Viipymättä teimme Pantelin kanssa matkasuunnitelmamme ja läksimme sitte
astumaan. Kuljimme pohjoista kohden, kylästä kylään; mädin myynti kävi
kelpo lailla ja kukkaroni paisui paisumistaan.
Kun vihdoin pääsimme ylängöille, jotka ympäröivät "tasangon" ja näin
kaupungin etäältä kiiltävän sekä toisella puolella olevain vuorten
juurella koetin silmin erottaa sitä paikkaa, missä maatalomme oli,
tunsin sydämmeni rajusti sykkivän rinnassa ja polveni vapisevan.
Vuorelta, jolla istuin, näin jalkaini alla vehmaan lakean kentän
loistavan aamu-auringon valossa, puiden keskeltä pilkotti kaikkialla
valkoisia taloja ja majoja, mutta niiden liesiltä ei savua noussut
ilmoihin. Ne olivat enimmäkseen autiot ja tyhjät.
Oikealla puolen, lähes puolen tunnin matkan päässä oli pyhän Minan
luostari. Siltä kohtaa, missä olimme, ei näkynyt sitä, mutta ei mieleni
tehnytkään mennä sen raunioita katsomaan. En etsinyt uusia
mielenliikutuksia Chiosta, mielin vain suorittaa tehtäväni ja lähteä
pois mitä pikemmin. En tahtonut nähdä kotimaani häviötä enkä sen
hävittäjää.
Pantelis istui vieressäni syöden halpaa einettänsä, ja hänen aasinsa
haki siinä likellä ruokaansa harvoista pensaista kivien välistä. Kahden
kumppanini ruokahalu herätti sitä minussakin, ja Pantelin leipä ja
oliivit sekä hänen suoran sielunsa luontainen iloisuus haihdutti
murheellisen mielialani. Ennen pitkää matkueemme taas lähti liikkeelle.
Neochórin kylässä, johon päästyämme vuorelta alas pysähdyimme, oli,
samoin kuin Tholón-Potámissakin, vielä runsaasti jälkiä todistamassa,
että Turkkilaiset olivat siitä läpikulkeneet. Mutta tässä oli kuitenkin
verrattain useempia huoneita pantu entiseen kuntoon ja korjattu ja ensi
katseella näytti häviö vähemmältä. Kahvila, johon istuimme levähtämään,
oli täynnä ihmisiä. Ei ollut kylässä Agaa eikä varusväkeä, josta syystä
sen asukkaat elivät miltei vapaammin kuin muut, koettaen nykypäivän
hauskuudessa unhottaa eilisen tuskat ja huomisen huolet ja vaarat.
Aikeeni oli viipyä Neochórissa pari kolme päivää saadakseni siellä
kypsentää tuumiani, mutta kahvilassa kuulin uutisen, joka muutti
päätökseni. Talonpoikain jutuista ymmärsin näet, että osasto Turkin
laivastoa oli saapunut Tschesméhen ja että muutamain päiväin sisään
odotettiin Konstantinopolista toisia laivoja; näiden kaikkien piti
yhdistyä ja lähteä hävittämään vesiltä Kreikan laivoja. Täytyipä minun
siis jouduttaa lähtöäni. Turkkilaiset olivat merellä samallaiset kuin
maallakin. Voi niitä aseettomia laivoja, jotka joutuivat heidän
käsiinsä, ja voi niiden onnettomia matkustajia! Heille maksettiin
Miaúlin ja Kanárin voitot; nämä olivat ne valheelliset voitonkoristeet,
joilla Turkin amiraalit koettivat peitellä häpeätänsä.
Mutta minulla ei ollut vähintäkään halua joutua mokomaksi
voitonmerkiksi eikä ruumiillani koristaa minkään turkkilaisen laivan
raakapuita. Minä tahdoin kaikin mokomin palata Tinoon, ennenkuin Turkin
laivasto lähtisi liikkeelle.
Kutsuin Pantelia ja läksimme ulos kahvilasta. Aasi odotti sidottuna
ulkona, kantaen selässään lekkeriäni.
-- Pantelis, sanoin, jää sinä tänne myymään samminmätiä ja odota minua.
Minä lähden vähä toisaalle.
-- Minne lähdet?
-- Lähden katsomaan maataloamme, Huomen-aamulla palaan.
Pantelis koetti saada minua muuttamaan päätöstäni, hän tahtoi tulla
mukaani, muistutti minulle vangitustani Tholón-Potámissa, mutta en
kuullut häntä. Suostuimme paikasta, missä tapaisin hänen huomispäivänä;
sitten ostin kirveen, näyttääkseni työmieheltä, joka kulkee
työn-ansiolla, ja jätin hänet hyvästi. Hän oli levoton ja täynnä
pelkoa, mutta minä tunsin sydämmeni keveäksi. Aavistin edeltäpäin että
onnistuisin.
Kävelin kylän portille päin, kirves olalla, kun avatun oven kynnyksellä
näin miehen polttelevan, joka puolittain oli puettuna europalaiseen
tapaan. Tunsin hänet kaukaa. Se oli Zenákis, isäni vanha ystävä. Hänen
hiuksensa olivat näinä kahtena vuonna paljon harmenneet, kasvonsa
olivat entistä synkemmät.
Hänen läsnäolonsa Neochórissa hämmästytti minua ensiltään, mutta
muistin samalla että hänellä oli siellä tiluksia. Kuljin läheltä hänen
ohitsensa, vaan hän ei tuntenut minua. Ja kuinka olisikaan hän tuntenut
ystävänsä poikaa talonpoikaisen puvun alta!
Astuessani hänen editsensä olin kahden vaiheilla, ilmoittaisinko itseni
vai enkö. Paras on, etten sitä tee -- aattelin ja menin eteenpäin.
Mutta muutamain askelten päästä kaduin. Mieleeni johtui kerrassaan koko
Chiossa olomme aika, kun hän joka ilta kävi meitä katsomassa, muistin
isääni, enkä saattanut mennä pusertamatta vanhuksen kättä ja sanomatta,
että hänen vanha ystävänsä oli kuollut. Palasin ja seisahduin hänen
eteensä. Hän taukosi polttelemasta ja tähysteli minua epäilevästi.
-- Minulla olisi pari sanasta sulle sanottavana kahden kesken, herra --
aloin minä.
-- Käy sisään, poikani. Mitä tahdot?
Ja hän meni sisään. Minä seurasin ja suljin oven perääni.
-- Etkö tunne minua?
-- En. Kuka olet?
Mainitsin hänelle nimeni. Hän nosti kätensä kummastellen, tarkasti
minua kotvan aikaa oikein tyynni ja tarttuen käteeni suuteli hän minua.
En olisi luullut, että tuon kylmännäköisen ukon sydämmeen mahtui
niin lämpimää tunnetta. Hän kyseli, miten meidän oli käynyt,
kuinka pelastuimme; ja minä juttelin hänelle pakomme seikat ja
kulkuri-elämämme vaiheet, isäni kuoleman sekä leskeksi jääneen äitini
ja sisarteni oleskelun Tinon saarella. Kun hän kysyi minulta, miksi
olin palannut tänne, ilmaisin hänelle salaisen aikeeni. Hän ei
ymmärtänyt, kuinka uskalsin uhmailla moisen yrityksen vaaroja, hän
kehotti minua luopumaan siitä ja palaamaan sinne, mistä olin tullut, ja
nosti naurahtain olkapäitänsä, kun vastasin että päätökseni oli luja ja
etten voinut mieltäni muuttaa.
Nousin ja jätin hänet hyvästi. Hän toivotti minulle onnea, syleili
minua ja saattoi minut ovelle. Ennenkuin sen avasin, laski hän kätensä
olalleni ja tahtoi uudestaan suostuttaa minua unohtamaan haudattua
aarrettani ja rientämään Chiosta pois. Mutta suurin vaikeus oli ollut
päästä tänne, missä olin. Kuinka siis palaisin näkemättä maataloamme?
-- Sinä olet pannut sen päähäsi ja niin sen pitää olla -- sanoi vanhus
vähän närkästyneenä. -- Olet isäsi poika. Ei hänkään ottanut
kuullakseen neuvoja. Lähde siis! Jos joudut Turkkilaisten kanssa
selkkauksiin -- lisäsi hän leppeämmällä äänellä -- niin ilmoita
minulle. Konsulina on minulla jotakin valtaa ja saatan ehkä hyödyttää
sinua. Jumalan haltuun!
Ja hän avasi minulle oven.
Aurinko kallistui jo laskusijoilleen, ja maatalollemme oli lähes kahden
tunnin matka. Riennätin kulkuani, sillä tahdoin päästä sinne ennen yön
tuloa. Johtotähtenäni oli se tuttu kukkulainen, jolla kirkkosemme oli,
korkeine puineen, jotka kätkivät sen silmiltäni.
Astelin joutuisasti, kirves olalla ja mieli miettehissä. Ennen kaikkia
ajattelin tulevaisuutta. Uskoin vakaasti löytäväni nuo kaksi säkkiä, ja
harkitsin, miten möisin nuo kulta- ja hopeakalut, miten niistä
koituvilla rahoilla siirtyisin perheineni Italiaan taikkapa Englantiin
sekä millaista kauppaa siellä harjoittaisin. Ja mielikuvasimeni loi
tulevaisen onnen kultakuvia.
Mutta mikäli lähenin ja illan varjot peittivät seutua, alkoi
salaperäinen levottomuuden tunne vallata minua. Miksi tulin yksin?
Miksi en sallinut Pantelin seurata itseäni? Olin katsonut varmemmaksi
etten ottaisi häntä mukaani, peläten että saisin epäluuloja eleille,
jos siellä ilmestyisimme kahden, minä ja toverini aasinensa. Yksin
voisin helpommin luikahtaa lymyyn, urkkia oloja ja tiloja sekä
puikahtaa puutarhaan; säkit sopisi minun lymyttää lehtoon kirkkosen
viereen ja seuraavana päivänä tulla Pantelin kanssa niitä noutamaan.
Mutta jopa kaduin ja olisin suonut Pantelin käyvän vieressäni.
Uskallukseni alkoi horjua, mikäli toiminnan hetki läheni.
Mutta katumukseni oli liian myöhäinen. Seisoin jo puutarhamme muurin
luona ja näin jo tieltä talomme yläkerran. Kas, tuolla on pikkukamarin
akkuna, tuolla vanhempani makuusuojan molemmat akkunat, kas... vaan
miksi muissa akkunoissa on rautasulut? Erehdynkö? En... Talossamme
asutaan, siinä asuu Turkkilaisia? Ja minä katselen maantieltä outona ja
muukalaisena sen seiniä ja urkin kuin varas sen ikkunoihin!
Mielin nähdä tarkemmin, mielin oikein ruokkia silmiäni vieraantumiseni
surkealla näyllä, ja harpattuani senvuoksi puutarhamme vastapäätä
olevan pensas-aidan yli nousin ylös viinitarhaan, jonka erotti maantie
puutarhasta.
Viinitarhan rinne vietti jyrkästi alas, niin että sieltä taisi nähdä
koko maatilamme. Talossa ja sen ympärillä ei näkynyt yhtäkään sielua,
mutta puutarhassa vanha puutarhuri vaivoin kaiveli maata. Tunsin hänen
oitis. Se oli oma puutarhurimme, vanha Jánnis, hän jonka tyttären
tapasin palvelijana Mavrogénin huoneessa Tinossa. Voi kuinka ilahduin
hänet nähdessäni! Eipä iloni sentään ollut itsekkäisyydestä vapaa,
koskahan hänestä toivoin saavani luotettavan auttajan yritykseeni, ja
minä toin vanhukselle suotuisana avun palkkiona sen riemullisen tiedon
että hänen tyttärensä eli.
Vaan miten pääsisin hänen kanssaan neuvotteluihin? En rohjennut hänelle
huutaa enkä astua puutarhan sisään. Mitäs siis muuta, kuin odottaa yön
tuloa ja sitte salaa hiipiä hänen majaansa, ilmoittaa itseni hänelle ja
rukoilla hänen myötävaikutustaan! Mutta entäs siihen asti?
Aurinko oli vaipunut vuorten taa, mutta kuulakalta taivaalta kajasti
vielä runsaasti illan valoa. Oli kirkas keväinen ehtoo, maa lepäsi
rauhallisena ja koko tuo hiljainen laakso henkäili onnellisuutta.
Olin vielä matkan päässä temppeliä ympäröivästä lehdosta, kun näin
naishaamuja astuvan esiin puitten varjosta sekä niiden ympärillä lapsia
juoksentelevan. Ne tulivat minua vastaan ylöspäin käydessäni enkä
ehtinyt enää peräytyä, kun havaitsin niiden olevan turkkilaisnaisia.
Heitä seurasi musta-ihoinen eunukki, jota maata-laahaavalta puvultaan
ei etempää voinut erottaa naisista.
Väistyin syrjään; vaimosto kulki sivuitse, lapset leikiten seurasivat.
Yksi ainoa heistä, joka tuli muiden perässä, noin kahdentoista vuoden
ikäinen tyttö, ei kisaillut muiden kanssa, vaan käveli hiljaa, pitäen
kukkia kädessään, toinen rippui höllänä hänen kyljellään. Käydessään
ohitseni pysähtyi hän ja silmäili minua. Minä jatkoin kulkuani.
Yht'äkkiä kuulen takanani sulavan äänen kuiskaavan nimeäni: -- Lukis!
-- Ennenkuin ennätin ajatella että, jos kääntyisin, antaisin itseni
ilmi ja joutuisin suureen vaaraan, olin jo kääntynyt takaisin ja näin
tytön seisovan pari askelta itsestäni. Muut lapset juoksivat eteenpäin.
Samalla kuin näki minun kääntyvän, heittäysi hän polvilleen. Tunsin
hänet! tahdoin huutaa: Déspina! mutta hän pani sormensa suullensa ja
kuiski, rukoilevasti katsellen:
-- Pelasta minut, Lukís!
Ja kumartuen alas oli hän poimivinaan kukkia. Samassa kuului näet
neekerin käheä ääni, joka palasi kokoomaan lampaitansa. Déspina nousi
ylös ja riensi muiden lasten perään. Mutta minä, piillen puitten
takana, seurasin kulkuetta edempää, kunnes näin mustan miehen avaavan
puutarhamme oven ja vaimojen lasten kanssa menevän siitä sisään.
Viimeiseksi meni Déspinakin. Sitä ennen katsoi hän taaksensa. Hän
aavisti kai että minä seurasin hänen jäljissään. Hänen jälkeensä meni
vaimolan vartija sisään ja ovi suljettiin.
Istuin puiden alle, pää käsien välissä, ja koetin koota ajatuksiani.
Déspina Turkkilaisten käsissä, Turkkilaisten, jotka asuivat meidän
talossamme! Kuinka tunsi hän minut kohta, ikäänkuin olis minua
odottanut? Hänen kutsuntansa soi korvissani: -- Pelasta minut, Lukís!
-- Kas, siinä se salainen maneetti, joka veti minua Chioon, katso
sitäpä varten Jumala johti minua! Niin, minä pelastan hänet! Mutta
kuinka? Ja siirryin tuumasta toiseen, hyväksymättä yhtäkään.
Sillä välin tuli yö, mutt'ei vielä pimeys. Kuun oli kuljettava kahden
tunnin tie taivahalla, ennenkuin se kasvonsa kätkisi taivaan rannan
taa; hitaasti se aleni, valaisten taivasta päälläni. Sen säteet,
leikkien puiden lehdillä, loivat tuhansia haavemaisia varjokuvia
maahan, missä istuin; niitä katselin ja kuulin koirain haukuntaa kaukaa
taloista, sirkkain sirinää ympärilläni ja sammakkojen äänekästä
motkotusta. Mieleni oli muualla; kuulin ja näin tarkkaamatta mitään; ja
kuitenkin mieleeni painui iäkseni tämän hiljaisen yön äänet ja kukkien
lemu ja kuutamon leikki puun oksilla.
Kun kuu oli laskenut ja pimeys peitti seudun, nousin, anoin Jumalan
apua ja kävin tietä edespäin. En epäillyt enää, sillä tiesin mitä
tahdoin. Tuumani oli suunnilleen valmis. Lähdin nyt vaan Jumalan avulla
sitä toimeen panemaan. Oli pilkko pimeä, mutta kaikki oli minulle
täällä niin tuttua, että olisin osannut vaikka ummessa silmin. Tultuani
aitauksen perimpään päähän, hyppäsin muurin ylitse, joka sillä kohtaa
oli alempi ja pääsin puutarhaan. Seisoin liikkumatta muurin vieressä,
varoen että hyppäykseni kolina ehkä oli kuultu. Ympärilläni syvä
hiljaisuus. Ei koiran murinaa, ei ihmisen ääntä. Ainoastaan muutamat
askeleet erottivat minua puutarhurin asunnosta. Ovi oli suljettuna;
mutta vedin salvan pois ja pääsin sisälle. Kuinka usein Olinkaan täällä
pienenä käynyt, kuinka usein vanha Jánnis oli istuttanut minua
polvelleen ja valituilla puutarhan tuotteilla tyydyttänyt lapsellista
makeishaluani!
Maja oli pimeä, mutta kuulin nukkuvan vanhuksen tyynen hengityksen.
Lähestyin häntä varpaisillani, mutta pelkäsin hänen säikähtävän, jos
äkkipäätä unesta herätessään tuntisi minut. Polvistuin hänen viereensä
ja lausuin hiljaa nimeni hänen korvansa juurella: -- Jánnis, Jánnis,
minä olen täällä, Lukís. Älä pelästy. Lukís.
Vanhus heräsi, pidätti hengitystään, mutta ei puhunut eikä liikkunut.
Hän kai luuli uneksivansa. Panin käteni hänen käsivarrelleen ja sanoin
uudestaan nimeni. Hän istuutui vuoteelleen, mutta hetki aikaa kului,
ennenkuin hän toipui tunnoilleen. Hän tahtoi virittää tulta, mutta
estin häntä ja jatkoimme pimeässä puhettamme. Hän värähteli ilosta, kun
sanoin hänen tyttärensä elävän ja nähneeni hänet Tinossa, jonne me
kahden yhdessä kohta palaisimme. Kerroin hänelle, minkä vuoksi olin
tullut tänne maataloon, ja anoin hänen apuansa. Hän nousi heti,
valmistihe hätäpikaa ja avasi majan oven.
Ennenkuin läksimme ulos, otin häntä kädestä kiinni ja kysyin:
-- Kuka asuu maatalossamme, Jánnis?
-- Nesíp Agan haaremi.
-- Mikä se Nesíp Aga on?
-- Eräs noiden Aasialaisten päälliköitä, jotka ovat sortaneet meitä.
-- Ja itse hän ei asu täällä?
-- Huomenna häntä odotetaan.
-- Onko hänellä kristityitäkin naisia haaremissaan?
-- Ainoastaan Kalánin tytär.
-- Ja kuinkas Kalánin on käynyt?
-- Turkkilaiset hänen tappoivat.
Muistin Déspinan murhetta kun kuljimme kirkolle vanhempaimme perässä.
-- "He tappavat isäni!" Hänen aavistuksensa ei siis ollut väärä, hänen
isänsä oli saanut surmansa Turkkilaisilta. Ja minun isäni lepäsi
haudassa Spetsan autiolla rannalla!
Läksimme majasta ja astuimme ääneti puutarhan perälle, tunnetun
omenapuun alle. Osotin ukolle paikan, jonka vielä hyvin muistin. Olinpa
vielä näkevinäni, kuinka isäni kaivoi kuoppaa, jonka partaalla molemmat
säkit olivat. Puutarhuri iski maata kuokallaan ja koleasti maa kumahti
joka iskulta.
-- Kun eivät vaan kuulisi meitä, Jánnis. Hiljaa, hiljaa!
-- Ei ole pelkoa, ja jos kuulevatkin, ei se haittaa. Luulevat minun
kaivavan kuoppia sadevettä varten -- sanoi ukko ja jatkoi työtänsä.
Aloinpa minäkin syrjästäni syventää kuoppaa. Ja siinä kun käsivarteni
nousivat ja laskivat, kuului minusta vieno ääni kajahtavan korvissani:
-- "Lukís, pelasta minut!" Jokainen lapion pisto sanoi minulle samalla
äänellä: "Lukís, Lukís!"
Äkisti kuului metalli kalahtavan metallia vastaan. Astuin kuoppaan ja
rupesin käsin ajamaan siitä multaa pois. Puutarhurin kuokka oli
reväissyt säkin. Nostin sen varovasti ylös ja laskin sen puun juurelle.
Toinen säkki oli alla. Sen panin toisen viereen ja täytimme jälleen
kuopan maalla.
-- No nyt? -- Kysyi vanhus.
-- Nyt säkit selkään ja eteenpäin!
-- Minne lähdemme?
-- Neochóriin.
-- Tie on pitkä ja yö synkkä.
-- Sitä parempi, Jánnis. Sitten ei kukaan meitä näe.
-- Mutta kuinkas pääsemme Neochóriin, nämä säkit selässä? Ja tämä on
revennyt. Putoohan siitä tavarat maalle. Maltas, kun ma katson.
Ja Jánnis riensi juosten pois. Pian hän palasi, tuoden kaksi koppaa,
pani yhden säkin kumpaankin ja peitti ne päältäpäin lehdillä ja
ruohoilla. Kopat nostimme selkäämme ja läksimme liikkeelle.
Aamu alkoi juuri valjeta, kun päästyämme Neochórin kylälle istuimme
kivelle tien viereen, vartoaksemme päivän nousua. Olin väsynyt,
hartioitani ja käsivarsiani pakotti, kun en ollut tottunut niin
painavaan taakkaan, mutta en välittänyt väsymyksestä. Yksi ajatus
vallitsi mieltäni, yksi halu hallitsi sydäntäni, ja tunsin sen vuoksi
olevani valmis uhmailemaan mitä vaaroja tahansa. Tahdoin pelastaa orvon
tytön, joka oli apuani rukoillut.
Auringon noustua otimme taas taakat selkäämme ja jatkoimme kulkua.
Vastuksitta pääsimme kylään ja menimme suoraa päätä Zenákin asunnolle.
Tämä ei salannut mielihyväänsä, kun näki minun palaavan.
-- Tervetuloa! -- huusi hän. -- Olethan asiasi hyvin toimittanut,
joutumatta mihinkään rettelöihin!
Nähdessään Jánnin takanani kysyi hän, ken se oli. Sanoin: -- vanha
puutarhurimme.
-- Tarjosit minulle apuas -- minä jatkoin -- ja pyydän nyt sitä.
-- Mitä tahdot? Näkikö sun joku? Ajavatko Turkkilaiset sua takaa?
-- Ei niinkään, mutta maatalossamme asuu Turkkilaisia ja heillä on
orjana kristitty tyttö, jonka isä oli minun isäni ystävä. Tyttö näki ja
tunsi minun ja pyysi apuani ja meidän täytyy hänet pelastaa.
-- Kuinkas me hänen pelastamme? Eihän päähäsi ole pistänyt, että
varastamme hänen?
-- Että ostamme hänen -- minä vastasin.
-- Ja mistä saat rahaa siihen? Turkkilaisilla maksaa ihmisliha paljon,
varsinkin kun se on nuorta.
-- Rahaa minulla ei ole, mutta on nämä säkit, jotka Jumala auttoi minua
saamaan takaisin.
-- Mutta tavarat eivät ole yksin sinun omiasi; ne kuuluvat myös
äidillesi ja sisarillesi. Ei isäsi sitä varten niitä kätkenyt, että
käyttelisit niitä mielin määrin.
-- Tuota ajattelin paljoa ennenkuin tein päätökseni. Mutta olin siitä
vakaa, että en pahoita isäni sielua, käyttämällä hänen perintöänsä
tällä tapaa, ja ettei äitini lausu minulle moitteita, vaan siunausta ja
onnentoivotuksia. Mitä sisariini tulee, on minulla se luottamus
Jumalaan, että hän sallii minun hankkia heille rikkaammat myötäjäiset
kuin mikä heidän osuutensa oli näissä tavaroissa.
-- Olet siis päättänyt antaa kaikki.
-- Kaikki, jos pakko on.
Zenákin muoto ilmaisi että hän ei moittinut päätöstäni.
Hän kyseli ja sai kuulla minulta enemmän tästä tytöstä, samalla
kuin hän tahtoi nähdä, missä määrin säkkien sisällys saattaisi
tyydyttää Turkkilaisen vaatimuksia. Hän saattoi siis meidät ylisille
makuu-suojahansa, jossa tyhjensimme säkit. Siinäpä vieri laattialle
pieniä ja isoja lusikoita, lautasia, kuppeja ynnä monenlaisia muita
kulta- ja hopeakaluja, jommoiset olivat sen ajan ylöllisyystavarana,
kun taloihin ei vielä tuotu, eikä pöydille pinottu, enemmin näyksi kuin
hyödyksi, Wienin ja Pariisin teollisuuden tuotteita. Silloin
korukapineita oli vähän, mutta ne olivat kallis-arvoisia, ja mennen
perintönä isältä lapselle, olivat ne jonakin reservivarastona eli
hätävarana, johon sopi turvautua hädän hetkellä.
Pyysin Zenákia rientämään kauppoja hieromaan Agan kanssa, jotta
kerkiäisimme lähtemään Chiosta ennenkuin Turkin laivasto vesille
ilmestyisi, mutta ukko ei hätäillyt ja koetti hillitä minun
malttamattomuuttani. Hänen kylmän ja jörömäisen pintansa alla sykki
kuitenkin hyvä, jalo sydän. Samalla kuin hän väitteli niitä näitä ja
laski pientä pilaa minusta, käski hän kuitenkin valjastamaan muuliansa
ja lähti ennen pitkää maatalollemme.
Samalla kertaa minä riensin tapaamaan Pantelia. Pitkällinen
poissa-olonsa kotikylästä alkoi häntä huolettaa. Kelpo miehen mieli
liikkui alati hänen nuoren vaimonsa luona.
-- Mitähän Paraskevi sanoo -- hoki hän ehtimiseen. -- Kai hän luulee
meidän olevan perikadossa.
-- Ole huoleti, Pantelis. Lupaan sinulle että olet huomen-aamulla
kotonasi. Annan vaimollesi kaiken kaviaarin, mikä vielä on myymättä,
sinun puolestas palkaksi perillisestä, jonka hän sulle lahjoittaa.
Kuinka hitaasti sen aamun hetket kuluivat! Enimmän ajan kävelin edes
takaisin Zenákin puutarhassa talon takana, koettain mielessäni kuvailla
mitä samaan aikaan lienee sanottu maatalossamme Déspinan
vapaaksiostamista keskusteltaissa. Mitä Zenákis sanoi oli minun helppo
arvata, vaan mitähän Turkkilainen siihen vastaili? Suostuiko hän
tarjottuun vastikkeesen vai eikö hän tahtonut laskea luotansa
kristittyä tyttöä, vaimolansa tulevaa koristusta muka? Ja poskiani
poltti ja sisuni kuohui, nousin ja istuin taas ja jokainen kolina
talossa, jokainen ääni kadulla tuntui minusta olevan yhteydessä
Déspinan vapautuksen kanssa.
Vihdoin viimein palasi Zenákis eikä palannut yksin. Kuulin hänen
haastavan pihalla turkin kielellä. Kuka oli hänen seurassaan? Tokko
Aga? Toiko hän Déspinan?...
Pistäysin piiloon puitten alle, vastapäätä makuukamarin akkunaa, jossa
tytön lunastimet olivat asetettuna. Kuulin Zenákin ja Turkkilaisen
siellä puhelevan, mutta en eroittanut mitä sanoivat. Näin heidän
lähestyvän akkunaa. Nesíp Aga, muhkeannäköinen mies, piteli kädessään
hopealautasta ja näytti arvioivan sen painoa, samalla kuin Zenákis
näytteli hänelle muita kaluja, joita hän piteli käsissään. Toiveeni
siivestyivät. Turkkilainen aprikoitsee asiaa, ei hän siis kiellä.
He vetäytyivät pois akkunasta ja kuulin isännän äänen kun hän määräsi
kahvetta tuotavaksi. Vähän jälkeenpäin kuulin pihaovea avattavan ja
Zenákin hyvästelevän Agaa. Ovi suljettiin, vaan minä en liikkunut
paikaltani. En rohjennut kysyä kuinka oli käynyt. Zenákis tuli ja löysi
minut puutarhasta.
-- Nyt on asiat selvillä, Lukís. Hän lähtee tuomaan meille tyttöä ja
palajaa vielä tänä ehtoona.
Syleilin ukkoa kaulasta, suutelin häntä ja itkin. Miksi itkin? Tietääkö
sydän miksi se sykkii? Ken osaa tutkia sielun syvimpiä tunteita?
Déspinan vuoksi en ollut Chioon tullut; ja kuitenkin, silloin kuin
odotin että hänen anastajansa toisi hänet minulle, tuntui minusta koko
elämäni kohdistuvan tuohon tyttöön, ikäänkuin keskukseensa. En
ajatellut enää aarretta enkä niitä suuria hankkeita ja toimia, joita
siihen olin perustellut. Ajattelin vaan, kuinka suureksi riemuksi
toisin orpotytön äitini sylihin.
Illempana palasi Aga tuoden Déspinan. Hän lähti yksin, Jánnin kopat
juhtansa selässä. Hänen lähdettyään huusi Zenákis minua huoneesensa.
Sisäänastuessani juoksi Déspina minua vastaan. Hän tahtoi puhua, mutta
ei saanut muuta sanottua kuin nimeni: Lukís, Lukís! Ja hänen kyynelensä
valuivat. Ojensin hänelle käteni. Hän tarttui niihin ja tahtoi niitä
suudella. Vedin hänet rinnalleni, mutta en uskaltanut syleillä häntä.
Vielä samana yönä läksimme Neochórista Jánnin kanssa. Pantelin aasi
kuljetti Déspinaa, joka oli pukeutunut talonpoikais-tytöksi,
turvallisuuden takia. Oivallinen Paraskevi vastaanotti meitä avoimeen
syliinsä. Hänen miehensä toimesta tapasimme samassa satamassa, mihin
Kefálas oli meidät saattanut, aluksen, jolla seuraavana iltana läksimme
vesille. Myötäinen tuuli joudutti kulkuamme, niin että aamulla
saavuimme terveinä Tinoon.
Äitini iloa, kun hän näki minut jälleen, ei käy sanoilla selittäminen.
Hänen riemu-kyynelensä todistivat nyt mitä katkeria surun kyyneliä hän
oli itkenyt poissaoloni tähden.
-- En tuo sinulle kultaa ja hopeaa, rakas äitini! Katso, mitä tuon!
Ja näin sanoen työnsin Déspinan hänen sylihinsä. Äitini tunsi heti
orpo-raukan ja sulki hänet vasten lämpöistä sydäntänsä.
Ryhdyin oitis kauppatoimiini, pannen uudestaan toimeen tuon
kauppakumppanuuden, joka ensiltään oli tyhjiin rauennut. Siirryin sitte
Syrohon, jonne pian myös siirsin perheeni. Jumala siunasi vaivojani
niin, että saatoin myötäjäisillä varustaa ja naittaa sisareni
kauppakumppanusteni kanssa. Neljä vuotta siitä kuin viimeksi Chiosta
läksin, otin vaimokseni Déspinan ja äitini antoi meille siunauksensa.
Jonkun ajan kuluttua muutimme hänen kanssansa Englantiin.
Elämämme oli sitten tyyntä ja onnellista; mutta emmepä milloinkaan,
varojenkin karttuessa meille, unohtaneet nuoruuden kovia koetuksia.
Usein kun näen tyttäreni ja heidän pikkutyttärensä puettuina muodin
mukaan sekä vanhan vaimoni koristelevan Euroopan pitseillä valkoisia
hiuksiansa, muistutan hänelle sitä pukua, joka oli hänen yllänsä
silloin kun saatoin häntä Pantelin aasin selässä, ja hymyilemme silloin
molemmat ja kiitämme sydämmen pohjasta Jumalaa.
Viiteselitykset:
[1] Kreikaksi "hetária", v:na 1814 perustettu salainen liittokunta,
jonka tarkoitus oli vapauttaa Kreikka Turkin ikeen alta.
[2] Ruhtinas Ypsilantis kävi Pruthin yli mennäkseen johtamaan
kreikkalaisia kapinoitsijoita Moldauissa helmik. 1821. Kun tieto tästä
saapui Konstantinopoliin, täytyi Gregorios patriarkan Sultaanin
käskystä julistaa pannaan Ypsilantis ja Moldaun ruhtinas Michael Sutsos
sekä kehottaa Kreikan kansaa pysymään nöyränä ja uskollisena.
[3] Rajah on Turkin alammainen, joka ei tunnusta Mahometin uskoa.
[4] Franki, Euroopalaisen nimitys itämailla.
[5] Suuri viikko = pääsijäisviikko.
[6] Tämä laivasto, yhtyneitä Hydran ja Spetsan laivoja, lähti sieltä
7 p. toukokuuta.
[7] Se tapahtui 27 p. toukok. 1821. Kydonian kaupunki Kretan saarella
hävitettiin 4 p. kesäk. ja melkein samaan aikaan Smyrnan kristittyjen
asunnot ryöstettiin. Kesäkuussa Turkin laivasto yritti maalle-nousua
Samoon, mutta sen täytyi luopua hankkeestaan, sittenkuin Kreikkalaiset
olivat siltä polttaneet 9 kuljetuslaivaa. Kypron verilöyly alkoi 9 p.
heinäk. ja kesti 30 päivää. Tripolitzan kaupunki Moreassa joutui
väkirynnäköllä Kreikkalaisten käsiin syyskuussa 1821; verityöt
Makedonian Kassandrassa tapahtuivat lokakuussa.
[8] Turkkilaiset olivat teljenneet monta sataa talonpoikaa tähän
luostariin ja vaikka olivat luvanneet heille amnestian, surmasivat he
kuitenkin vankiraukat viimeiseen asti. -- Saari, joka ennen kapinaa oli
mitä kukoistavimmassa tilassa ja luki ehkä toistasataa tuhatta
asukasta, oli jo vuonna 1822 täydellinen erämaa, jossa parituhatta
henkeä eli. Muut olivat surmattu tai viety orjuuteen, paitsi kutka
olivat päässeet pakoon. Näin onneton Chios, joka oikeastaan ei ollut
kapinaan osaa ottanut, sai kaikista kovimman rangaistuksen.
[9] Kuvannollista puhetta = tuoden rauhan sanomia; sillä vanhassa
Kreikassa suojan ja rauhan anojat pitivät olivipuun oksia.
[10] Niitä laulelee Kreikassa jonkun kuoltua nais-sukulaiset tai
palkatut naiset. Itkuvirret ovat kansanlauluja, joita muistellaan
sukupolvesta toiseen. Sävel yksitoikkoinen ja surullinen; laulajain on
tukka hajalla y.m. surun osotteeksi.
[11] Turkin laivasto oli ankkurissa Chion edustalla. Amiraali vietti
upseereineen komeita pitoja laivallansa. Yö oli pimeä, mutta laivasto
oli kirkkaasti valaistu. Samaan aikaan hiipi kaksi kreikkalaista
poltto-alusta Kanárin johdolla pitkin rantaa ja pujahti puoliyön
aikana keskelle vihollisen laivastoa. Toinen iski amiraalin, toinen
vara-amiraalin laivaan. Edellinen syttyi heti palamaan, mutta toinen
poltturi pääsi kesken irti ja ajeli uivana polttoroviona Turkin
laivaston keskellä, levittäen surmaa ja kauhistusta. Yht'äkkiä räjähti
amiraalilaiva ilmaan ja hukkui väkineen. Silloin oli Turkkilaisten
tappio täydellinen. Mutta poltto-alusten uljaat päälliköt ja miehet
pääsivät veneissään turviin. -- Psaralainen Kanáris, jonka ansio tämä
loistava voitto oli, kuoli 1877 Atheenassa valtioneuvoston esimiehenä.
[12] N.k. _harem_, jossa tuo monivaimoisuudessa elävä Turkkilainen
pitää vaimojansa.
[13] Hän pääsi Vallachian ruhtinaaksi v. 1776, Mutta 1789 Turkkilaiset
syyttivät häntä maankavalluksesta ja hän mestattiin.
[14] Négris oli juuri Portin lähettiläänä lähtemäisillään Parisiin kun
Kreikan kapina syttyi. Hän yhtyi heti liikkeesen ja toimi siinä
tehokkaasti, kunnes kuoli 1824.
[15] 29 p. kesäk. meni Dram-Ali Sperchion virran yli 30,000 miehen
kanssa, mutta 26 p. heinäk. tämä armeija hävisi mainitussa solassa
likellä Korinthia. Vihdoin täytyi Nauplionkin antautua marraskuussa
s.v., sittekun Kreikkalaiset ensin olivat valloittaneet Palamidion
linnoituksen.
[16] Euroopalaisen nimitys itämailla.
[17] 1 grossi tavall. = 25 penniä.
[18] 8 p. lokakuuta 1822 ilmestyi Turkin laivasto Mykonon edustalle.
Mutta asukkaat ampuivat sitä ja karkoittivat 100 merimiestä, jotka
olivat nousseet maalle. Laivaston täytyi lähteä tiehensä, eikä
yrittänyt muillekaan saarille astua, peläten aseellista vastarintaa.