Yö kuvaamaton, hiljainen, maan kuulas kevätyö,
vain laineet lyijynraskahat nyt kallioihin lyö
ja metsän tummaan huminahan pauhaa.
Ei häily haavanlehtikään, hääpuku helee puun,
on luonto kaikki vaipunut yön kumman kuunteluun.
Mun sydämeni vain ei löydä rauhaa.
Tuoll' läikyntään miss' ulappain yön rusko raukenee
ja turviss' siniauteren maan silmää suutelee,
tien kaihollensa nuori sydän avaa.
Ah, kerran purjein paisuvin pois lähdin maailmaan
ma taistoon kaikki kumppanit ja voittoon kutsumaan
vain laulain riemun virttä vapahtavaa.
Kas, tuonne kuinka viittookaan mua vilkkuvalo pois
kuin mieli saattaa satamaan mun purtein sillä ois
ja tuoda poika tuhlaajana kotiin.
Ah, turhaan, katse äitisen, yl' öisten vetten käyt,
sun valvattis on vaatineet jo kaukorantain näyt,
on voima mennyt meren suuriin sotiin.
Oi armahani, ainoain, sun luokses halaan taas,
voi sielun terveeks tehdä vain sun kirkas keväänmaas
ja ikävöintis onnensaari tyyni!
Sun kasvojasi milloinkaan ma enkö nähdä saa
ja nuorta olentoas sun ma enkö puristaa
saa lujaan, lämpimähän syleilyyni?
Vain laulu aaltoin korvissain soi alakuloinen,
mut mieleni mun murheestaan kuin tähti hopeinen
nyt lentää siivin kaipuun polttavimman.
Pois luokse vuotees valkoisen ma tulla tahtoisin,
sun hengitystäs kuunnella vain syömin sykkivin
ja tuta unes voiman ihanimman.
Niin lepoos toisin, toivoisin, ma kauniin peittehen,
kuin meren aarteist' autuaan, kuin meren ikuisen,
kuin tarut kevääs tarhojen ja puistoin!
Ma meille aaltoin helmasta maan uuden kohotan,
miss' unikot ja liljat kasvaa mullast' unelman
ja siemenestä aavistusten, muistoin.