Taas halki vainioiden harhailen
ma tulless' aavistavan suviyön.
On ilta ihmeen raskas, hiljainen,
mun yksin sykkii rinnassani syön.
Ah, jostain kunnaan takaa kuitenkin
viel' äänet, naurut iltaan heläjää,
ja salaa kammottaen humisee
siell' arkipauhu suuren kaupungin,
Mut unta on ne tääll', ei elämää,
Maan syvää äidinääntä sydän kuuntelee.
Jo lännen taivas palaa vaaleten,
ja yötä kohden mullat tasangon
ne hohteen saavat kullanhämyisen
kuin unten loiston mieli rauhaton.
Ah, onnenkaihon kaukahinen maa
tuoll' aukee luota taloin nukkuvain,
miss' illan rusko iät pakenee
kuin kauneus yötumman metsän taa
ja takaa usvain unihunnun vain
sen aatoksista synkkää otsaa suutelee.
Yl' unenraskaan ehtootasangon
on päivän mieli meren vuoteeseen,
mut konsanaan sen kaipuu rauhaton
ei laskeudu lepoon ikuiseen.
Ja ylpeyden kalkkiin katkeraan
myös sydän levoton ja kuumeinen
sa turhaan halaat janos jäähdyttää,
kun idän taivas kantaa kasvoillaan
vain surun raudankovan ilmehen
ja kevätoraan silkki sinertää kuin jää.
Pian valaa kentät nukkuvaiset nuo
taas päivä nuolisatein polttavin,
ja rauhaisalle tasangolle tuo
se huudot kuumesairaan kaupungin.
Kuink' aaltoihisi, kaipuu, hukkuukaan,
sa virta ikuinen ja levoton,
kaikk' onnen kypsyväisen odotus!
Mist' intohimo saikaan maailmaan,
mist' ilo, tuska, jano nautinnon
ja lemmennälkä, viha, kiihko, kateus?
Ah että silmihini milloinkaan
myös meri siinsi saavuttamaton!
Niin syvään, ihmeelliseen huminaan
nyt yhtyy äänet kotitasangon —
niin vakaa alla astua on tie,
kuin hiljaisesta rikkaudesta Maan
vain osa koko olentoni ois,
kuin Aika, joka rauhan multa vie,
ois täällä seisahtunut matkallaan
ja unhottanut yön ja päivän kierron pois.