(Runebergin mukaan.)
En oksaa, missä lehti ois,
ma metsäss' enää nää,
on suvi aikaa mennyt pois
ja tullut talvisää.
On ympärilläin talvi vain
ja povessani mun,
ja talvi ois mun tullessain
maailman loppuhun.
Jos seestyis ilmat, seutukin
ja lehto vihertäis,
poveeni kylmyys kuitenkin
yht' autiona jäis.
Oi riemu, kevät katsehein,
en sua nähdä saa,
oi aurinko mun sydämein,
et voi sa sarastaa.
Sun elos oli elämäin,
mun tunteheni sun,
vain kaipaamahan yksin jäin,
kun läksit luota mun.
Mun paras on, kun muistellen
ma istun lieden luo,
eik' avuks illan askarten
valoa hiillos suo.