koossa
ollakseen kumartamatta alas ja haistelematta sitä aivan kuin elävää
kasvia. Hänen päärmeensä ja ompeleensa näyttivät aivan nyöriin
pujotetuilta helmiltä. Hoskoviun räätäli ompeli koneella (hän oli
ostanut sen Liberecistä ja maksanut siitä enemmän kuin lypsylehmän
hinnan), mutta sittenkään hän ei voinut näyttää kauniimpaa työtä
kuin Enefa. Olisipahan tiedusteltu mistä suuresta kaupungista
tahansa, niin kuitenkin on varmaa, ettei olisi löydetty ainoatakaan
taitavampaa ompelijatarta kuin Enefa. Sitä paitsi hänellä oli
niin paljon työtä, että hän tuskin ennättikään kaikkia. Pöydällä
hänen edessään oli alituiseen sellaisia pinkkoja karttuunia ja
kovokekangasta, että kun tupaan tuli, tuskin näkyikään tyttöä
kaikkien vaatekappalten takaa. Joulun alusviikoilla hän ei nukkunut
öilläkään, niin kiire hänellä silloin oli.
Kului tuskin ainoatakaan päivää, ettei Enefan isoisä ihmetellyt,
että Enefalla "oli niin paljon touhua noiden ompeluksien tähden".
Oikeastaan hän ei ollutkaan hänen isoisänsä, vaan hänen isoisänsä
isä, mutta lyhyyden vuoksi sanoivat Enefa ja Jenik häntä paljaaksi
isoisäksi, useimmiten ainoastaan ukkovaariksi. Hänen nuoruudessaan
ei ollut vielä tavallista, että naiset ompelevat, ja vähän oli
niitäkin, jotka edes ymmärsivät pitää neulaa näpissään. Jos he
eivät olleet pelloilla ja niityillä tahi jos heillä ei ollut muita
askareita, istuivat he, sekä vaimot että tytöt, kehräten rukin
ääressä. Syksyllä, kun perunat olivat hyvästi korjuussa, tuli joka
taloon räätäli, joka ompeli sekä suurille että pienille kaikki, mitä
he tarvitsivat, hameet, puserot ja nutut, pyhä- ja arkivaatteet.
Mestarin tekemien vaatteiden täytyi kestää vuoden aika. Jos ne
menivätkin sillä aikaa hajalleen, niin saivat ne olla sillään, kunnes
melkein putosivat ruumista peittämästä. Ei kukaan hävennyt vähääkään
repaleissa käymistä; päinvastoin olisi pidetty röyhkeytenä, jos kuka
olisi ruvennut niitä paikkailemaan.
"Ihanhan minun päätäni rupeaa huimaamaan, kun näen sinut", oli
isoisällä usein tapana sanoa Enefalle. Hänellä oli paikkansa
kamarin takan vieressä, josta hän voi hyvin tarkkaan nähdä Enefan
ja tämän ahkerat sormet; itse hän kiskoi päreitä, niin hienoja ja
ohuita kuin paperilehdet. Ei juolahtanut mieleenkään, että Jenik
olisi voinut ottaa tämän työn omalle osalleen, niin paljon kuin hän
laiskottelikin. "Ei auta", lisäsi isoisä, "minun täytyy paneutua
hiukan pitkäkseni, jotta vähää virkistyisin."
Ja hän muuttihe vielä lähemmäksi uunia, levitti vanhan
lammasnahkaturkkinsa päälleen ja torkahti hetkeksi. Hän oli jo vanha
mies, tuo isäukko, hyvästikin 90 vuotta. Mutta perin, ihmeellistä
oli, miten hyvästi hän muisti kaikki, mitä oli tapahtunut ennen
muinoin maailmassa; kun hän alkoi kertoa, täytyi ihan tarttua kiinni
tuoliinsa, jos ei tahtonut vierähtää lattialle kauhistuksesta.
Parasta siinä oli se, että voi uskoa kaikki, mitä hän sanoi; isäukko
ei koskaan valehdellut. Hän oli sellainen ihminen, joka ei olisi
koskaan oman etunsa tai maallisen kunnian tähden tahtonut pahoittaa
Herramme mieltä. Sentapaista väkeä ei enää synny maailmaan. Enefa oli
aivan isoisäänsä; hänkään ei olisi millään ehdoin tahtonut suututtaa
Isää Jumalaa ja olla hänen vihansa esineenä. Isoisän nuoruudessa
oli vielä kummituksia, ja Jeshtshed oli täynnä peikkoja, hiisiä,
noitia ynnä muita haltijoita. Hulluhan se olisi ollut, joka olisi
siihen aikaan pistänyt ulos päänsä sen jälkeen, kun pyhäkelloja oli
soitettu lauantai-iltana. Ihmiset, jotka nyt saivat kuulla puhuttavan
muinoisista ihmeistä ja ajattelivat niitä, eivät melkein tainneet
hengittääkään pelkästä kauhistuksesta ja pelosta -- ja miltä olikaan
tuntunut niistä, jotka itse olivat kokeneet kaikkea tuota! Jos isoisä
vaan olisi kertonut aamusta iltaan ja illasta aamuun, kertonut koko
vuoden ajan, ei hän olisi sittenkään voinut puhua kaikesta, mitä hän
oli kuullut, nähnyt ja kokenut tässä maailmassa. Eipä varmaankaan
ollut ainoatakaan, joka ei olisi halulla kuunnellut häntä, kun hän
alkoi kertoa. Kernaimmin kaikista kuunteli häntä kuitenkin Mrakot
muori, rikas talonemäntä kylän toisesta päästä. Hän ei sanonut
oppivansa kymmenestä kirjasta niin paljon kuin siitä että kuunteli
isoisää puolen tuntia. Häntä ei ollenkaan ihmetyttänyt, että Enefa,
joskin nuori, oli niin viisas ja ymmärtäväinen tyttö; olihan hän aina
ukkovaarin seurassa. Vaikka luonnosta ei olisikaan enemmän järkeä
kuin hiirellä, täytyi kuitenkin, tahtoipa sitten tai ei, saada sitä,
ukon kanssa yhdessä ollessa.
Jokainen tietää, mikä vaiva ja harmi äideillä on lapsista, kun ne
vielä ovat pieniä; mitä huolia ja vastuksia ne saattavatkaan aikaan.
Milloin tuo siunattu kakara liikuttaa, mitä se ei saisi liikuttaa,
milloin se repii jotain palasiksi, milloin särkee jotain, milloin
itse vierähtää alas jostain ja saa kuhmuja otsaansa; koko pitkä
Jumalan päivä menee huutamiseen ja torumiseen ja torumiseen ja
huutamiseen. Jos tahtoo siltä silmänräpäyksen rauhan, niin ei ole
muuta neuvoa kuin tarjota hänelle siirappihanhea tai teljetä hänet
puuvajaan. Mutta sellaisia huolia ei Enefan äidillä ollut koskaan
ollut tyttärestään. Siitä lähtien kun hän oli ollut niin pieni, että
osasi tuskin kävelläkään, hän ei ollut koskaan välittänyt muusta kuin
vaatetilkuista ja silmäneuloista; kun hän vaan sai ne, oli häneltä
rauhassa. Hän käänteli ja väänteli niitä pienissä käsissään, pisteli
neulalla sekä ristiin että rastiin, hankki silloin tällöin solmun
rihmaan -- ja sitä hän teki keskeyttämättä koko päivän, äänettömänä
kuin pikku rotta. Niin kauan kuin rihmaa kesti, ei äidin tarvinnut
pelätä Enefan tekevän mitään tyhmyyksiä.
Pienokaisessa oli herättänyt halun ompeluun varmaankin se, että hän
aina näki isänsä ompelevan. Yhtä hyvin kuin tytär, osasi isäkin
pidellä neulaa. Hän oli täysin oppinut räätäli, mutta ei ommellut
muuta kuin lakkeja; näillä hän ansaitsi enemmän kuin olisi ansainnut
vaatteiden ompelemisella. Hänen vaimonsa vei lakit markkinoille, eikä
koskaan vielä ollut tapahtunut, että hän olisi tuonut ainoatakaan
takaisin. Se joka tuli hänen kojulleen, se ostikin aina häneltä, eikä
sitten enää tahtonut nähdäkään muita lakkeja. Sen, jonka hän ensiksi
pani päähänsä, sen hän pitikin päässään. Pojat sanoivat, ettei heillä
ollut koskaan muulloin sellainen onni tyttöjen joukossa, kuin silloin
kun heillä oli Podhaiskyn lakki päässään, ja ukot tuumivat, että ne
tuntuivat aivan untuvatyynyltä päälaella. Podhaisky ymmärsi tehdä
jokaisen mielen mukaan.
Räätälille oli se suuri ilo, että hänen tyttärensä näytti niin
suurta halua ompelemiseen. Hän selitti, että Enefasta se kerran
tulee sellainen ompelijatar, jonka maine leviää Jeshtshedinkin
ulkopuolelle, ja siinä hän ei pettynytkään. Innoissaan hän ei
voinut odottaa edes siksi kuin Enefa oli käynyt koulunsa läpi, vaan
pani hänet jo pienenä tyttönä oppiin Palouski mestarin luo, jolla
siihen aikaan oli suuri luottamus seudun naisten keskuudessa. Jos
he tahtoivat saada pyhävaatteita tai morsiuspuvun, eivät he koskaan
kääntyneet muiden kuin hänen puoleensa. Kun Enefa varhain aamulla
meni työhönsä Palouskille, huusivat aina pojat hänelle: "katsokaa
oppipoikaa! Katsokaa oppipoikaa!" ja kun niin sattui, vetäsivät
he saksista, joka hänellä samoin kuin kaikilla kunnollisilla
ompelijattarilla oli riippumassa nauhassa kupeellaan. Mutta Enefa oli
järkevä tyttö; hän antoi heidän huutaa mielensä mukaan ja ajatteli
samalla: "Mitä minä välitän teistä kirkujoista; minä edes opin
jotain, mutta teistä ei ole tietoa." Oli päätetty, että Enefa on
opissa kolme vuotta. Mutta hyvä Jumala, tyttöriepuhan osasi jo vuoden
perästä yhtä paljon kuin opettajansakin! Hän leikkasi ja ompeli
hameita äidilleen, jotka olivat kuin valetut ruumista myöten. Jos
joku naapuriemännistä tapasi Podhaiskyn muorin puettuna sellaiseen
hameeseen, niin hän ei osannut muuta kuin tuijottaa siihen, ja
hänen ensimäinen kysymyksensä oli, kuka sen oli ommellut. Jos äiti
silloin vastasi, että Enefa, niin ei kukaan tahtonut uskoa sitä.
Kysyjä ajatteli hiljalleen sydämmessään, että muori sanoi sen vaan
kehuakseen.
Kauan eivät kuitenkaan vanhemmat saaneet iloita kätevästä,
näppärästä tytöstään: molemmat he muuttivat ijäisyyteen sinä vuonna,
jona niin paljon ihmisiä kuoli lavantautiin. Enefa oli silloin
viidennellätoista.
Podhaisky ja hänen vaimonsa olivat olleet, hyviä, rehellisiä ihmisiä,
ja koko kylä suri heitä molempain orpolasten ja vanhan isoisän
kanssa, joka Jumalan ihmeellisestä johdatuksesta oli saanut saattaa
kaikki lapsensa ja lastensa lapset hautaan. Enefa ja Jenik olivat
hänen viimeiset jälkeläisensä.
Puolisot olivat kuolleet samaan aikaan, ja heidät haudattiin samana
päivänä; heidät pantiin samaan arkkuun ja samaan hautaan. Kaukaa tuli
kansaa saattamaan heitä -- viimeiseen lepopaikkaansa. Hauta, johon
heidät laskettiin, oli aivan kuin pieni puutarha, sillä haudankaivaja
oli peittänyt sen kokonaan havuilla. Hän selitti kaivaneensa satoja
hautoja ja samalla aina katsoneensa mitä oli tehnyt; mutta tällä
kerralla hän ei nähnyt mitään kyyneleiltä, joita taukoamatta virtasi
hänen silmistään.
Se joka kuuli Enefan valituksen ja nyyhkytykset hautajaisissa, ei
ole koskaan unohtava niitä eläissään. Kirkossa hän heittäytyi arkun
päälle, ja väkipakolla täytyi viedä hänet sen luota. Mutta hän ei
voinut pysyä poissa; hän riuhtasi itsensä irti ja juoksi ruumissaaton
jälestä hautausmaalle. Siellä puhkesi hänen epätoivonsa oikein
irralleen. Ei kukaan, ei edes pastorikaan olisi uskaltanut heittää
lapiollistakaan multaa arkulle. Jokainen ymmärsi, että tyttö olisi
tullut siitä suunniltaan. Koko yön hän makasi polvillaan haudan
vieressä, käänteli käsiään ja repi tukkaansa; oli ihme, ettei hän
itse heittäytynyt sinne. Aamupuoleen hän vaipui viimeinkin maahan
väsyneenä ja viluissaan ja nukkui multakasalle, joka oli luotu haudan
vierelle. Herättyään hän antoi isoisän viedä itsensä kotiin. Vanhus
oli koko yön valvonut hänen vierellään.
"Koeta olla levollinen, tyttöseni", kehoitti isoisä, kun Enefa
synkkään, autioon tupaan tultuaan alkoi väännellä käsiään. "Muista,
että kaikki tapahtuu Herramme tahdosta, ja ettei ihminen voi muuttaa
sitä, yhtä vähän kuin hänellä on oikeutta sitä nurkua; tosi kristityn
täytyy tyytyä Herran päätökseen nöyryydellä. Kun kerta Jumala
antaakin meille, niin on hänellä oikeus ottaa meiltä poiskin. Milloin
sinulle luvattiin maallista onnea? Päinvastoinhan Jumala sanoi, että
ihmisen, joka on tomusta syntynyt, on kostutettava kyyneleillään
leipänsä, niin kauan kun tämä maa kantaa häntä; nythän meille käy
vaan hänen sanansa jälkeen. Taivaallinen puutarhuri on hajoittanut
minun puutarhani, hän on hakannut poikki kaikki minun vihannat puuni
ja sinut ja veljesi jättänyt minulle ainoastaan kahdeksi hennoksi
vesaksi -- mutta katso, sittenkin minä kunnioitan ja ylistän häntä
aina heräämisestäni maata menoon saakka. Hän, lapseni, on Herra, et
sinä, enkä minä eikä kukaan muu meidän joukostamme. Hän tietää mitä
me tarvitsemme, emmekä me. Taivaalliselta valtaistuimeltaan hän näkee
koko maailman ja johtaa sitä viisaudellaan ja hyvyydellään, että
kaikki, kuin hän luonut on, pelastuisi ijankaikkiselle elämälle.
Siitä syystä ei ole oikein, että huudamme: oo Herra, sinä joka
johdat meitä, jätä meille ne, joihin meidän sydämmemme on kiintynyt!
Tiedämmekö me, eikö sille, jolle me rukoilemme elämää, ole paljoa
parempi saada jättää tämä maailma? Tiedämmekö me, mistä syystä Herra
kutsuu hänet luokseen, koska me niin ymmärtämättömästi tahdomme pitää
häntä täällä?"
Nämä sanat saattoivat Enefan vaikenemaan. Isoisä oli asettanut
hänelle vanhempain poismenon aivan toiseen valoon. Hänen murtunut
sydämmensä tarttui kiihkeästi siihen ajatukseen, että Jumala oli
ottanut pois häneltä hänen isänsä ja äitinsä, koska hän tarvitsi
heitä korkeampiin tarkoituksiinsa. Hänen epätoivonsa sijaan tuli
hiljainen suru; hän taukosi itkemästä, ja valittamasta ja päätti sen
sijaan koettaa toimia siten, että tuotti heille kunniaa haudassa
ja iloa taivaassa. Mutta hänen ruumiinsa oli heikompi kuin hänen
sielunsa. Kohta hautajaisten jälkeen hän sairastui, ja isoisä,
joka pää kumarassa istui hellittynsä vuoteen vieressä, ajatteli
itsekseen, etteivät vanhemmat tahtoneet jättää lastaan tänne alas,
vaan aikoivat ottaa sen luokseen taivaaseen. Mutta ei käynytkään
niinkuin hän luuli; Enefa jäi hänen luokseen ja ennen pitkää nousi
sairasvuoteeltaan. Vanhempain kuolema oli kuitenkin koskenut hänen
nuoreen sydämmeensä niin syvästi, että siitä saakka oli kaikki puna
kadonnut hänen kasvoiltaan, eikä hänen vartalonsa saanut sen jälkeen
koskaan nuortevaa täyteläisyyttä.
"Varpuseni, näytäthän aivan siltä kuin tuuli voisi viedä sinut
mukanaan", sanoi isoisä, tarkastellessaan huolestuneena hänen pitkää,
hinteloa vartaloansa ja kalpeita kasvojaan. Tämä ei kuitenkaan
rumentanut häntä; valkea, läpikuultava iho sopi päinvastoin mainiosti
sysimustaan tukkaan ja tummiin silmiin, ja kaikki kylän tytöt
kadehtivat hänen hoikkaa vartaloaan.
Ukkovaari ja hänen molemmat lapsensa lapset asuivat pienessä
tuvassa, joka oli kauniin puutarhan keskellä, juuri sillä paikalla,
jossa leveä puro tulee näkyviin. He olivat siellä aivan yksinään.
Kylään, joka sijaitsi alempana, oli heillä vähintäin neljännestunnin
matka, ja siitä oli isoisä hyvin tyytyväinen. Nyt eivät voineet
kaikki, joista aika tuntui siellä pitkältä, tulla hänen luokseen
kuluttamaan sitä, niinkuin olisi epäilemättä käynyt, jos hän olisi
asunut keskempänä kylää. Kuitenkin oli aikoja, jolloin ihmiset
päivät päästään laukkasivat Podhaiskylla. Niin oli laita erittäinkin
kylvö- ja elonkorjuuaikoina. Naapurit tulivat silloin neuvottelemaan
isoisän kanssa, oliko juuri nyt soveliasta korjata elot ja oliko
juuri nyt kylvettävä, saadakseen tietää tuliko sää vakavaksi vai
eikö, ja isoisä oli aina valmis ja aulis neuvomaan heitä. Hän osasi
sanoa edeltäkäsin ilman, kun vaan kurkisti ulos ikkunasta tai
kuulosti tuulta; jos hän ei ollut varma asiastaan, meni hän ylös
ullakkokamariin katsomaan omaa kirjoittamaansa kalenteria, jota
ei ymmärtänyt kukaan muu kuin hän itse. Mutta ukkovaari ei ollut
ainoastaan vaan ilmojen ymmärtäjä; hän osasi povata tähdistä ja taisi
sitä paitsi paljon muita hyviä asioita. Jos suuriin tai pieniin tuli
joku tauti, jos jotkut naapurit joutuivat epäsopuun ja kinastuksiin
-- kenen puoleen käännyttiin silloin saamaan apua ja neuvoa, ellei
ukkovaarin? Pitkät ajat oli Podhaiskyn suku "hyvistä lahjoistaan
tunnettu"; se ymmärsi ja oli aina ymmärtänyt loitsuilla ja lääkkeillä
poistaa ulkonaisia ja sisällisiä tautia, ennustaa ilmaa ja yksinpä
tuleviakin asioita. Vaikka sen jäsenillä ei ollutkaan, ei tiloja
eikä kultia eikä mitään ylhäisiä toimia, ei kenenkään mieleen olisi
kuitenkaan juolahtanut lukea heitä kylän alhaisimpain joukkoon. He
olivat poikkeusasemassa ja aivan erityisen kunnioituksen esineinä,
kunnioituksen, jota he eivät ansainneet ainoastaan tiedoillaan,
vaan myöskin esimerkiksi kelpaavalla käytöksellään, joka sekin oli
harvinaista.
Naapurit harmittelivat sitä, että ukkovaari asui noin itsekseen.
He olisivat kernaasti nähneet häntä joukossaan ja maksaneet hänen
edestään ravintolassa, kunhan hän vaan olisi tahtonut syödä ja
juoda heidän kanssaan ja kertoa heille taruja muinaisuudesta. Mutta
ukkovaari ei juuri välittänyt ihmisten ystävyydestä. Kaikki, koko
nykyinen sukupolvi tuntui hänestä nurinpuoleiselta ja mitättömältä,
siinä ei ollut vähäistäkään rehellisyyttä eikä ollenkaan hyviä
puolia. Enin kaikesta harmitti häntä kuitenkin sen rahanhimo ja sen
tylyys ja ylimielisyys huonompiosaisia kohtaan. Surulla huomasi
hän, miten sitä, jolla ei ole täydet ladot ja arkut, halveksitaan
ja ylenkatsotaan. Se ei auttanut, että häntä itseään kohdeltiin
suuremmalla kunnioituksella.
"Jos he eivät joka hetki tarvitsisi minua, ja jos he eivät tietäisi,
etten minä puolestani tahdo mitään heiltä, kohtelisivat he minuakin
kuin tavallista ruotivaivaista", sanoi hän usein ja lisäsi neuvoen,
lapsiinsa kääntyneenä: "Usko parasta kaikesta ja kaikista ja palvele
mielelläsi kaikkia, mutta puhu tutunomaisesti ainoastaan omiesi ja
oman sielusi kanssa; muutoin sinä äkin palat pahasti. Nykyään myö
ystävä ystävänsä huokeammalla kuin Juudas Iskariot Herransa. Siitä
syystä on parasta olla luottamatta muihin kuin itseensä."
Jenikiin eivät nämä opetukset paljoa tehonneet. Ne menivät toisesta
korvasta sisään ja toisesta ulos, eivätkä ne millään tavoin
pidättäneet häntä tekemästä tuttavuutta ja ystävyyttä kylän joka
ainoan pojan kanssa. Sitä suurempi vaikutus oli niillä Enefaan. Hän
ei koskaan mennyt maiden luo, vaan teki työtä; jos tahtoi saada
jotain tehdyksi, sai itse viedä hänen luokseen vaatteet. Hän ei
koskaan näyttäytynyt tyytymättömänä eikä koskaan olisi kukaan voinut
syyttää häntä tunkeilemisesta. Siitä syystä ei kukaan uskaltanut
kohdella häntä samoin kuin muita tyttöjä, joiden täytyi elää kättensä
työstä. Kylän rikkaimmat talonemännät tervehtivät häntä jo kaukaa
ja ottivat loukkautuakseen, jos hän ei pistäytynyt heillä, kun
hänellä oli asiaa heille päin. Jos häntä kuitenkin pyydettiin jonkun
luo määräämään lääkkeitä tai muuten parantelemaan, tuli hän heti
mielellään ja kävi talossa niin kauan kun hän luuli siellä voivansa
olla hyödyksi. Tämä oli ainoastaan palvelus hänen puoleltaan, sillä
Podhaiskyt olivat aina auttaneet muita ilmaiseksi sekä rakkaudesta
lähimmäiseensä että kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, siitä että tämä
oli antanut heille niin suuren ja tarpeellisen lahjan. He olivat
sitä mieltä, että jos he vaan kerrankaan olisivat ottaneet maksun,
he eivät sen jälkeen olisi voineet enemmän kuin tavallinen tohtori,
jolla on vähäiset tietonsa kirjoista eikä Jumalalta.
Niin kauan kun ukkovaari vielä oli tervennä, Merteli hän ja paranteli
ja autteli; mutta sittenkun vanhuksen näkö ja kuulo alkoivat
heikontua, sai Enefa mennä hänen sijastaan. Kohta ylistelivätkin
ihmiset häntä yhtä paljon kuin ukkovaariakin. Hän paransi sairaita
ainoastaan katsomalla heihin ja tiesi aina mitä luki päästäkseen
pahasta erilleen. Avonaisille haavoille hän silitti rasvaa ja rakkoja
hän voiteli öljyllä, niin että kolmen päivän kuluttua painuivat
alas eikä niistä sen koommin näkynyt enää jälkeäkään. Hän meni
metsään keräämään yrttejä auringon noustessa kasteen vielä maassa
ollessa, täyden kuun aikaan ja väliin -- ankarain myrskyjen jälkeen
-- puoliyön aikaan. Muutamat kasvit täytyi nim. poimia määrättynä
aikana, ei neljännestuntiakaan aikaisemmin tai myöhemmin, jotta
sen kiertotähden teho, jonka vaikutuksen alaisia ne ovat, pysyisi
voimassaan ihmisruumiin suhteen.
"Kumma, ettei sua pelota!" oli talonpojilla tapana sanoa, päivän
koittaessa kun nousivat vuorille mennessään Saksaan asioilleen ja
tapasivat Enefan tulemassa Jeshtshedistä aivan läpimärkänä sateesta,
jota oli kuin kaatanut koko yön.
"Mikäs minua pelottaisi, kun minä teen kaikki kolmiyhteisen Jumalan
nimessä enkä ole tehnyt liittoa minkään pahan voiman kanssa?" vastasi
Enefa levollisesti ja ylpeästi sellaisiin kysymyksiin.
"Kuulkaas koulumestaria, miten viisas hän on", murahdettiin hampaiden
välistä.
Keskenään eivät näet ihmiset nimittäneet Enefa Podhaiskya koskaan
muuksi kuin koulumestariksi, sen tähden että hänen vastauksensa
olivat niin lyhyitä ja sattuvia, ryhtinsä arvokas ja käytöksensä
vakava. He kostivat siten sen, että heidän täytyi tunnustaa hänen
suuret ansionsa. Toistensa vioille ummistavat ihmiset mielellään
silmänsä ja joka asialla on aina jokin puolustava puolensa. Mutta jos
joku tahtoo olla muita parempi ja näyttää myöskin olevansa parempi,
niin ainahan se vähän harmittaa.
Enefan kunnianimi taas oli _kylätohtori_, ja vaikkei se päässyt niin
suuresti käytäntöön, niin se saa ainakin olla kirjan nimilehdellä.
Podhaiskylla oli kaunista, kauniimpaa kuin kellään muulla
vuoristossa. Tupaa ympäröitsi tuuhea, tuoksuva puutarha, jossa oli
kaikenlajisia hedelmäpuita. Sanokaa, minkä hedelmän tahdotte, ja
ruvetkaa sitten hyviin väliin ukkovaarin kanssa -- sillä hän se voi
tarjota niitä! Kukkiakin siellä oli aika lailla, ja varsinkin iltasin
ne tuoksuivat niin väkevälle, että Enefan päätä alkoi ihan kivistää,
kun hän istui avonaisen ikkunan vieressä ommellen. Tuntui kuin joku
olisi heilutellut kamarissa suitsutusastiaa.
Elkääkä luulkokaan, että vanhan tuvan tarvitsi hävetä itseään,
vaikka olikin satavuotias ja vanhempikin. Enefan isävainaja oli
lomahetkillään maalaillut ja siistinyt sitä, niin että se näytti
aivan uudelta. Olisi tietysti tuntunut suloiselta saada hiukan
oikaista jäseniään päivän istumatyön jälkeen, mutta joka ilta
oli räätäli ruvennut veistämään ja maalaamaan ja siistimään ja
puhdistamaan, niin että sai ihmeitä aikaan.
Tuparakennuksessa oli kaikkiaan neljä huonetta. Alakerrassa oli
kaksi: yksi suuri, jossa isoisä ja Jenik makasivat, sekä yksi
pienempi. Suuressa oli tulisija ja oli siinä äärettömän suuri,
viheriäksi maalattu uuni toisessa nurkassa; pienemmässä makasi
Enefa. Ulkopuolella oli kuisti, ja rakennuksen vierellä olivat
navetta ja ulkohuoneet. Yläkerran huoneista oli toinen ruokasuoja;
toisessa säilytettiin "Betlehemiä". Tämä Betlehem oli, Jumala ties,
miten vanha; isoisä oli tehnyt sen nuoruudessaan ja järjestänyt
sen rihmoilla, niin että kaikki -- sekä ihmiset että eläimet --
liikkuivat. Neitsyt Maaria keijutteli pientä Jeesuslasta, ja pyhä
Jooseppi oli hänen apunaan, paimenet makasivat ja heiluttelivat
polviaan seimen edessä, enkeli liiteli heidän yläpuolellaan
kullatuilla siivillään, aasi ja härkä vierekkäin pilttuussa
kääntelivät päätään, ja vähän matkan päässä seisoi metsästäjä, joka
tähtäsi hirveen, kutoja istui kangaspuittensa ääressä ja kutoi,
tahkooja tahkosi, talonpoikaisvaimo kirnusi voitaan, kaksi vuohta
puski toisiaan ja kauimpana näkyi Jerusalem, jossa Herodeksen
sotamiehet murhasivat hirveimmällä tavalla pieniä vasta syntyneitä
poikalapsia.
Sanokaas, eikö se ollut ihmeellistä!
Ei ainoastaan kylän nuoret, vaan vanhatkin pitivät Betlehemiä oikeana
ihmeenä. Jouluaatosta kynttilänpäivään saakka ei isoisä saanut tehdä
muuta kuin viedä lapsia kamariin, jossa se oli, vedellä nauhoja ja
selittää heille kaikkea. Niin kauan kun Otik Mrakot oli kotona, oli
Betlehemistä oikea vastus isoisälle. Poika tuli hänen luokseen pari
kertaa päivässä eikä koskaan voinut katsoa kyllikseen yläkerrassa
olevia suloisuuksia; yhtenänsä täytyi isoisän näyttää ja selittää.
Ennen muinoin olivat kaikki vuoristolaiset vaeltaneet Podhaiskylle
joulunpyhinä nähdäkseen Betlehemin. Bilystä ja Bystrystä saakka oli
tullut kansaa ajaen reissään. Mutta aikaa myöten oli alettu kääntää
ajatuksia muualle. Kaikki muuttuu vanhaksi tässä maailmassa ja
väistyy uuden tieltä.
Podhaiskyn lähin naapuri oli rikas talonomistaja Mrakot, oikein
kelpo vanhankansan nainen. Hän oli lämpimästi kiintynyt heihin,
varsinkin Enefaan, ja hän huokasi usein ajatellessaan, että näiden
kunnon ihmisten täytyi olla niin köyhiä, kun sitä vastoin joukko
tyhjäntoimittajia elää rikkaudessa ja ylellisyydessä. Itse hän ei
koskaan voinut käsittää, miten voi tuntea itsensä tyytyväiseksi
ja onnelliseksi, jos ei omistanut monta tynnörinalaa maata ja
kokonaista karjalaumaa. Mutta hän ei surkutellut heitä ainoastaan
huulilla, kuten rikkaat joskus tekevät, vaan koetti myöskin kaikin
tavoin auttaa heitä. Jenik sai alituisesti käydä työssä hänen
kartanossaan, ja hän oli luvannut tehdä hänet aikuiseksi tultua
työnjohtajakseenkin. Muori huomasi, että pojasta kyllä mies koituu,
vaikka hän tätä nykyä tekikin mieluummin vihellyspilliä, kesytti
oravia ja harakoita ja laittoi ansoja linnuille, kuin kassaroi
koivuja lampaiden ruuaksi ja vartioi hanhia ja lehmiä.
Paitsi Podhaiskyja ei Mrakot muori seurustellut kenenkään muun kylän
asukkaan kanssa. Ukkovaarin luo hän meni saamaan neuvoja; Jenik
ratostutti häntä päähänpistoillaan ja Enefa oli hänen lohdutuksensa
ja tukensa. Mrakot muorilla oli syvä sydänhaava. Hän oli kärsinyt
yhtä suuren ja korvaamattoman tappion kuin Enefakin ja se lähensi
heitä toisiinsa. Molemmilla heillä oli taipuva mieli ja tunnokas
sydän, ja siitä syystä he ymmärsivät toisiaan niin hyvästi Ainoa
erotus oli se, että Enefa oli korkeampi-, ylevämpisieluinen. Mrakot
muori taipui hänen tahtoonsa ja käyttäytyi ikäänkuin nuorempi ystävä
vanhempaa kohtaan. "Se tyttö vasta osaa saattaa vaivaisen sielun
autuaitten asunnoille", sanoi hän silmät kyyneleissä, sen jälkeen
kun he olivat keskustelleet muutamia tuntia ja hän oli valitellut
surujaan tytölle.
Ainoastaan kolme vuotta oli Mrakot muori elänyt yhdessä miehensä
kanssa, ja sillä aikaa hän ei ollut nauttinut paljoa onnea. He eivät
olleet ottaneet toisiaan rakkaudesta; molemmat he olivat antaneet
pois sydämmensä, mutta vanhemmat yhdistivät heidät, ja mitä he eivät
tahtoneet, sitä täytyi heidän tahtoa, ja mitä he tahtoivat, sitä he
eivät saaneet tahtoa. He menivät käsi kädessä alttarin luo, mutta
heidän rahansa olivat ainoat liiton tekijät. Tyttö todellisena ja
rehellisenä vaimona unohti kuitenkin pian miehensä tähden komean,
kelpo nuorukaisen, joka oli ollut hänen ensimmäinen rakkautensa;
mies sitä vastoin ei antanut vaimolleen koskaan anteeksi sitä, että
hänet oli pakotettu ottamaan tyttö vaimokseen ja ettei hän ollut
saanut sitä, jota oli tahtonut. Hän käyttäytyi edelleenkin kylmästi
ja vieraasti eikä sanonut vaimolleen koskaan ainoatakaan ystävällistä
sanaa, vaikka tämä olikin sekä kaunis että komea ja hyvä ja vilpitön
sydämmeltään. Luultavasti johtui hänen vastenmielisyytensä siitä,
että hänen ensimmäinen morsiamensa oli heittänyt kourallisen
hautausmaan multaa heidän väliinsä, juuri silloin kun he vihkimisen
jälkeen tulivat ulos kirkosta. Muoria kiusasi, kun hän muisti
miehensä kylmyyden ja vihaisuuden, vielä tämän kuoleman jälkeenkin,
ja vaikka mies nyt olikin maannut haudassa kolmattakymmentä vuotta,
kärsi hän siitä yhä vieläkin.
Heillä oli yksi ainoa lapsi, poika, joka oli isäänsä kuin marja.
Hänelle edes hän olisi tahtonut omistaa rakkautensa, mutta vainaja
oli pannut tähän esteitä eikä poikakaan näyttänyt olevan erittäin
kiintynyt äitiin. Mrakotilla oli Pragissa veli, joka oli asianajaja,
ja tämän hän teki pojan holhoojaksi, ja määräsi, että koska kylässä
ei ollut mitään korkeampaa koulua, Otik kasvatettaisiin sedän
kodissa: jos hän näytti halua lukemiseen, sai hän jatkaa lukujaan
ja tulla tohtoriksi samoin kuin setä. Mitä voikaan Mrakot muori
tehdä? Aikoja myöten täytyi hänen kuitenkin jättää poika langolleen.
Hän toivoi kuitenkin, että Otik ikävöisi kotiin hänen luoksensa ja
että hän jonakuna kauniina päivänä aivan odottamatta ilmestyisi
kotikartanolle; sillä pakottaa häntä lukemaan ei ollut kuitenkaan
ollut isän tarkoitus.
Mutta setä osasi laittaa asiat niin, että Otik ei tuntenut
vähintäkään halua jättää Pragia; päinvastoin miellytti häntä kaupunki
ja kaupunkilaiselämä niin suuresti, ettei hän koko opintoajallansa
kertaakaan tullut kodissa käymään. Loma-ajat hän vietti setänsä
kanssa matkoilla ja niin ihmeellisesti osui aina, etteivät he
koskaan palanneet Pragiin ennen kun viimeisenä päivänä, jolloin
luonnollisesti ei ollut enää aikaa matkustaa Jeshtshediin. Holhooja
pelkäsi nimittäin, että äiti ottaisi pojan luokseen ja kehoittaisi
häntä jättämään luvut mielestään, ja se olisi vähentänyt suuresti
asianajajan tuloja, sillä veli oli määrännyt suuren summan pojan
ylläpidoksi. Jos Mrakot muori tahtoi tavata poikaansa, täytyi hänen
matkustaa Pragiin, ja siellä osasi holhooja aina asettaa niin
viisaasti, ettei hän koskaan jäänyt kahden kesken pojan kanssa niin
kauaksi, että olisi ennättänyt keskustella vakavasti hänen kanssaan.
Hän palasi aina kotiin raskaalla sydämmellä, vaikka Otik luki
ahkerasti ja edistyi pian, eikä äiti koskaan kuullut hänestä mitään
moitteita.
Mutta Mrakot muori oli vaatimaton ja suora. Hänestä tuntui siltä
kuin se, mitä Pragissa opetettiin, ei mitenkään olisi voinut olla
Jumalalle mieluista; se oli liiaksi maailmallista ja väänneltyä
hänen mielestään. Oikean viisauden hän luuli löytävänsä Podhaisky
ukon luota, ja hyödyllisintä ja parhainta oli hänen mielestään
maanviljelijän rauhallinen elämä. Hänestä tuntui myöskin siltä kuin
ei poika olisi ollut oikealla tiellä, mutta se tuli kenties vaan
siitä, että hän oli mielessään tyytymätön poikaan. Hän ei voinut
antaa pojalle anteeksi, että tämä antoi vieraan miehen asettua niin
kokonaan heidän välilleen. Pojan kummallinen välinpitämättömyys
kotiseutua kohtaan ja hänen kasvatuksensa suunta olivat okana muorin
sydämmessä ja naulana hänen ruumisarkussaan.
Näitä huolia hän purki Enefalle; näiden tähden muori tuli hänen
luokseen lohdutettavaksi. Ja usein täytyi Enefan panna ihan
viimeiset voimansa liikkeelle saadakseen hänen raskasmielisyytensä
poistetuksi. Leski näki edessään yksinäisen, hylätyn vanhuuden, surua
ja kaipausta hautaan saakka. Voihan hän tosin myödä talonsa tai
edes vuokrata sen jollekin ja muuttaa pojan luo Pragiin; mutta hän
ei sietänyt ajatellakaan, että joku toinen johtaisi ja määräilisi
tilalla, jossa heidän esi-isänsä olivat ahkeroineet ja työskennelleet
jälkeläistensä hyväksi, jossa he olivat otsa hiessä muokanneet
heille maata. Hänen mielestään se olisi ollut syntiä. Sitä paitsi
hän ei voinut sietää kaupunkia. Hänestä tuntui aina siltä kuin hän
olisi ollut tukehtumaisillaan sakeassa ilmassa, kapeilla kaduilla ja
pimeissä huoneissa, eikä hän aivan suorastaan tahtonut puhua, mikä
kiusa oli käydä puettuna pitkiin, kahiseviin hameisiin ja tunkeilla
tuntemattomain ihmisten joukossa! Kaikki, jotka hän näki, olivat
hänen mielestään linnunpelättiä, ja kaikki, jotka näkivät hänet,
nauroivat ja tekivät hänestä pilkkaa. Kun hän oli ollut kaupungissa
neljännestunnin ajan, alkoi kaikki pyöriä hänen päässään, eikä sekään
auttanut, että hän veti valkean päähineensä silmilleen ollakseen
näkemättä mitään. Hän ei mitenkään voinut käsittää, miten Otik, joka
oli kuitenkin hänen lihaansa ja vertansa, voi viihtyä niin hyvin
kaikessa tässä korvia särkevässä melussa ja hälinässä; ja tämän
nuhteen hän vielä teki pojalleen loukkaantuneessa, valittavassa
äidinsydämmessään.
* * * * *
Siinä laskiaisen tienoilla on Jeshtshedissämme Jumala paratkoon
aina paha ilma, mutta tänä vuonna se vasta oli päin mäntyyn. Lunta
tuli yhtenään, ja tuuli vaan vinkui ja ulvoi. Pahinta kuitenkin
oli laskiaislauantaina. Vuorilla raivoili, ikäänkuin kaikki metsät
olisivat joutuneet epäsopuun ja ruvenneet tappelemaan, ja aina väliin
kuului rusketta ja jyrinää, samanlaista kuin silloin kun myrskytuuli
nousee kaukaa ja tulla viuhahtaa vastaan. Silloin tällöin kuului
muutakin ryskettä: puut ruskivat myrskypuuskien heitellessä niitä
kumoon. Jos ei metsä olisi ollut suojelemassa Podhaiskyn tupaa,
olisi heille varmaankin käynyt onnettomasti, mutta nyt ei tuuli
onneksi voinut siihen tarttua sellaisella voimalla kuin se veijari
olisi tietysti tahtonut. Siitä syystä se kosti tästä toisaalla ja
tempasi kylässä maahan kaikki katot, joita ei oltu nidottu kahleilla,
toivossa, ettei se kuitenkaan nousisi niin pahaksi. Sanalla sanoen
oli oikea tuomiopäivä.
"Kunpa vaan Mrakot muori ei vilustuisi Pragissa ja saisi takaisin
leiniä sormiinsa, jota minun oli niin vaikea parantaa keväällä",
sanoi Enefa, kun tuuli kerran painalsi entistään kovemmin. Hänellä
oli nähtävästi suuri huoli vanhuksesta.
Noin viikko takaperin oli Mrakot muori saanut äkkiarvaamatta kirjeen
pojalta, joka oli ihastuksissaan ilmoittanut tulevansa näinä päivinä
vihityksi tohtoriksi. Äidin täytyi pakostakin tulla Pragiin ollakseen
läsnä juhlallisuuksissa, jatkoi hän, muutoin olisi juhla hänestä
aivan pilalla. Mitä voikaan Mrakot muori muuta kuin totella sellaista
rukousta! Hän antoi valjastaa vaunujensa eteen ja läksi matkalle
talvesta ja rajuilmasta välittämättä.
"Pragissa ei mahtane olla tällainen ilma; olen kuullut kerrottavan,
että kaikki tuulet lentävät Pragin yli", rauhoitti ukko vaari
poikansa tytärtä. Hän istui Enefan vierellä ja kyni höyheniä pöydällä
tuikkavan talikynttilän ääressä. Vanhain tapaan hän ei suonut
itselleen hetkenkään lepoa; olisipa hyvä, jos nuoret edes osaksi
tahtoisivat olla heidän kaltaisiaan.
"Sillä siellä ei ole ollenkaan niinkuin meillä", jatkoi isoisä,
Enefan ahkerasti ommellessa, "täällä on vanhastaan kaikilla
talvikummituksilla pesäpaikkansa. Me saamme taistella tuulta ja
pakkasta ja pyryjä vastaan, samalla kun ihmisillä toisessa paikassa
maata on päiväpaistetta ja leutoa säätä. Jos ei ole ollut täällä
lapsuudesta asti, niin ei tätä kestä, mutta meidän mielestämme on
kaikki niinkuin pitääkin olla, emmekä me välitä paljoa nurkkiemme
ulkopuolella olevista rauhattomuuksista. Mrakot muorista et tarvitse
olla huolissasi; hän ei sitä paitsi liiku paljon ulkona."
"Ei, se on totta. Mitäpä hän tekisi ulkona? Juhlallisuudet pidetään
tietystikin jossain lämpimässä ja hauskassa huoneessa, jossa ei
tiedetä talvesta eikä tuulesta. Voi, miten olisi hauskaa saada
joskus nähdä sentapaista! Tai kunpa edes Mrakot muori muistaisi,
mitä on nähnyt! Mutta hän ei välitä sellaisesta eikä ole edes
iloinen poikansa menestyksestä. Ajatelkaas, miten erilaisia ihmiset
voivat olla! Minun mielestäni ei voisi äidillä olla onnellisempaa
hetkeä kuin silloin kun hänen poikansa tulee tunnustetuksi opintonsa
päättäneeksi. Sillä sitä kai tohtorin arvo tarkoittaa? Minä olen aina
ajatellut, että se on samanlaista kuin se kun miehiä tehtiin ennen
muinoin ritareiksi. Eikö niin, isoisä?",
"Mahtaa olla", nyökäytti ukko, "mutta sen saamme kohta kuulla.
Mrakot muori ei kaikessa tapauksessa matkustanut niin iloisena, kuin
olisi luullut. Sinua se ihmetyttää, mutta ei minua. Muori tahtoisi
mieluummin pitää ainoaa poikaansa kotonaan kuin maailmassa vieraiden
ihmisten luona. Hänen mielestään voi ihminen olla yhtä arvokas ja
toimittaa yhtä paljon, vaikka hänellä ei olekaan mitään korkeaa
paikkaa tai arvoa. Pojan sydän on muorille suurempiarvoinen kuin
hänen oppinsa, ja minä ajattelisin samalla tavalla, jos olisin muorin
sijassa. -- Mutta kuules! Eikö tuo kuulunut mielestäsi karalta?
Saatpas nähdä, että _shtvaanit_ [koirapari, jolla on tuliset jalat ja
tuliset silmät] ovat ulkona tänä iltana."
Enefa käänsi arasti päätään, kuulosti hetken myrskyn raivoisaa
riehuntaa ja teki ristinmerkin. Itse asiassa hän kuuli miten
_shtvaanit_ haukkuivat ja ulvoivat kaukana etäisyydessä.
"Katso niin vähän kuin voit ikkunaan päin", varoitti isoisä ja
kumartui itse lähemmäksi työtään, "on aina parasta olla välittämättä
sellaisesta niin paljon kuin suinkin. 'Anna lentävän lentää, anna
makaavan maata, sule sinä silmäsi', sanoo sananlasku. Kerran
tällaisena myrsky-yönä kuulivat Macanovilla _shtvaania_; koko
talonväki sattui olemaan sisällä. Nuoret rengit ivasivat _shtvaania_
ja matkivat sitä ja huusivat 'hau, hau, hau', vaikka vanha isäntä
kielteli heitä vähä väliä. Mutta kuta enemmän hän kielsi, sitä
pahemmaksi he tulivat, aivan niinkuin nuorten on tapana. Yhtäkkiä
menee ikkuna rikki kauhealla räminällä, ja lampaan puolisko viskataan
huoneeseen! 'Siinä on teille palkinto siitä, että autoitte meitä
haukkumaan!' huutaa ääni. Kaikki kaatuivat maahan kauhistuksissaan,
monet menivät pyörryksiin ja vanha Macanov sai siitä kuolemansa. Minä
olin hänen hautajaisissaan."
Enefaa värisytti ja hän jatkoi ahkerasti ompelemistaan. Mutta miten
lie ollutkaan, hän vaan ei voinut olla kuuntelematta mitä ulkona
tapahtui.
Yhtäkkiä hän päästi ompelun käsistään. "Ei se ole ainoastaan
_shtvaani_, jonka ääni kuuluu, isoisä, se on joku muukin. _Shtvaanit_
ovat tähän aikaan Jeshtshedin puolella, mutta Melusina on aivan
meidän vierellämme. Kuulkaas vaan, miten hän itkee ja valittelee
ikkunojemme ulkopuolella! Voi, antakaa minun antaa hänelle jotain.
Minä avaan ja sulen ikkunan niin pian, ettei minulle voi tapahtua
mitään, vaikka ulkopuolella olisikin jokin väijymässä. Minä en voi
sietää kuulla hänen valittavan tuolla tavalla".
Isoisä suostui, vaikka vastenmielisesti.
"Mutta tee, mitä aijot, pian", kehoitti hän.
Enefa nousi kiireesti ylös, meni viereiseen huoneeseen ja pisti
kätensä ruukkuun, joka oli seinäkaapissa. Sen jälkeen hän avasi
ikkunan, heitti kourallisen leivänmuruja korkealle ilmaan ja huusi
niin kovasti kuin taisi:
"Siinä saat, jumalaton, siinä saat illallista lapsillesi!"
"Tässä minä nyt olen eheänä, ja Melusina on saanut, mitä hän on
pyytänyt niin hartaasti", sanoi hän hymyillen isoisälle, asettuen
taas istumaan tämän vierelle.
Samassa hän sattui hiukan työkkäämään pöytää, niin että hänen
saksensa putosivat lattialle.
"Sakset tietävät vieraita", sanoi hän kummastuneena, ja otti ne
lattialta, "kukapa voisi tulla meille tänään tällaisessa ilmassa ja
vieläpä näin myöhään. Mutta eikö sinun mielestäsi ole vähän hiljempaa
ulkona, sitten kun annoin Melusinalle leipää?"
"Päivällisistä asti olen minä tietänyt, että joku tulee meille",
sanoi ukkovaari, välittämättä kysymyksestä. "Jenik lakasi tänään
uunia, ja se vetää aina ihmisiä taloon, ja sitten putosi ulos hehkuva
hiili, ja se tietää, että pyydetään joku ruualle. Sitä paitsi on
kissa maannut ja nuollut itseään koko iltapäivän, ja kärpänen on
surissut minun korvani juuressa. Joku tulee meille, ja tuopa hän
vielä uutisiakin tullessaan."
Enefa ravisti vakavana päätään.
"Tänään ainakaan eivät merkit pidä paikkaansa", sanoi hän epäillen,
"katsos kelloa, se käy kahdeksatta. Tuuli ei ulvo nyt niin kovaa,
mutta lunta tulee pistävää kuin nuppineulat. Se, jolla ei ole pakkoa,
se ei pistä päätään ovesta ulos tänään. Ainoa mahdollisuus on, jos
joku olisi äkkiä sairastunut ja laittaisi hakemaan minua. Mutta
vierasta ei tule, ei ihan varmaan."
"Voi kyllä sattua, etteivät merkit pidä paikkaansa", myönsi isoisä.
"Kun ihminen niin usein pilkkaa Jumalaa, tahtoo Jumalakin joskus
näyttää ihmiselle, mikä vaikea asia se on, ja niin sattuu, että mikä
on aina ennen käynyt toteen, ei enää toteudukaan, ja ihmiset ovat
noloina sanoistaan. Minä petyin kerran pahasti, mutta siitä minä olen
iloinen, sillä se oli paraiksi."
"Milloin se oli?"
"Se oli silloin, kun sinut oli kastettava. Sinut piti viedä kirkkoon
heti päivällisen jälkeen. Kaikki oli järjestyksessä: leipä, juusto,
voi ja ruukullinen olutta oli pöydällä. Sinä, olit käärittynä
punaseen kapaloon, ettei kukaan tulisi sinua panettelemaan;
äitikummit seisoivat valmiina ja odottivat, mutta kummi-isä ei
tullut. Pimeni, eikä sittenkään vielä näkynyt ketään. Kummi-isäsi oli
mennyt markkinoille kaupunkiin; siellä hän joi itsensä humalaan eikä
päässyt lähtemään kotiin, vaan jäi istumaan kapakkaan; ristiäiset ja
kummina olonsa ja kaikki hän oli unohtanut tykkönään. Minä ajattelin
tietysti, ettei ristimisestä tulisi mitään, ja menin metsään
hakemaan vähän havuja, jotka olivat siellä valmiiksi sidottuina.
Mutta sinun kummi-isäsi vaimo oli lähtenyt etsimään ukkoansa,
tapasikin hänet onnekseen, pisti hänen päänsä puroon ja toi hänet
mukanaan tänne. Kun tulin tänne takaisin, sain kuulla, että he juuri
olivat lähteneet viemään sinua kirkkoon. Sillä kertaa minä en ollut
hyvilläni äidillesi. 'Mitä sinä, ymmärtämätön vaimo, ajattelit',
toruin minä häntä, 'kun laitoit lapsen ristittäväksi tähän aikaan
päivästä? Katso nyt ulos, siellähän on pimeä kuin haudassa. Nyt saat
nähdä, että tyttösi tulee yhtä mustaksi kuin se tunti, jolloin hänet
ristittiin.' Äitisi otti tuon hyvin sydämmelleen ja tarkasteli joka
päivä huolestuneesti, rupeaisitko sinä mustumaan. Mutta hän ei saanut
vähintäkään syytä suremiseen. Tukkasi ja silmäsi vaan tulivat yhtä
mustiksi kuin se ilta; se ei lyönyt ihoon... Mutta miten se olikaan?
Sanoithan ruuan olevan valmista? Jenik, Jenik!"
"Kyllä", kuului Jenikin ääni ylisiltä, jossa hän varmaankin oli
syöttämässä vasta pyydystämäänsä oravaa.
Samassa kuului kova koputus tuvan ovelle. "Siellä se vieras kuitenkin
on!" virkahtivat isoisä ja Enefa yhdellä aikaa. Viimeksi mainittu
tarttui kiireesti kynttilään ja jaoksi avaamaan.
"Elä aukaise, ennenkun kuulet, kuka siellä on", huusi isoisä hänen
jälkeensä, "jotta emme saa tapaan sellaista, joka ei tänne kuulu."
Enefa totteli neuvoa.
"Kuka siellä?" kysyi hän, mutta kuultuaan ainoastaan äännähdyksen
vastaajalta, päästi hän huudahduksen ja heitti oven selkoselälleen
myöhäiselle, mutta nähtävästi tervetulleelle vieraalle.
"Tekö muori, ja teidän lankonne? Ennen minä nyt muita, en tiedä ketä,
odotin kuin teitä!" lausui hän iloisesti. Samalla kuului tuleva
puistelevan vaatteitaan ja koputtavan lunta jaloistaan etehisessä.
"Ei kai ole vielä neljännestuntiakaan siitä, kun isoisä ja minä
istuimme ja puhelimme että te, muori, kenties vilustuisitte Pragissa,
ja silloinhan te jo olitte kotona lämpimässä", jatkoi Enefa. "Mutta
mikä on syynä, että tulette näin myöhäiseen ja tällaisessa ilmassa?
Ajatelkaas, jos olisitte kastunut tulomatkalla ja saisitte kuumeen
ruumiiseenne! Minkä tähden ette ennemmin lähettänyt minua noutamaan?
Mutta tupamme ei ole niin hieno, että tarvitsette pelätä sisään
astumista. Tehkää hyvin, tehkää hyvin! Sillä tavalla niin. Jumala
siunatkoon ja tervetuloa kotiin Pragista, muori!"
"Jumala siunatkoon, Jumala siunatkoon ja tervetuloa kotiin!" huusivat
sekä ukko vaari että Jenik. He olivat Enefan puheesta ymmärtäneet,
kuka tulija oli, ja kiiruhtivat ovelle juuri parhaiksi tavatakseen
vanhanpuoleisen, lihavahkon talonpoikaisvaimon, jolla oli pyöreät,
hyvänsuovan näköiset kasvot. Hänen jälessään tuli vielä toinen
vanhahko vaimolyllerö, jolla myöskin oli pulleat, hyväntahtoiset
kasvot -- oikea jäljennös emännästään, jota hän alituiseen seurasi
katseillaan ja koetti matkia hänen pienimpiäkin liikkeitään. Hänellä
oli suuri paketti kainalossaan.
"Kiitän teitä ystävällisestä vastaanotostanne ja siitä, että
olette ajatelleet minua", vastasi Mrakot muori, sydämmellisesti
ojentaen jokaiselle kättään. Hänestä voi huomata, että hän tuli yhtä
mielellään kuin oli nähtykin täällä, ja että hän tunsi olevansa
täällä kuin kotonaan. Anka seurasi uskollisesti hänen esimerkkiään:
ojensi kaikille kätensä ja hymyillä virnisteli samalla jokaiselle
ystävällisesti.
"Sinä arvasit oikein, Enefa, samoin kuin aina teetkin", jatkoi Mrakot
muori. "Minä vilustuin todellakin Pragissa, mutta niin pahasti kuin
sinä luulet, ei kuitenkaan käynyt, enkä minä tule nyt sinun luoksesi
parannettavaksi.
"Mutta anna tuon tuolin olla paikoillaan, ukkovaari, eläkä sinä,
Jenik, vaivaa itseäsi; en minä eikä Anka aijo istuutua. Me lähdemme
tiehemme, heti kun olemme saaneet asiamme toimitetuksi."
"Aijotteko ottaa minulta kermaa, koska ette tahdo istuutua?" nuhteli
heitä Enefa.
"Ei, ei, se on totta, kuules Anka, me saamme luvan istuutua hetkeksi.
Anna Enefalle pakettisi. Minulla on siinä kappale vaatetta. Katso
sitä, tyttöriepu, ja sano minulle pidätkö siitä. Sinun pitää ommella
minulle siitä tusina paitoja, niin hienoja kuin ne olisivat kuninkaan
pojalle. No, miltäs näyttää? Ei kiitoksia, isoisä, kyllä minä rupesin
istumaan, mutta näin myöhään minä en syö. Elä tuijota minuun, Anka,
vaan leikkaa itsellesi palanen leipää, ettei poikasi juoksisi sinulta
tiehensä."
"Ettei poikani juokse minulta tiehensä", jutteli vanhapiika, leikaten
itselleen palasen isoisän tarjoomasta leipäkakkarasta.
Talonväki tarttui myöskin yksinkertaiseen ateriaan käsiksi.
"Ettäkö minun, on ommeltava paitoja tästä ihan kuin kuninkaan
pojalle?" sanoi Enefa, tarkastaessaan tutkivasti vaatetta, joka
loisti kuin puhtain hopea.
"Niin, mutta elä pelkää, siitä tulee vaan minun kuninkaan pojalleni."
"Otikille!" huusi Enefa. "Miten hauskaa on saada ommella hänelle!
Olkaa varma, että minä olen koettava parastani."
"Mitäs sanot siitä, että minä odotan tuota vastaleivottua tohtoria
tänne vuoristoon heti kun ilma muuttuu kauniiksi?"
"Onko se mahdollista?" huudahti Enefa ja löi kätensä yhteen iloisessa
hämmästyksessä. "Siinä on nyt se uutisen, jota kärpänen surisi tänään
isoisän korvaan. Ja minä kun en sitä uskonut! Ajatelkaas, että
hän lopultakin tahtoo näyttäytyä meille! Onnittelen teitä, muori,
onnittelen ihan sydämmeni pohjasta!"
Ja Enefa puristi lämpimästi kunnon eukon kättä.
"Odota siksi, kunnes saat nähdä, tuottaako se minulle todellakin
iloa", huokasi Mrakot muori. "Enhän minä tunne häntä ollenkaan
enkä tiedä yhtään, mitä hänessä on, paitsi tuota viisautta. Mutta
käyköönpä ilon kanssa miten tahansa, minä otan hänet kuitenkin
vastaan rakkaana lapsenani, ja teen kaikki mitä voin saadakseni
hänet viihtymään ja pysymään täällä äitinsä luona esi-isiensä
talossa edes muutamia viikkoja. Minä koetan unohtaa, että hän on
niin kauan välittänyt enemmän setäheittiöstään kuin minusta, ja
koetan antaa hänelle anteeksi sen, että hän on ollut minua kohtaan
niin välinpitämätön. Sen olen tekevä. Mutta ennen kaikkea tahdon,
että hänen tullessaan kotona on kaikki hienosti ja hauskasti, ja
niin aijon myös hämmästyttää häntä kauniilla liinavaatevarastolla.
Paitojen jälkeen minä annan sinulle pyheliinoja ja pöytäliinoja
ommeltavaksi. Pidä kiirettä minkä voit, jotta kaikki olisi hänen
tullessaan valmiina piirongin laatikoissa. Ennätin tuskin kavuta
reestä ja lämmitelläitä hiukkasen, ennenkun juoksin tänne, jotta
saisit panna työt alulle ja jottei kukaan muu tulisi minun tielleni.
Tahtoisin saada edes jotain oikein kunnollista aikaan; puuttuu
vielä niin paljon, ja tuskin tiedänkään, millä alkaa. Yläkerran
kamari täytyy minun maalauttaa uudelleen keskellä tätä pakkasta
ja laitattaa sinne uusi lattia; monta sohvaa täytyy päällystää ja
moneen polsteriin saada uudet höyhenet -- niin, minun täytyy tehdä
ihan parastani, että hänelle tulee vähän kaupunkimaista ja ettei hän
säikähdä täältä pois."
"Mutta elkää vaan olko liiaksi levoton, te saatte kuin tanssilla
kaikki tuon valmiiksi kevääseen. Tänä vuonna saamme varmaankin
odottaa kauan ensimäistä pääskystä, ja ennemmin kai ei teidän
poikanne tulekaan", rauhoitti Enefa innostunutta äitiä. "Minun
työstäni ei teidän tarvitse olla levoton. Minä alan ihan huomisesta
päivästä, niin sunnuntai kuin onkin ja vaikka sanotaankin, että sen,
joka tekee työtä sunnuntaina, sen sormet palavat pois kiirastulessa."
"Minä rukoilen Herraamme, ettei hän laskisi sitä niin suureksi
synniksi, koska teet sen valmistaaksesi köyhälle leskelle iloa. Mutta
sehän on totta! Nythän on laskiainen, ja sinä tahdot varmaankin olla
mukana tanssiseurassa?"
"Minä en aijo panna jalkaani tuvan ovea ulommaksi."
"No, mutta silloin he tulevat luoksesi 'uusi kesä' mukanaan?"
"Vaikka he hakisivat neljällä hevosella, niin he eivät saa minua
mihinkään ravintolaan."