On aamun auer ja loiste lauha
yli pellon paljaana vartovan
kuin kirkas, kiihkoton sielunrauha,
elouhri tuskan suurimman!
Maan kasvot autuutta äidin kantaa,
jok' on saanut elämän lahjan antaa
polttavan ihanan.
Mut arkana auringonvalossa putoo
sade syksyn multahan routaiseen,
se itkusta kostean harson kutoo
yli tunteeni kaipuusta uupuneen.
Saa kuolla sen juuri ja kuihtua lehti,
kevät siunattu ennenkuin saapua ehti
terveine tuulineen.
Ah, turhaan sun tuntehes päivään halaa
kun suvi on suurin ja polttavin,
pian laskeva aurinko lännessä palaa
ja sammuu iltojen usvihin —!
Taas syksyn tummalla purppuralla
ja kullalla käärityn nurmen alla
maata tahtoisin.