Nyt olin siis isättömän perheeni päämies ja ainoa tuki; minun tuli sitä
elättää, minun tuli turvata sisarteni tulevaisuutta, minun tuli holhoa
äitini vanhuuden päiviä. Elinkeinoa ja varoja tuohon tarvittiin -- ja
mitä minulla oli? Négrin antama lupaus, että hän toimittaisi minulle
paikan, sittekun Nauplion olisi valloitettu! Mutta sisässäni puhui ääni
ettei minulla ollut uraa tuolla. Sukuni perintötavat ja koko
kasvatukseni oli tehnyt minut kauppamieheksi. Tunsin, että kauppa oli
ainoa toimi-ala jolla voisin edistyä ja kartuttaa hyötyä itselleni,
perheelleni ja isänmaalleni.
Mutta mistä alkaminen? Missä se perusta, johon nojaisin toimeni?
Siinäpä vaikeus. Isäni hautajaisista oli jäljillä hiukan rahaa
sormuksen myymähinnasta, mutta se oli vähäpätöinen summa ja riitti
tuskin päästäksemme pois Spetsasta, sillä lähtöä aloin heti ajatella.
Spetsa ei ollut mikään sopiva paikka minulle. Kauppa vaatii
menestyäkseen järjestystä, turvallisuutta ja rauhaa. Mutta kuinka
voivatkaan nämä yhteiskunnallisen sivistyksen ainekset päästä valtaan
tällä sotaisella saarella, jonka asujamet, uhratessaan henkensä ja
tavaransa epätasaisessa taistelussa hurjaa vihollista vastaan, siinä
tottuivat halveksimaan omaa ja muiden henkeä ja omaisuutta, turvaumaan
oman käden oikeuteen ja arvossa pitämään vain voimaa ja väkevyyttä?
Nämä olivat silloisten olojen luonnollisia seurauksia. Ilman ennalta
olevaa yhteiskunnallista järjestelmää, ilman voimakasta hallitusta,
ilman säännöllisiä apukeinoja ja etevää keskusta kapina varttui ja
menestyi ainoastaan yksityisten uhrausten ja ponnistusten kautta, mutta
tapausten tyrskyssä voima hallitsi ja kalpa käskyt antoi.
Ja tätä taisteloa käytiin todella kaiken puolesta. Tunnussana "vapaus
tai kuolema" ei ollut tyhjä, kerskaileva korulause, sillä vanhastaan
oli tiettyä, mitä Turkkilaiset tekisivät, jos vastarinta masentuisi.
Chion kohtalo oli hirvittävä enne Spetsalle ja muille meriliikettä
harjoittaville saarille. Senpätähden epätoivo innosti miehiä
tappeluissa, ja koko ilmapiiri uhkui jotakin hurjuutta ja raakuutta,
joka ei mitenkään ollut edullista kaupan varttumiselle. Kuka siellä
piittasi poliisista, kuka huoli tuomareista? Kun niin kosolta aina
verta vuoti, oli elämän arvo suuresti alennut yleisön mielessä. Niinpä
eräänä päivänä minun silmäini edessä torilla murhattiin eräs Ragusan
mies, joka joutui ostajainsa kanssa kinaan sardellien johdosta, joita
hän myyskenleli!
Ragusalaisen murha voitti kaikki epäilykseni mitä minulla vielä oli
lähtöön katsoen. Päätin palata Tinoon. Siellä asukkaat olivat vähemmin
sotaisia, tavat lempeämpiä, elämä helpompaa, ja, kiitos olkoon
Mavrogénin ja iukuisain Chiosta paenneiden ihmisten, Tinossa saatoin
katsoa itseäni vähemmin vieraaksi kuin muualla.
Särkyvin sydämmin jätin siis armaan isäntäni hyvästi, jätimme Spetsan
saaren sekä isäni haudan siellä.
Tinossa vuokrasin pienen, matalan huoneen, ostin patjoja ja peittoja,
ainoita huonekaluja, joita köyhät varamme sallivat meidän hankkia, ja
antausin muutoin Jumalan kaitsennon turviin. Kovaa on köyhyys ja puute,
kun ne seuraavat ylöllisen elämän perään, kovaa myöskin jokapäiväisen
leivän epätietoisuus, kun on elätettävinäsi harmaapää äiti ja pienet
sisaret. Mutta kaikkiin ihminen tottuu, kaikkiin oloihin hän vähitellen
perehtyy.
Kun isäntämme kanssa tein sopimusta huoneen vuokrasta, havaitsin
hänellä olevan uuden lakin, vaan en sitä asiaa sen enempää tarkannut.
Vaan toisenapa päivänä tapasin torilla toisen Tinolaisen, niinikään
hiljattain lakistuneena, parin askeleen päästä kolmannen, sitten
neljännen j.n.e., joilla kaikilla oli uudet lakit päässä. Lakit olivat
kaikki samaa tyyliä ja samanväriset, ja sepä seikka herätti
uteliaisuuttani sekä johti heti mieleeni nuo Venetsiasta lähetetyt
lakki-arkut. Riensin viipymättä isäntämme puheille:
-- Sanoppas, mistä lakkisi sait?
-- Ostin sen Englannin konsulilta, mutt'et saa sieltä enää, hän möi ne
jo loppuun.
Englannin konsuli möi lakkeja! Epäluuloni varttuivat varmuudeksi. Vielä
samana iltana matkasin Mykonoon ja tapasin ystäväni, varakonsulin, joka
ilahtui minun nähdessään ja ilmoitti minulle, että nuo kaksi arkkuamme
olivat tulleet Smyrnasta Tinoon ja että hän oli antanut sikäläiselle
virkaveljelleen toimeksi niiden sisällyksen myymisen. Hän jätti minulle
kirjeen tuolle vietäväksi, jotta hän uskoisi minua arkkujen
omistajaksi. Mielin maltitonna kohta päästä kotia, mutta ystäväni ei
laskenut minua; minun täytyi syödä iltaista ja olla yötä hänen luonaan.
Huomenelta heitin hänen hyvästi, lausuen sulimmat kiitokseni hänen
alttiudestaan minua kohtaan. Niin tulin taas Tinoon. Onneksi tuuli
suosi kaikkia näitä edes ja takaisin retkeilyjä.
Tinoon tultuani astuin laivasta suoraa päätä Englannin konsulaattiin.
En muista sen kelpo Tinolaisen nimeä, joka silloin siellä edusti
Englannin valtaa, muistan vain hänen sileäksi ajetun naamansa ja hänen
kultasankaiset silmälasinsa. Luulenpa vielä näkeväni miehen edessäni.
Hän näytti minulle myymälaskun ja suoritti minulle oitis lakeista
koituneet rahat, 5,000 grossia.[17] Viisituhatta grossia! Tuo vähäinen
summa oli mielestäni silloin ääretön rikkaus. En tahtonut tarkastaa
laskun oikeutta enkä arvata, paljoko paremmasta hinnasta lakit olisi
pitänyt tai voitu myydä. Saamani summa oli minulle toivomaton voitto,
jonka kautta minulle aukeni kaupanteon ura, sillä olinhan jo koko
pääoman-haltia, omasinhan 5,000 grossia.
Riensin äitini luo kertomaan hänelle hyvästä onnestamme, näytin
aarrettani, pyysin häneltä siunausta ja täynnä tuumia ja toiveita
läksin kahden päivän päästä Syroon.
Sataman puutteesta Tinoon ei tullut isoja laivoja, vaan ne menivät
Syroon, jonka satamaa Turkkilaisetkin pitivät puolueettomana. Saaren
roomalais-katholiset asukkaat eivät ottaneet osaa kapinaan eivätkä sitä
hyväksyneet, mutta sen kartiomaisen vuoren huipulla, jolla heidän
kaupunkinsa sijaitsi, liehui Ranskan valkoinen lippu, jonka suojeluksen
alle he olivat asettuneet.
Syron väestö supistui silloin tuon jyrkän ja köyhän kukkulan rajojen
sisään. Koko sillä alalla, jonka nykyään peittää rikas Hermúpolis, et
nähnyt muuta kuin alastomia kallioita. Ainoastaan siellä, missä tänään
musiikki soittelee ja vallasnaiset laahaavat silkkiliepeitään kadun
kivityksellä, silloin muutamat kasvitarhat ja hedelmäpuut todistivat
asukasten ahkeruutta. Yksi roomalais-katholinen kirkkonen ja kolme
neljä viinimyymälää olivat ainoat rakennukset rannalla. Lähellä niitä
oli hiljattain rakennettu pahanpäiväinen kahvila, joka samalla myöskin
teki majatalon, konttorin ja pörssin virkaa. Vähän loitompana, siinä,
missä nykyään laivoja veistetään ja vasarain tahtimyötäinen kalke
kuuluu, virui silloin, aution rannikon vieremällä, haaksirikkoon
menneen laivan runko.
Semmoinen oli Syros, kun minä ja kaksi tai kolme muuta Chiolaista,
edeltäjinä saaren vastaiselle kauppa-mahtavuudelle, ensikertaa istuimme
tuossa erakkomaisessa kahvilassa rannalla, odottaen kauppakalua tuovan
laivan tuloa.
Onneksi ei kauan viipynytkään, kun tämmöinen tuli; se saapui Venäjältä.
Tämä oli ensimmäinen raha-asia, johon omin päin ryhdyin ja jonka itse
suoritin, sillä minulla ei enää ollut isääni neuvon-antajana ja
oppaana. Pelkäsin tuhlaavani rahani huonoon yritykseen; siksi katselin
kolmasti ja neljästi laivan tavaroita, katselin, hieroin kauppoja,
tuumailin, arvelin. Vihdoin tein päätökseni. Ostin 1,000:lla grossilla
kuivatuita kaloja, jotka sälytin Tinohon menevään laivaseen; astuin
itse mukaan, tein ristin-merkin ja purjehdimme pois.
Tinossa oli silloin se tapa päässyt valtaan, että ruokatavaroita ensin
kolmena päivänä peräkkäin julkisesti kaupattiin torilla, jotta väestö
hyötyisi niistä; sen jälkeen kauppiaat keskenään hieroivat kauppaa
jäännöksistä. Tietysti täytyi minunkin mukautua vallitsevaa tapaa
myöten, mutta eipä minua juuri haluttanut itse istua tynnyrieni edessä
ja julkisesti myyskellä kalojani yksitellen. Vaikka olin niin paljo
kovia kokenut, oli minussa vielä entistä ylpeyttä jälillä. Koetinpa
siis ensin löytää jonkun sopivan sijaisen itselleni tähän työhön, mutta
minun ei onnistunut löytää semmoista; se seikka sekä varsinkin muiden
kauppiasten esimerkki sai minut heittämään arvokkaisuuteni ja itse
myyskentelemään tavaraani.
Istuin nyt siis keskellä toria ja möin kuivia kaloja. Olin saanut
soveliaan paikan lähellä rantakatua ja, ehkä alussa vähän ujostellen,
aloin huudella ostajia luokseni. Oli vielä hyvin varhaista, mutta
ostajia ei puuttunut, kaloillani oli hyvä menekki, kauppa sujui
suotavasti. Kuta paremmin myynti menestyi, sitä enemmän totuin siihen;
menestys antoi intoa, ja kiivaasti kättelin, kilvan muiden vieressäni
olevain kauppiasten kanssa, tavaraani, korotin ääneni houkutellakseni
ostajia ja heitin luotani ensimmäisen kömpelyyteni liikkeissä ja
tempuissa.
Olin juuri kovimmassa kauppatouhussa, kun äkkiä kuulin kolinaa, ja
nostaen silmäni näin vastapäätäni olevassa talossa nuoren
keltatukkaisen neidon avaavan akkunaa ja kiinnittävän akkunaluukkuja,
joita tuuli paiskeli seinää vasten. Sen tehtyään kallistui hän, nojaten
ristiin pannut käsivartensa akkunakarmiin, ulos akkunasta ja käänsi
kasvonsa minuun päin. Hänen silmäyksensä pani minut hämille ja vauhtini
keskeytyi. Kuinka kehtaan ostajia luokseni luikata kauniin valkoverikin
silmäin alla, joka minua tähystelee? Koetin jatkaa työtäni, mutta
mieleni väikkyi tuossa akkunassa ja katseeni kohosivat vähä väliä
sinne. Yht'äkkiä näin neidon hymyilevän. Mitä hän myhäilee? Pilkanneeko
minua? Vai tunteneeko hän ehkä minun ja hänen hymyilynsä on tervehdys
minulle? Tunsin hämmennyksen rinnassani ja punastuksen poskillani ja
kun en kyllin tähdännyt huomiotani toimeeni, tulin antaneeksi yhdelle
ostajalle kaloja kaksi vertaa enemmän kuin makso oli. Äkkäsin sentään
heti erhetykseni ja käännyin huutaakseni häntä. Kääntyessäni näin
avatun oven kynnyksellä takanani Tinolais-nuorukaisen, käsi vyöllä,
olkapää nojattuna ovipieleen ja pää käännettynä ikkunaa kohden. Hänen
lemmekkäät silmänsä selittivät minulle koko asian. Säteet immen
silmistä lensivät minun pääni ylitse, mutta eivät olleet minua varten
eikä minulla ollut vähintäkään oikeutta hänen hymyilyynsä. Tästä oli
minulle hyödyllinen opetus. Sain takaisin entisen vilppauteni ja
jatkoin myymistä.
Kahdessa päivässä sain kalani kaikki myydyksi, korjattuani voittoa
kaksikymmentä sadalta. Uusi matkustus Syrohon. Palatessani toin
tynnyrin öljyä, jonka möin 8:n prosentin voitolla, sitten ostin ja möin
samminmätiä (kaviaaria) samalla menestyksellä ja jatkoin reippaasti
kauppatointani. Sittemmin voitot vähän supistuivat, sillä kilpailu
alkoi kasvaa, mutta vaivani palkittiin kuitenkin aina, ja muutamassa
kuukaudessa oli pääomani 5,000:sta grossista karttunut 8,000:ksi,
paitsi sitä että sen ohessa olin elänyt omaisteni kanssa ja olipa joku
määrä varallisuuttakin palannut köyhän asuntomme katon alle.
Sittemmin olen paljo rahoja voittanut, paljo hukannut. Jumalan avulla
on sentään saanti yleensä noussut antoa enemmäksi, niin että nykyään
mielihyvällä näen lasteni murheettoman toimeen-tulon turvatuksi. Mutta
eipä myöhemmän kauppias-eloni suurimpainkaan yritysten onnistumisesta
syntynyt mielihyvä ole verrattava noiden ensimmäisten vähäisten
voittojeni tuottamaan iloon eikä varsinkaan riemuun, jonka tunsin, kun
kuivain kalojeni kauppa niin hyvin onnistui.
Tämä tyhjästä luominen, ensimmäisien ominpäisten hanketteni
onnistuminen, se itsetunto että olin siinä tilassa, ettei minun
tarvinnut jättää äitiäni ja sisariani nälkää näkemään, se toivo
tulevaisuuteen nähden, jonka nuo esikois-hedelmät antoivat minulle,
kaikki nämä yhteensä tekivät ensi-voittoni verrattoman arvokkaiksi ja
mieluisiksi. En tahdo sanoa, että tämän jälkeen työskentelin muka
tietoviisaan piittaamattomuudella. Enpä niinkään! Harrastukseni ei
vähennyt, onnistuminen on aina mieluisaa. Mutta innostukseni laimeni ja
voiton ihastus väljeni vähitellen. Kun kerran tiesin saavuttaneeni
aineellisen itsevaraisuuden ja tulevani omillani toimeen, ei sydämmeni
enää levottomasti sykähdellyt, joka kerta kuin tilipäätökset tein.
Sillä rikkauden hankinta itsessään ei ole onnen lähde, mutta
toimeentulo, omavaraisuus -- kas siinä työtä-tekevän ihmisen ainoa
todellinen ja terve kiihotin.
En ollut silloin ainoa Chion nuorukainen, joka Tinossa taisteli
luodakseen tyhjästä yhden ja kahdesta neljä. Oli paljo muitakin, joihin
minut tutusti yhteinen onnettomuus ja alituinen yhtymys Tinon torilla
tai Syron autiolla rannalla. Näiden joukossa oli myös vanhemman
sisareni sulhainen, joka hänkin oli päässyt Tinohon kestettyään koko
Odysseian kärsimyksiä. Nuoremman sisareni sulhainen oli joutunut
sotavangiksi eikä koskaan saatu tietää, kuinka hänen oli käynyt.
Minäkin olin lapsesta asti ollut kihloissa, mutta, ennenkuin tulin
naimisiin, olin jäänyt leskeksi, sittekun morsiameni useita vuosia
takaisinpäin oli kuollut; kapinan myrsky yllätti meidän, ennenkuin
isäni ehti sommitella uutta kihlausta minua varten.
Tällaiset oli Chiossa tavat. Jokainen perhekunta yritti yhtyäkseen
yhdenvertaistensa kanssa, vaan koska valittujen lukumäärä oli
rajoitettu, aljettiin aikaisin oikein kilvan puuhata sovelijaita
naimiskauppoja. Mutta Chion seurapiirien pienuus ja ylimyksellinen
umpinaisuus eli itseensä sulkeuminen tekivät vihdoin läheisten
sukulaisten väliset avioliitot välttämättömiksi.
En aio kiitellä vanhempiani näiden varhaisten kihlausten tähden, joilla
he edeltäpäin ikäänkuin sinetillä vahvistivat elämän tärkeintä liittoa,
asianomaisten tietämättä tai keskenään suostumatta. Mutta heidän
menettelyänsä puolusti tämmöisten avioliittojen onnistus. Nuoret
kihlatut kasvatettiin pienestä pitäen toinen toistansa varten, ja
aviollisen rakkauden edellä kävi pitkä seurustelu ja vähitellen kasvava
suostumus toisiinsa. Avioliitto seurasi kihlauksen perästä ilman noita
sydänvaivoja, ilman tuota kahdenpuolista tietämättömyyttä
menneisyydestä ja epävarmuutta tulevaisuudesta, jotka tavallisesti
seuraavat rakkauden rakentamia avioliittoja. Avio-elämää hankittiin ja
elettiin ilman ankaroita myrskyjä, mutta siltä ei vähennyt perheen
hiljainen onnellisuus. Mutta kansan olojen muututtua tuo vanha tapa ei
muuta saattanut kuin huonota ainoastaan aineellisten etujen harkinnaksi
ja myötäjäisten tavoitteluksi, niin etten minä ainakaan sure sen
lakkaamista.
Muutoinkin ovat olot siitä päivin kaikittain muuttuneet. Silloin nuoret
olivat vanhempain ohjattavina ja he pitivät sitä varsin luonnollisena
asiana. Tämän tottelevaisuuden sekä yksimielisyyden kautta perhe
kasvoi lujaksi ja sen voimaa vartutti vielä noiden suvunsisàisten
avioliittojen side. Tämäkin puolestaan selittää Chiolaisten tavatonta
menestystä ei ainoastaan ennen kapinaa saaren yhteisten asiain hoidossa
vaan myöskin Chion hävityksen jälkeen sen kauppasuhteiden
järjestämisessä ja kehityksessä.
Kertomukseni aikaan emme kuitenkaan vielä olleet järjestelmää
muuttaneet, vaan pysyimme entistapojemme ja kasvatuksemme vaikutuksen
alla. Katsoinpa siis toisen sisareni sulhaista jo veljekseni, ja
hartaasti yritin saada toistakin kihloihin. Onneksi ei minun tarvinnut
kauan hakea. Löysin ja esitin äidilleni erään nuoren ystäväni, jota
olojen tukaluus ei pelottanut avioliittoa rakentamasta, ja näinpä
toimitin nuoremmallekin sisarelleni sulhaisen.
Nämä kaksi tulevaa lankomiestäni ja minä suostuimme rupeemaan yhteisiin
asioihin, pannen kukin osaltaan liikepääoman varaksi 1,000 grossia,
sillä välipuheella, että yksi meistä olisi Syrossa tavaroita
ostelemassa, toinen jäisi Tinoon niitä myymään, kolmas kuljettaisi
tavarat Syrosta Tinoon. Minun osakseni sattui ostamistoimi. Sainpa siis
haltuuni suurimman osan pienestä pääomastamme, jätin äitini hyvästi ja
astuin pieneen laivaan, joka oli valmiina purjehtimaan Syrohon.
Mutta samalla kuin ankkuria vivuttiin ylös näin veneen tulevan täyttä
vauhtia kaupungista meitä kohden ja siinä molemmat kumppanini, jotka
liikuttivat käsiään estääkseen meitä lähtemästä. He toivat sen ikävän
uutisen, että eräässä Konstantinopolista Tinon Panormoon tulleessa
laivassa oli ilmestynyt ruttotautia, ja että tieto siitä jo oli
kulkenut Panormosta Syroon, niin ettei varmaankaan meitä otettaisi
siellä vastaan tarttumuksen pelosta eikä sallittaisi keskuuden
jatkamista Tinon kanssa. Tämän johdosta päätimme, että lähtisin
laivasta ja että Syroon siirtoni jätettäisiin toistaiseksi, kunnes
lakattaisiin kulkutautia varomasta. Kovaksi onneksi rutto levisi
laivasta saareen. Ei se ollut ankara eikä suurta vauriota tehnyt, mutta
riitti kuitenkin pelottamaan ympärillämme olevia saaria ja salpaamaan
meidät Tinohon.
Näin hankkeemme raukesivat tyhjiin ja kauppakumppanuutemme hajosi; jäin
taas työttömäksi, ja tämä pakollinen toimettomuus oli minulle kahta
tukalampi viimeisten kuukausien vilkkaan työn ja toimen perästä.
Muutoin elimme tyynessä rauhassa saarellamme eikä ajatuksiani, niinkuin
ennen, häirinnyt Turkkilaisten pelko tai sodan meteli. Ainoastaan
eräänä päivänä alussa lokakuuta luulin Tinonkin[18] vuoron tulleen ja
turmion peittävän meidät synkillä siivillään. Mutta elin jo
miehuullisemmassa ilmastossa, mieleni rohkeentui muiden esimerkistä ja
paon ajatusten asemesta varustelin minäkin taisteluun ja vastarintaan.
Merensalmi Syron ja Mykonon välillä alkoi näet vilistä turkkilaisia
laivoja, jotka viipyivät siellä tuntikausia täydellisen tyvennön
tähden. Näimme yhdestä laivasta veneitä lähtevän Mykonon rantaa kohden
ja kuulimme kiväärien pauketta; mutta keskellä savua selitimme, kuinka
veneet palasivat laivalle. Nämä enteet näyttivät uhkaavan maalle-nousua
ja hyökkäystä laivastosta. Nytpä hätäkellot alkoivat soida kautta Tinon
saaren ja aseellisia asukkaita tulvaili kokoon; muiden muassa minäkin
laahasin vanhaa kanuunaa, jonka asetimme "Akrotiri-pasha" nimiselle
rantakukkulalle. Mutta luoteja meillä ei ollut ja ammuimme siis
pelkällä ruudilla, uhaten tai pikemmin ärsytellen Turkkilaisia. Minäkin
hääräsin tuossa näytelmässä kukkulalla, vaan kuullessani tyhjiä
tykinjäräyksiä ja nähdessäni Turkin laivat muistelin vaiheitamme
Chiosta paetessamme ja odotin, sydän ahdingossa, mitä tulisi
tapahtumaan.
Onneksi Tinolaisten lujuutta ei pantu sen kovemmalle koetukselle. Pasha
ei ottanut huomatakseen meitä eikä yrittänyt Mykonolaisiakaan
rangaista, vaikka olivat tappaneet useita merimiehiä, jotka koettivat
maalle nousta, ja ajaneet muut takaisin heidän veneihinsä. Tuuli heräsi
henkiin; hän käytti sitä hyväkseen ja poistui meidän saartemme vesistä.
Sittemmin meitä ei mitenkään häiritty ja saatoimmepa melkein unhottaa,
että olimme sotapiirin sisällä, ellei sodan tapausten kaikua alati
olisi kuulunut meille. Kun saimme kuulla Turkin amiraalilaivan palon ja
vihollisten laivaston häviön, silloinkos sula ihastus valtasi meitä
kaikkia pakolaisia, jotka Kanárin urotyössä näimme oikean rangaistuksen
Chion turmeluksesta. Ja Dram-Alin vaurio Dervenin solassa ja Mesolongin
ensimmäisen piirityksen lahotus ja kaikki nuo peräkkäiset voitot
kapinan ensi vuosina ne siivestivät toivomme lentoon ja vahvistivat
luottamustamme. Ei ollut vielä Psaraa ja Kasoa hävitetty, ei ollut
Mehmet-Ali ruvennut sotaan raastamalla Kretan saarta, ei ollut urheaa
Mesolongia valloitettu, ei olleet vielä alkaneet nuo Kreikkalaisten
surkeat sisälliset riidat. Asiat menestyivät hyvin ja Herran käsi
näytti siunaavan Hellaan vapauden-taistelua. Ja me kun näimme kapinan
varttuvan ja juurtuvan, ennustimme sille pikaista ja onnellista loppua.
Alkoipa jo taistelun kolmas vuosi ja Tinon mantelipuut kantoivat ensi
kukkiansa. Minä, kun olin lopen ikävystynyt toimetonna-olooni ja
liikuin jos joissakin tuumissa ja aatteissa, tulia vihdoin sille
päälle, että päätin lähteä Chioon etsimään noita puutarhamme omenapuun
alle kaivetuita aarteita. Muistin isä-vainajani sanoja kun täytimme
kuoppaa omenapuun alla. Hän oli poissa, ja minä olin perheen pää ja
turva. Tuonpa talletelman takaisinsaanti voisi sekä helpottaa kapion
hankkimista sisarteni naittamista varten, että meidän muuttoammekin
Euroopaan.
Mitä enimmin tuo aate juurtui ja kasvoi päässäni, sitä vilkkaammin
halusin päästä sitä toteuttamaan ja tuumani valtasi minut kokonaan.
Sitä yksinään ajattelin vaivoissani, siitä näin unta nukkuessani.
Muutamia kansalaisia oli jo salaa käynyt Chiossa ja palannut eheinä ja
vahingoittumattomina. Sikäläiset viran-omaiset olivat saaneet
Konstantinopolista käskyn lempeästi kohdella palaavia kristityitä eikä
enää häiritä heitä. Tämän tiesin, ja siellä käyneiden kokemus rohkaisi
minua vielä enemmin. Uskoin aikeeni äidilleni, joka kaikin mokomin
koetti luovuttaa minua siitä, peläten että joutuisin onnettomuuteen.
Mutta päätökseni oli järkähtymätön. Näin kyllä vaarat ja ymmärsin
yritykseni uhkarohkeaksi, mutta vastustamaton halu ajoi minua sitä
toteuttamaan enkä kuullut äitini sanoja. Jätin hänen huostaansa
vähäisen omaisuuteni, pyysin hänen siunaustansa ja läksin matkalle
talonpojaksi pukeutuneena.
Alus, jonka asujaksi rupesin, vei viljalastia myytäväksi Chion
syrjäisempiin satamiin; sen päällikkö, katteini Kefálas, lupasi saattaa
minut maalle turvallisesti. Nähdessään minut laivalla, ylläni valkoiset
polvihousut ja talonpoikais-mekko, sekä muassani kaksi lekkeriä
punaista samminmätiä, naurahti tuo kelpo katteini. Itseänikin vähän
nauratti, mutta sillä hetkellä ajattelin enemmän äitiäni kuin aarretta
omenapuumme alla.