Oi Gaia, ruumiis elontäyteläisen
sa raskain vaipoin vielä verhoat,
ja alta nurmihuntus viherjäisen
vain salaa kuultaa muotos mahtavat.
Sun hymyilyysi vastaa korkeudesta
viel' ylväs päivä kuumin suudelmin,
siks povestasi onnenhurmaisesta
ma turhaan rakkautta rukoilin.
Mut eilen, huomasin, sun huuliltasi
jo henki tyyni, illanraitis syys,
ja muistohoin niin suurna noustessasi
mun täytti riemullinen ikävyys.
Oi, kohta tuskan vihurit ne pauhaa,
ja alastonna, ruskein jäsenin,
mut' silmät loistain syksyn suurta rauhaa
sa katsot ylös sineen, tähtihin.
Et kammoo talven pakkasta ja jäätä,
sun povessashan kevät uinuu uus,
ei kysy rikkautesi päiväin päätä,
on suvi täyttyvä jo ikuisuus.
Oi, milloin syvän sielunrauhas tapaan,
sa elon hengen uskollinen syön,
niin että kutsus, lempeän ja vapaan,
voin laulaa yli Ajan myrsky-yön?