Läpi lehtiholvin kuvaimeesi
kuultaa kultaläikät auringon.
Mitä kätket mustaan syvyyteesi,
metsälähde mykkä, pohjaton?
Suven suomaa onnea et nauti,
silmäsi on itsees kääntyneet,
karvas, uuvuttava unitauti
kietoo suoniesi raikkaat veet.
Yhden suuren, yksinäisen lumpeen
kaihollasi juotat, kasvatat,
sammaleet ja vesiruohot umpeen
samenevan silmäs saartavat.
Ei sen tummaan, pohjattomaan tuskaan
virvoitusta aamun tuuli tuo,
suvipäivän lämmin punerruskaan
ilon syvää vapahdust' ei suo.
Metsälähde, unten kammitsoima,
päästä musta muras kuohumaan —
avaa suoniesi raikas voima,
vyöry vaahtoaalloin halki maan!