On suvi tullut vainioille jälleen.
On kupu taivaan laannut kuultamasta
eik' enää sadekuuroin maata kasta,
vaan hymyy tyynesti kuin ystävälleen.
Ja ruis ehtinyt on täysimmälleen
voikukkain, kuminoiden kesken vasta.
Nyt punertavan viljan huojunnasta
sa näät sen lupauksen isännälleen.
On tuulen huoku lämmin, täyteläinen
ja siitepölyn savua se kantaa
tuoll' yllä mataroiden kellerväin.
Vain ruislinnun ääni kehrääväinen —
vain valkee kirkko vasten taivaanrantaa
ja kumpuin aaltoviiva edessäin.