Ikuinen uni, kangastus
ikuisen kevään tuo,
sen ensimmäinen kimallus
jo hanget loistoon luo!
Kuink' ilmeen armaan, kotoisen
nyt tumma metsä saa
ja kylmän huurteen häipyen
puunlatvat punertaa!
Mut pirstat nuoren uskon vain,
ah, iäks rauenneen
nyt syttyy, palaa pilkahtain
taas sielun kuvaimeen.
Povea kuinka kuuntelen,
ei synny sävelet,
maan ikikurjuus sointujen
vei saatot keväiset.
Ah sinä, jota rakastan
enempi elämää,
kuin valkeutta taivahan
sa taidat ylistää?
Jo löytänyt maan tyynen liet,
sen saaren kaukaisen,
mist' elon häipyy erhetiet
ja ilkku ikuinen.
Ikuinen hellyys sydämen,
jot' epätoivo syö,
jo tykkien, jo tyyntyen
sun veres kuumat lyö!
Ma syvän lähtees unhotin,
ah, vertaust' on vain
sen kierrost' yö ja päiväkin,
kaikk' kuvat unelmain.
Ikuinen talvi milloinkaan
ei kajoo siemenees —
kuin keväällä käy ainiaan
yöst' aamu kullansees,
Hyvyyden voimaan, valohon
tuo oman kamppailus
Ikuinen Saavuttamaton,
Ikuinen Valkeus!