Jos voimat, armas, vaipuu
ja nukut multa pois,
on unelmaini kaipuu,
ne että multas ois!
Kuin äidin helmass' suo ne
sun tyynnä levähtää,
ja ikävöintis huone
yön unhohämyyn jää.
Vaikk' kuolee kukat puiston,
sun lepoon laulatan
kuin suven suuren muiston,
sen kaikkein kauneimman.
Kun siintää haudallemme
taas kevään heleys,
niin helkkyin ylitsemme
soi toivon liverrys.
Lie, armas, suotu siellä,
mi täällä kiellettiin,
ah, polttavalla miellä
sun suljen suudelmiin!
Maan nurmen raskas uudin
on meidät kätkenyt,
ja povellain sua tuudin
kuin unelmaani nyt.
Kun voimat, armas, vaipuu
ja nukahdamme pois,
maan multaan mun ois kaipuu,
sun aurinkohon ois!
Niin tullen nuoren kevään
sa mulle sätees suot
ja muistoon himmenevään
elämän kauniin luot.
Taas vuokot avaa luomen
ja tummat orvokit,
näät jasmiinit ja tuomen,
nuo vaikka hylkäsit!
Niin hellyytein kuin ennen
tuo sulle rauhas tuon
ja aikain, Suvun mennen
ma sinun kauttas luon.
Ah, Tuskan neito tumma,
se maahan juurru ei,
ja Unen valta kumma
mult' auringon jo vei.
Mut voimansa ken hukkaan
vain tuhlaa Hyvyyteen,
sen kaiho puhkee kukkaan,
ah, iki-kauniiseen.