Tuuli oli eteläinen, ja laiva kulki nopeasti Chioa kohti. Mutta mikäli
yön hetket kuluivat, karttui huolettavasti kulun nopeus kiihtyvän
tuulen väkipakosta.
Jotka kokemuksesta tuntevat Egean meren, ne tietävät, kuinka tukala
etelätuuli sillä saattaa olla. Silloin jouduin ensikerran merikivun
kouriin. Venyen peräkannella tunsin aluksen allani nousevan ja
vaipuvan, kuulin hyrskyn hirmuisella pauhulla pieksevän laivan laitoja,
kuulin myrskyn vihaisesti vinkuvan laivan köysissä ja purjeissa,
ajaessaan vaahtopäisiä laineita, sekä peräsimen surkeasti kitisevän.
Silmäni oli kiinni, mutta en saanut unta koko yönä. Jäseneni oli
raskaat, minulta puuttui sekä tahto että voima liikuttaa niitä. Usein
hyökylaineet kastelivat minut läpimäräksi, mutta en jaksanut siirtyä
toiseen paikkaan enkä huutaa apua.
Puoliyön ajoissa kuulin katteinin sanovan perämiehelle, että jos tuuli
näin edelleen yltyisi, hän aikoi heittää osan lastia mereen. Heittää
mereen! Ajattelin mätilekkereitäni, jotka maaten ylinnä viljan päällä
olivat kohta käsillä sopivana uhrina. Niitähän aioin myyskellä Chiossa
vaeltaissani, jotta paremmin pääsisin liikkumaan, kunnes saapuisin
meidän talolle. Ilman niitä koko tuumani oli pilalla ja toivoni
hukassa. Tahdoin sanan sanoa laivurille, pyytää häntä niitä säästämään
eikä ainakaan viskaamaan molempia mereen, mutta en pystynyt puhumaan
enempää kuin liikkumahankaan. Mutta laivapa nousi ja laski vain
kiivaammin laineilla, ja minua alkoi pelottaa ettei lekkerini yksinään
olleet vaarassa joutua Vellamon saaliiksi.
Onneksi pelkoni oli perätön. Laiva oli hyvä ja vankka, ja katteini
Kefalas ymmärsi asiansa. Aamulla saavuimme satamaan, turvalliseen ja
tyyneen, Chion etelärannalle.
Rannikkomaa sataman ympärillä oli hyvin viljeltyä, mutta asumatonta;
näkyipä kuitenkin ylängöillä, melkoisen matkan päässä mereltä,
vihantain kukkulain keskeltä, kolme neljä pientä kylää, jonka valkoisia
taloja aurinko säteillään valeli. Mutta rantatöyrän reunassa oli
ankkuroituna toinen laivanen ja sen vieressä näimme muutamia
talonpoikia seisovan rannalla juhtinensa.
Ihana ja voimakas tunne tuo isänmaan-rakkaus! Kun aluksemme kannelta
näin viheriöivän luonnon ympärilläni, nuo kaukaiset kylät ja pienen
ihmisryhmän rantahiekalla, riemastui sydämmeni. Chion näin mä uudestaan
ja nuo talonpojat olivat maanmiehiäni! Tuo pikku laivakin rannalla loi
eloa silmäini edessä olevaan tauluun ja katselin sitä sisällisellä
mielihyvällä, aatelien, ettei sentään kaikki ollut pelkkää hävitystä ja
autiutta saarellamme.
Mutta ennen pitkää tunteeni vaihtuivat, ja soin, ettei tuota laivaa
olisi satamassa ollutkaan. Se oli tullut Psarasta tuoden viljalastia
myytäväksi, mutta meidän aluksemme saman-aikainen ilmaantuminen
synnytti kauhean riidan. Psaralaisten ei näkynyt olevan vähinkään
aikomus suostua rauhalliseen kauppakilpailuun, vaan he tahtoivat
uhkauksilla pelottaa laivuriamme lähtemään pois tältä väliaikaiselta
markkinapaikalta, johon heidän oli mielestään etusijan oikeus. Kefalas
puolestaan ei väistynyt, vaan jäi paikalle, siten harrastaen vapaan
kaupan periaatteita. Kina uhkasi jo sanoista siirtyä käsikähmään.
Nyrkkejä puristeltiin, väkipuukkoja vedeltiin. En tiedä, millaisen
lopun tuo juttu sai, sillä, jupakan vielä kestäessä, astuin minä
levollisesti maalle lekkereineni ja sovin erään siinä seisovan
talonpojan kanssa, että hän kuljettaisi tavarani aasillansa, ja
lähdimme hänen kotikyläänsä kohden.
Seuralaiseni, kahdenkymmenen vaiheilla oleva talonpoika, reipas,
hyvänluontoinen mies, miellytti minua suuresti ja saavutti kohta täyden
luottamukseni. Ennenkuin vielä saavuimme matkamme perille, tiesin hänen
elämänsä vähäiset vaiheet ja seikat, ja minä ilmaisin hänelle nimeni,
sukuperäni ja vaiheeni, vaan en sentään tuloni päätarkoitusta.
Hartaasti pyysin, ettei hän kellekään ilmaisisi, että olin Chiolainen
Kastrosta kotoisin. Hän lupasi sen minulle ja piti lupauksensa ja koko
saarella oloni ajan suojeli ja autteli hän minua kuin tosi ystävä. Tämä
oli uusi lisäys niiden hyväin sieluin lukuun, joiden lempeä
myötätuntoisuus helpotti vaellustani pitkässä itkun alhossa.
Kun lähenimme kylää, otti hyvä Pantelis -- se oli nuoren ystäväni nimi
-- lekkerini ja kätki ne ränstyneen ladon sisään, joka oli viinitarhan
liepeessä tien vieressä, ja käski minun varrota siellä, kunnes hän
ensin lähtisi juhtineen urkkimaan, oliko kylässä Turkkilaisia. Istuin
öljypuun kannolle seinän-varjoon, katsellen polvittelevaa polkua
pitkin, jolla toivoin pian näkeväni Pantelin palaavan. Ympärilläni oli
syvä hiljaisuus, ja ainoastaan heinäsirkat, jotka ilakoivat auringon
helteessä, sekoittivat sirinällään seudun rauhaisuutta. Yht'äkkiä
lasten naurua kajahti ihan läheltäni. Käänsin pääni ja näin neljä
pientä kylän poikaa, jotka tähystivät minua utelijailla silmillä, mutta
samalla kuin katseemme kohtasivat toisensa, pakenivat juosten ladon
taa. Muutaman minuutin päästä uusi ryhmä lapsia ilmestyy takanani.
Ällistellen sormi suussa katselivat he minua tuokion aikaa, käänsivät
selkänsä ja pötkivät tiehensä. Sitten tuli taas toisia. Aloinpa jo
käydä levottomaksi tuosta tarkastelusta, jonka alaiseksi kylän nuori
sukupolvi asetti minut, ja täydelleen tuskastuin, kun Pantelis viipyi
niin kauan poissa. Jopa epäluulojakin alkoi nousta mielessäni, kun
Pantelis vihdoin tuli. Aasia hänellä ei nyt ollut muassaan, vaan toinen
talonpoika.
-- Ei ole Turkkilaisia. Tule meidän kanssamme, Lutsi! -- sanoi hän, ja
ilman sen enempiä selityksiä ottivat he kumpikin lekkerin olallensa, ja
astuimme kaikki kolme kylään. Sen keskellä, pienellä aukealla tapasimme
joukon talonpoikia, jotka piiriinsä kiersivät molemmat oppaani ja nyt
alkoi heidän välillään matala-ääninen keskustelu, josta pian syntyi
kiivas kinastus.
Pantelis ja hänen ystävänsä panivat maahan lekkerit, voidakseen laskea
kielensä ja liikenteensä enemmän valloilleen; ja niin nopeasti puhuivat
he kaikki sikin sokin yht'aikaa, niin sekava oli tuo sanatulva, etten
mitenkään saanut selkoa, mistä puhetta oli, vaikka kyllä arvasin, että
se koski minua.
Vihdoin saatiin aikaan joku sopimus, lekkerit nostettiin taas kahden
suojelijani olkapäille, ja me astuimme joukon läpitse kulkien Pantelin
asuntoa kohden.
-- Sanoppa minulle, mikä oli hätänä? -- kysyin häneltä, kun pääsimme
väen tungosta.
-- Ei se ole mitään Lutsi, kyllä siitä pian selviämme. Vastaus oli
lakonillinen, mutta jotakin rauhoittavaa oli talonpojan äänessä sekä
siinä tavassa, jolla hän lausui nimeäni, tuolla murteellisella, mutta
sointuvalla k:n muunnoksella. En pyydellyt enempiä selityksiä, mutta
kaikesta saatoin ymmärtää, että turkkilaiskammo vielä häälyi Chion
ilmapiirissä.
Pantelis oli vastanainut; hän ja vaimonsa asuivat kahden pienessä
majassa, jossa hän tarjosi minulle vieraanvaraisuuttansa, mutta
kerskailevasti hymyillen viittasi hän minulle, että perheen lukumäärän
oli sallittu pian lisääntyä. Moisen lisäyksen odotus ei suinkaan
vähentänyt hänen puolisonsa toimellisuutta, tuon kelpo Paraskevin, joka
lyhyessä ajassa valmisti meille aterian. Siinäpä söimme vihreitä
papuja, öljyssä keitettyinä, sekä samminmätiä, jota minä tarjosin,
siten uudistaen lekkerieni avausta. Pantelin ystävä istui viereemme ja
atrioitsimme neljän kuin kuninkaat.
Tuskin olimme lakanneet syömästä, kun ovea kolkutettiin.
-- Ne ovat kai kylän-vanhimmat -- sanoi Pantelis. Ja ne olivat todella
sen kylän vanhimmat. He astuivat sisään, tukevat ryhmysauvat käsissään,
sanoivat "hyvää ehtoota" ja istuivat tuoleille, jotka oiva Paraskevi
nosti esiin. Mekin istuimme ja jäimme kaikki ääneti kököttämään.
Maltittomasti odotin, että puhe alkaisi, jotta tietäisin mitä ukot
mielivät, mutta ei kukaan hiiskunut mitään; naamat ympärilläni eivät
vaan osottaneet suopeutta. Vihdoin vanhin ukoista katkaisi
äänettömyyden:
- -- Minkä miehen olet tuonut tänne meille, Pantelis? Nakkaathan
tulihiiliä päämme päälle! Parempi, että tuo hukkuu kuin me kaikki
täällä.
Äijän sanat säikähyttivät minua, mutta Pantelis puuttui puheesen,
hartaasti puolustaen minua; hän sanoi minun olevan köyhän nuorukaisen
Ikariasta, että aikeeni oli vain myydä tavarani ja sitte lähteä pois,
kellekkään haittaa tekemättä, ettei Turkkilaiset ollenkaan ottaisi
minua huomioonsa. Noita ja samanlaisia sanoja virtaili hänen sujuvalta
kieleltään. Kylänvanhimmat kuultelivat, pudistellen päätänsä
epäuskoisesti, eivätkä, sittenkun hän lakkasi puhumasta, vastanneet
mitään, vaan lähtivät ääneti, jörönnäköisinä ja levottomin katsein.
Niin suuri oli pelkoni, että he heittäisivät minut Turkkilaisten käsiin,
että milt'en jo päättänyt jättää sinne lekkerini ja luopuen koko
tuumasta, joka oli minut Chioon tuonut, yöllä mennä satamaan, jossa
vielä toivoin tapaavani laivan, jolla olin tullut, ja paeta. Mutta
Pantelis rauhoitti minua:
-- Kyllä siitä vielä selviämme -- sanoi hän. -- Nuku nyt vain yösi
hyvin ja huomenna saamme nähdä.
Kysyin häneltä, luuliko hän sopivaksi, että tarjoisin kylänvanhemmille
kullekin käärösen samminmätiä.
-- Lahjaksiko? -- kysyi Pantelis kummeksien.
-- Lahjaksi -- vastasin.
-- No silloin ei sinun tarvitse yhtään pelätä, Lutsis. Silloin ovat he
sinun ominas kaikkineen päivineen.
Sen jälkeen selitti hän minulle lavealti kylän valtiollisia oloja.
Pitkän puheen pääsisällys oli tämä: kylässä oli kaksi puoluetta, jotka
taistelivat keskenään ja pelkäsivät toinen toistansa. Milloin pääsi
toinen, milloin toinen valtaan ja kumpikin koetti olla ystävyksin
Turkin kanssa. Pantelis ei kuulunut kylänvanhinten puolueesen, jotka
olivat käyneet meitä katsomassa, mutta hänen luultensa mätikääryt
saisivat heissä ihmeitä aikaan.
Pantelin sanat loivat minuun uutta uskallusta ja toivat samalla myös
unta minulle. Uuvuksissa kun olin matkan vaivoista, vaivuin maahan
karvasäkin päälle ja nukuin pian sikeästi.
Tuskin oli huomis-aurinko noussut, kun kylän vanhimmat taas koputtivat
ovella ja astuivat sisään, ääneti ja synkännäköisinä kuin eilen. Mutta
minäpä olin ennättänyt heidän edelleen. Olin näet noussut varhain ylös
ja käärinyt samminmätiä kaalinlehtiin. Kääryni olivat nyt valmiit ja
tarjosin heille kullekkin hyvänpäiväisen mätikääryn. He ihastuivat
suuresti lahjastani ja heidän ynseä käytöksensä minua kohtaan muuttui
kuin lumouksesta. Hymyhuulin häärivät he ympärilläni ja taputtelivat
suojelevasti olkapäitäni.
-- Älähän nyt pelkää, Lutsis! Ei yhtään hätää. Olethan meidän omia
miehiämme. Ennen me saamme hukkua kuin sinä.
Vaikka Pantelis oli minulle ennustanut lahjani tenhotehon, suututti ja
iljetti se minua kuitenkin. Eilen uhkasivat uhrata minut Turkille ja
tänään olivat samminmäti-kääryn vuoksi; valmiit itse uhrautumaan minun
edestäni! Mutta salasin tunteeni ja lausuttuani kiitollisuuteni pyysin
heiltä lupaa myyskennellä tavaraani. Lupa annettiin minulle; hankin
itselleni puntarin ja asetuin kaksine lekkereineni torille myymään.
Seuraavana päivänä kylänvanhukset määräsivät minua tulemaan heidän
parissaan Katarraktin kylään, johon oli muutaman hetken matka. Siellä
majaili turkkilainen Aga. Heillä kuin oli muitakin syitä käydä siellä,
katsoivat he viisaaksi ottaa minut mukaansa, jotta ololupani
vahvistettaisiin ja siten jokainen moitteen syy vastapuolueelta
poistettaisiin.
Tämä heidän toimenpiteensä soveltui hyvin tuumihini, sillä siten
pääsisin edemmäksi saarelle ja lähemmäs maataloamme, jonne
tarkoitukseni olikin tulla. Kylänvanhukset lupasivat pyytää Agalta
lupaa minulle käyskelemään kylissä kaupitellen, ja Pantelis tarjousi
alttiisti seuraamaan muassani heti kun olisin palannut lupakirjan
kanssa. Läksimme matkalle, kylänvanhimmat aaseinsa selässä, minä
jalkasin, ja saavuimme Katarraktiin, Agan asunnon edustalle, jonne he
menivät sisään jättäen minut pitämään silmällä juhtiansa.
Odottaessani siinä aasien luona näin erään Turkkilaisen lähestyvän
minua, aseilla varustettuna kiireestä kantapäähän. En ollut nähnyt
Turkkilaista niin likeltä, siitä saakka kuin jätimme asuntomme Chiossa,
enkä kaukaakaan, siitä kuin pyssynkuulat vinkuivat perässämme saarelta
paetessamme. Lähestyvän soturin näky palautti heti muistiini vainon
tukalat päivät, Smyrnan ajat ja Andrianan surkean lopun. Minut valtasi
kaksinainen tunne, viha ja pelko, ja paikalta liikkumatta katselin
tuimaa miestä. Hän kysäisi jyrkästi minulta jotakin, jota en
ymmärtänyt. Kun en vastannut mitään, ampaisi hän minuun vihaisen
katseen, päästi törkeän kirouksen ja meni huoneesen. Onneksi en enää
nähnyt tuota ilkeää olentoa.
Hetki kului ja levottomasti odotin kylänvanhimpia. Vihdoin tulivat he
taas esiin, mutta eivät olleet yksin. Heitä seurasi yksi Turkkilainen,
yksi pappi ja nuori talonpoika. Saimme kaikki kolme kumppaneiksi
paluumatkalle. Pappi ja Turkkilainen hankkivat itselleen ajokkaita
kylästä, nuori talonpoika ja minä kuljimme jalkasin.
Tahdoin kysyä, miten minun oli käyvä ja miksi matkueemme oli
lisääntynyt, mutta Turkkilaisen läsnäolo sitoi kieleni. Häntä
nimitettiin Mula Mustafa'ksi, hän oli Kretasta ja osasi kreikan kieltä,
mutta ei puhellut paljoa, koska muka Turkkilaisena ei tahtonut sillä
antaa liikaa rohkeutta muille, jotka seurasivat häntä jonossa kukin
aasin selässä.
Kylänvanhinten käskystä astelin minä, palvelijan tavoin, Mulan aasin
rinnalla. Ainoastaan kerran hän puhutteli minua. Tien varrella huomasi
hän ojan, joka oli aivan täynnä kukkasia, ja käski minun taittaa
hänelle yhden niistä, jota hän näytti sormella ja jonka nimen hän
mainitsi Turkin kielellä. Kun en tarkoin tiennyt mitä kukkaa hän
tarkoitti, repäisin ojasta monenlaisia kukkia ja juosten saavuttaakseni
edelle ehtinyttä matkuetta tarjosin hänelle nöyrästi kukkaisvihkoani.
Kovaksi onneksi siinä ei ollut sitä kukkaa, joka oli Mulan huomion
puoleensa vetänyt.
-- Eihän se ole se kukka, jota tahdoin, sinä pöllö. Mistä olet
kotoisin?
-- Ikariasta.
-- Siksipä oletkin niin tyhmä. Et ole Chiolainen.
Tämä mielistelevä viittaus kotimaahani lohdutti minua Turkkilaisen
epäedullisesta ajatuksesta minun omaan itseheni katsoen, mutta ennen
kaikkea minua ilahutti hänen hyvänsävyinen olentonsa.
Kylään tultuamme sain kuulla, miksi Mula oli tullut kanssamme. Hän
tahtoi väkisin tuolle nuorelle talonpojalle, joka meitä seurasi tiellä,
naittaa erään talonpoikais-tytön, jonka naittajaksi rupeemaan hänellä
näytti olevan eräitä tärkeitä syitä. Nuori mies ei tahtonut suostua
väkinäiseen naimiseen ja oli sentähden heitetty vankeuteen;
kylänvanhukset tahtoivat sekaantua seikkaan, mutta Aga puhui avioliiton
eduksi, ja nytpä Mula Mustafa tuli ylkä paran ja papin kanssa
vihkiäisiä laittamaan. Tosiaankin isällinen hallitus! Mutta oli miten
oli, seikassa ilmestyi sentään edistys-askel. Ei ollut miekka asiaa
ratkaissut eikä tyttöä työnnetty haaremiin. Mula oli siivo mies.
Antakaa keisarille, mikä keisarin on.
Vaan mitähän minusta oli päätetty? Niin, sain tietää, että minun tuli
matkustaa Tholón-Potámiin saamaan sitä lupaa, jota pyysin. Siellä oli
suur'-Agan asunto, ja kylänvanhinten piti kahden päivän perästä lähteä
hänen pateillensa.
Kahden päivän päästä läksimme siis taas retkelle. Sillä kertaa oli
matkue suurempi, sillä kylänvanhimmat kuljettivat viinikuormaa lahjaksi
Agalle; minulla oli toverina Pantelis, vetäen perässään aasia, jonka
selkään toinen lekkerini oli sälytetty. Toinen, joka jo puoleksi oli
tyhjätty, jäi kylään joksikin takeeksi minun puolestani Paraskevin
huostaan.
Lähes viiden-tuntisen matkan päästä saavuimme Tholón-Potámiin; mutta
varovainen Pantelis ei katsonut otolliseksi, että veisimme
samminmätimme Agan ja hänen Turkkilaistensa haisteltavaksi, ja jäi siis
ulkopuolelle kylää, erään tuttavansa talonpojan majaan, jossa sovimme
että hän vartoisi minua. Minä seurasin kylänvanhinten muassa
kaupunkiin.
Kauhistus värisytti minua, kun astuin sen kapeille kaduille ja näin
selvät jäljet Turkkilaisten tuhotöistä. Silloin näin ensikerran omin
silmin hävityksen kauheat hedelmät. Siihen saakka olin paennut sen
edellä ja kuullut myrskyn takanani riehuvan, vaan en ollut vielä käynyt
sen jälkiä katsomassa.
Vuosi oli melkein siitä kulunut kuin Turkkilaiset tallasivat maahan
Tholón-Potámin, tuoreet oli vielä turmion jäljet. Useimmista taloista
ovet ja ikkunaluukut joko puuttuivat tai retkuivat puoleksi särjettyinä
saranoistaan; seinissä näkyi vielä moniaalla luotien lovia tai tuhoisan
tulipalon hiiltämiä kohtia. Erään muserretun alttaanin alla oli
valkoinen muuri vielä verellä tahrittu. Ken tietää, mikä surman työ lie
suorittu tuon alttaanin alla!
Hävitettyjen tai kylmille jääneiden talojen joukossa oli myös muutamia,
joitten säilyneet asukkaat koettivat korjata vaurioitansa, mutta kylän
koko ulkonäky todisti sentään selvästi, mikä surkeus siellä oli
vallinnut ja selitti tarpeeksi kylänvanhus-raukkain pelkoa Turkkilaisia
kohtaan. Heidän oma kylänsä oli tähän saakka säilynyt ehjänä, mutta
kuinka saattoivat kurjat olla levollisina tulevaisuuteen nähden? Eikös
Tholón-Potámkin samaten ollut välttänyt Turkkilaisten ensi hyökkäystä?
Kun he kaksi vuotta sitten olivat karanneet saaren kimppuun ja
turmelleet sen perinpohjin, olivat he armahtaneet tai unohtaneet tuon
eteläisen kulmakunnan, ja talonpojat luulivat vaaran siirtyneen
sivutse, surmalaisten kyllästyneen, saaren jo maksaneen riittäväisen
veriveron. Mutta he pettyivät surkeasti. Kun Kanárin tuli oli kostanut
Chion ensimmäiset kärsimykset, kun meren ääret kajahtivat palavan
amiraalilaivan räjähdyksestä ja meri peittyi ruumiilla ja Kapetán-Pasha
puoleksi palaneena heitti henkensä rannalla, silloin Turkkilaiset
uudestaan vimmastuivat. Joukottain hyökkäsivät he n.s. mastiksi-kyläin
rauhallisia asukkaita vastaan, taaskin kastaen kahvaa myöten miekkansa
viattomaan vereen.
Saavuttuamme suur'-Agan asunnon eteen, menivät kylänvanhimmat sinne
sisään; minä jäin kadulle, niinkuin Katarraktissakin, odottamaan ja
mietiskelin itsekseni kaikkia mitä näin, ja ennen kaikkia tuota
seinälle pirskotettua verta.
Hetkisen kuluttua minua huudettiin ja astuin ylös saliin, jossa Aga
istui. Hänen vieressään oikealla ja vasemmalla istui muita
Turkkilaisia, neuvojina ja virkamiehinä, syrjempänä oven suulla
seisoivat kylänvanhimmat ja muutamia muita kristityitä.
Taivutin nöyrästi niskaani hänen korkeutensa Agan edessä. Hän kyseli
minulta tulkin kautta ja minä vastasin seuraavaan tapaan:
-- Mistä tulet?
-- Ikariasta.
-- Mitenkä olet tullut?
-- Laivalla.
-- Milloinka?
-- Neljä päivää sitten.
-- Mitä tahdot?
-- Lupaa myydä kylissä täällä kauppatavaraani.
Siinä aseellinen neekeri lähestyi Agaa, käsi sydämmellään ja pää
kumartuneena lattiaa kohden.
-- Agani, sanoi hän, tällä nuorukaisella on frankkilaiset kengät ja hän
lienee vakooja.
Ja hän osoitti mustalla kädellään minun jalkojani. Kaikkien katseet ja
omatkin silmäni kääntyivät niihin. Ja tosin kenkäni eivät olleet
tavallisia talonpojan jalkineita. Olin ostanut ne Tinossa ja leikannut
ruojut paulojen kohdalta pois, arvellen tuon riittävän varokeinoksi. En
arvannut ma poloinen että kenkien muoto saattaisi minun ilmaista, mutta
eipä mieleeni ollut juolahtanutkaan, että minua koskaan vakoojaksi
luultaisiin.
-- Heittäkää hänet vankeuteen -- määräsi Aga.
Heti paikalla neekeri tarttui käsivarteeni ja, ennenkuin ehdin
sanaakaan sanoa ja Agan pitämättä mitään sen enempää tutkintoa niiden
epäluulojen varmistamiseksi, jotka kirotut kenkäni olivat herättäneet,
vei hän minut ahtaasen kammioon, jota kurja lamppu vain puoleksi
valaisi, sysäsi minua kovasti hartioista ja salpasi minut lukon taa.
Kaikki tämä tapahtui niin kerrassaan, niin nopeaa, niin arvaamattani,
että olin kuin houreissani, kun tyrmästä havahdin. Tunsin vielä
neekerin kovat kädenkosketukset hartioissani ja käsivarressani, kuulin
Agan äreän käskyn että minä olin vankiuteen heitettävä, muistin samalla
tinolaisen suutarini naaman ja puodin -- ja vankilan hämärässä
ollessani luulin ensin näkeväni unta.
Kun silmäni tottuivat pimeään, näin etten ollut yksin. Kaksi
talonpoikaa virui permannolla. Heidän näkynsä lohdutti minua hiukan. On
hetkiä, jolloin ihminen etsii yksinäisyyttä, mutta yleensä haluaa hän
lähimmäistensä seuraa.
Nuo kaksi vangittua olivat isä ja poika; heidän rikoksensa oli luvaton
mastiksin myynti. Sillä lähes puolet koko saaren mastiksi-sadosta oli,
kuten tunnettu, määrättynä sulttaanin haaremia varten. Loppuja
talonpoikain ei sallittu myydä muille kuin Agalle, joka yksinään
määräsi mastiksin hinnan ja maksoi sen milloin ja miten hän tahtoi.
Vanhus puhutteli minua ensin, kysyen kuka olin ja miksi olin vangittu,
ja kertoi sitten pyytämättäni oman historiansa. Nuorukainen ei puhunut
mitään, vaan itki hiljaisesti; ottaen poikansa kädestä keskeytti isä
usein kertomuksensa, lausuakseen lohdutuksen ja rohkaisun sanoja
hänelle.
Nähdessäni nuo kaksi oli mieleni murtua. Muistin isääni ja hänen
autiota hautaansa Spetsan saarella, muistin äitiäni ja sisariani, jotka
Tinossa odottivat paluutani, ja silmiini nousi surun itkutulva, murhe
ja valitus voitti minut ja vuodatin kuumia kyyneliä. Pelkäsin
Turkkilaisia. Niinkuin he tutkimatta olivat vanginneet minut vakoojana,
samoin saattoivat he myös tuomita minut rangaistavaksi. Mitäpä
kristityn henki heidän mielestään maksoi! Äiti parkani oli oikeassa
evätessään minua lähtemästä. Miksi tulinkaan tänne?
Iltapuolella annettiin meille oliiveja ja leipää. Pian sen jälkeen tuli
neekeri, vei minut ulos tyrmästä ja johti minut puutarhaan varjokseen,
jossa kaikenlaisilla hedelmillä katetun matalan pöydän ympärillä istui
koreilla matoilla kolme Turkkilaista ja kaksi kristittyä. Edellisistä
tunsin Mula Mustafan, ja hänen näkönsä viritti minuun vähän uskallusta,
sillä viime matkallamme hän ei minusta tuntunut olevan mikään paha
ihminen.
He rupesivat uudelleen tutkimaan minulta, kuka ja mistä olin ja mitä
tahdoin. Toistin entiset vastaukseni. Puheeni vahvikkeeksi tahdoin
turvata Mulan todistukseen.
-- Agani, etkö nähnyt minua...
Mutta Mula käänsi kasvonsa minusta ja huomasin, että hän ei tahtonut
minua tuntea. Tahdoin muuttaa puhetta muihin asioihin, mutta
hämmennyin, ja hämminkini vahvisti sen ajatuksen, jonka ennenmainitun
nuoren talonpoikais-tytön naittaja oli järjestäni saanut, siitä asti
kuin en osannut täyttää hänen käskyänsä tuon kukan suhteen.
-- Ystäväni -- lausui hän turkinkielellä pöytäkumppaneilleen -- ei
tuosta poika raukasta ole vakoojaksi. Hän on siksi liian typerä. Ei
hänellä ole kaikki kairat tallella.
Ja sitten jatkettiin matalammalla äänellä haastelua minusta, vaan en
kuullut mitä sanottiin. Neekeri veti minut varjoksesta ulos ja johti
minut tyrmään takaisin.
Ei tuo ollut minun hauskimpia öitäni eikä tulevakaan yö, lukijani hyvä.
Seuraavana päivänä vietiin nuo kaksi talonpoikaa vankilasta eivätkä he
enää palanneet; minä vain jäin sinne ihan yksin olemaan, mitellen
hetkien kulkua ja valittaen kohtaloani. Ajattelinpa myös, miten
Pantelis ystäväni oli käynyt.
Seuraavana aamuna vei neekeri minut taas Agan eteen. Kävelin
murheellisna ja alakuloisena. Yksi ainoa toivo oli jäänyt minulle,
heidän luulonsa, että olin heikkomielinen, ja päätinpä turvata tuohon
kuin hukkuva lautapalaan. Aga istui imien nargilé-piippuansa,
tavallinen seurueensa ympäröitsi häntä. Tulkki seisoi lähellä häntä,
kädet rinnalla ristissä.
-- Tervehdi nöyrästi Agaa -- sanoi hän. -- Hän antaa sulle vapauden,
mutta sillä ehdolla, että kuljet maakuntaa edespäin, etkä niihin
kyliin, joista tulet.
Kumarsin ja suutelin Agan kauhtanan lievettä ja peräydyin pari askelta.
Mutta ajattelin Pantelia ja lekkereitäni ja satamaa, jossa toivoin
tapaavani keinon palatakseni Tinoon.
-- Mitäs vielä puuttuu? -- kysyi Aga.
-- Agani, sanoin, unohdin paitani kylään ja minun tarvitsisi mennä sitä
noutamaan.
Turkkilainen ei ymmärtänyt mitä sanoin ja kysyi tulkilta. Hän pyrskähti
nauruun, kun pyyntöni hänelle selitettiin.
-- Hyvä, hyvä -- sanoi hän. -- Kyllä paitasi sulle tuodaan, mutta kulje
sinä maakuntaa eteenpäin.
Kumarsin syvästi ja peräydyin. Ovella odotti minua neekeri, ojentain
kättänsä ylevästi.
-- Koppivero -- sanoi hän.
Olin unohtanut, että vankien on tuonniminen vero maksettava. Vedin
esiin povestani kukkaron, jossa minulla oli muutamia piastereita,
siihen asti koitunut tulo kaviaari-kaupastani, ja aloin kirvottaa
kukkaronnauhoja silminnähtävällä vastahakoisuudella. Mutta nauhoja oli
paljo ja nekin toisiinsa kietoutuneet, eikä sormeni juuri kovin
kiiruhtaneetkaan niitä selittelemään. Neekeriltä loppui kärsivällisyys,
taikka kukaties hänen tuli minua surku, ja nostaen raskaan kätensä
sysäsi hän minua niskasta, lausui pari törkeänlaista sanaa ikäänkuin
hyvästijätöksi ja meni tiehensä.
Olin siis vapaana, ja ovi oli avoinna. Läksin ulos viipymättä ja
kävelin suoraa päätä kylän portille. Mutta portti oli suljettu eikä
ketään siellä. Oli sunnuntai ja kristityt viettivät vielä
jumalanpalvelustaan kirkossa. Ensimmäinen viettini oli että minäkin
menisin sinne kiittämään Jumalaa vapahduksestani, mutta minussa voitti
halu niin pian kuin suinkin lähteä Tholón-Potámista ja rientää etsimään
Pantelia. Tein siis ristinmerkin siinä taivasalla, kiipesin puuhun,
joka kasvoi portin vieressä, hyppäsin muurille, sieltä maahan.
Juoksujalassa riensin mökille, jossa Pantelis lupasi odottaa minua.
Mutta siitä oli jo kaksi vuorokautta kulunut. Tokkohan hän siis enää
odottikaan?
Mökki oli suljettu. Kolkutin ovea, huusin: Pantelis, Pantelis! mutta ei
kukaan vastannut.
Töllin takana oli talli. Avasin sen, astuin sisään ja näin -- oi suurta
iloani! -- näin Pantelin aasin tyynesti siellä odottavan. Älä naura,
lukijani! Syleilin ja suutelin elukkaa! Oivalsin, että sen hurskas
isäntä oli kirkossa. Eipä oiva Pantelis siis ollut jättänyt minua. Eikä
aikaakaan, niin näin hänen palaavan. En rupee kertomaan yhtymyksemme
kahdenpuolista riemua.