Millaiset kulkuneuvot olivat siihen aikaan, sitä eivät ne saata
helposti käsittää, jotka lapsesta asti ovat tottuneet höyryn voimalla
kiitämään maita ja meriä. Ainoastaan Egeean saaristossa on sen, jonka
ei sovi viittätoista päivää odottaa höyrylaivaa, pakko vielä nytkin
ruveta samanmoisiin harharetkiin kuin Odysseus ja hänen toverinsa.
Mutta eipä syrjäisimmänkään saaren asukas ole iäti tuulten orjana. Jos
hänellä on kärsivällisyyttä, kyllä höyrylaiva tulee. Silloin ei
höyrylaivoista tiedetty mitään. Meidän taivas ei ollut vielä haistellut
kivihiilten savua, neitsyeellisiä aaltojamme ei kohisevat vesipyörät
vielä lyödä huimiskelleet.
Myötäinen tuuli puhalteli, Mykonosta lähtiessämme, mutta ennen pitkää
se laimeni ja tuli täysi tyven. Hetkestä hetkeen näimme edessämme Syron
kalliot liikkumattomina, kun kahdella raskaalla airollamme tuskin
saimme raskasta alusta paikaltansa huiskumaan. Vihdoin auringon laskun
jälkeen alkoi taas tuulla ja purjeet pullistuivat. Mutta tuuli kävi
etelästä ja ajoi meidät Androa kohden; me risteilimme koko yön yrittäen
päästä Sunion suojiin. Toisena päivänä onnistui meidän töin vaivoin
päästä Pireeon satamaan, josta noudimme vettä.
Kun vuosien perästä uudelleen näin Pireeon, kuinka vähäiseltä se
minusta näytti! Silloin se oli ääretön, sillä se oli autio ja tyhjä.
Meidän aluksemme ja kaksi pientä kalastajan venettä olivat ainoat,
jotka uivat tyynten aaltojen avaralla pinnalla. Missä tänään
marmori-laiturit torjuvat laineita, siinä meri hyrskyillään huuhteli
sileitä rantakallioita. Missä tänään leviää kukoistava kaupunki ja isot
tehtaat kohottavat korkeita savutorviaan, siinä ei nähnyt muuta kuin
hedelmättömän maan ja hävityksen jälkiä. Yksi ainoa ränstynyt
rakennus rannalla teki vielä tuntuvammaksi tuon elottomuuden ja
liikkumattomuuden.
Kreikkalaiset piirittivät par'aikaa Atheenaa, ja vähälukuinen joukko
sotamiehiä piti hallussaan tuota rappeutunutta rakennusta Pireeon
rannalla. Muuten emme kuulleet mitään ampumispauketta emmekä nähneet
muuta sodan merkkiä paitsi tuota soturi-vartiostoa Pireeossa.
Julma on sota! Ei se jalostuta ihmistä. Nuo soturit eivät tosin tehneet
meille mitään kiusaa eikä vahinkoa, mutta kuitenkin olin iloissani kun
laivamme etääntyi satamasta. Heidän käytöksessään ilmestyi raakuutta,
ja koko heidän olentonsa kauhistutti, jopa melkein iljetti minua.
Kolmantena päivänä Mykonosta lähtömme jälkeen saavuimme Spetsan
satamaan, sillä tuuli esti meitä purjehtimasta Nauplion lähteen. Laivan
päällikkö lähti kaupungille. Ikävystyneinä ahtaasen oloomme laivassa
lähdimme mekin maalle jaloittelemalla virkistämään itseämme.
Istuimme muutamille kiville kaupungin äärimmäisen talon luo, ja olimme
kaikki vaiti nähdessämme isäni olevan synkällä mielellä. En ollut
koskaan nähnyt häntä niin alakuloisena. Hän näytti kärsivän, mutta ei
tuskitellut. Hän piti päätä käden nojassa ja silmänsä näyttivät
raukeilta.
Olimme tuossa itseksemme, mutta alempana rannalla näimme asukkaita
vilkkaasti liikkuvan.
Satama oli täynnä laivoja; meidän veneemme kellui tyhjänä sidottuna
nuoralla paateen ja odotteli katteinia palaavaksi. Silmäni tähdättyinä
tuohon ajattelin, miten meidän kävisi jos isä sairastuisi. Muistelinpa
maataloammekin Chiossa ja isäni hauskaa makuukammiota siellä, kun äkkiä
näin nuoren Spetsalaisen lähenevän meitä.
-- Tervetultuanne tänne, kristityt ystävät. Chiostako ollaan?
-- Chiosta -- vastasi isäni, vaivalla nostaen päätänsä.
-- Ja mitäs täällä ulkona istutte? Miksi ette tule kaupunkiimme?
-- Me matkustamme Argoosen.
-- Argoosen! Ei Argos ole naisten ja lasten olopaikka. Jääkäät tänne!
Isäni selitti hänelle, että lähdimme sinne elon keinoa etsimään. Mutta
mies väitti edelleen, että Argos oli sotaleirinä, että Nauplioa vielä
saarrettiin; hän selitti meille kuinka vaikeaa erittäin vaimoväen elämä
olisi siellä keskellä sodan sattumuksia ja kehotti meitä kaikin mokomin
lykkäämään lähtöämme toistaiseksi. Hänen vielä puhuessaan tuli
laivurikin paikalle; hänpä vakuutti Spetsalaisen puhetta todeksi ja sai
meidät jäämään Spetsaan. Eikä ollutkaan juuri vaikeaa taivuttaa meitä
siihen, mutta minne jäisimme, missä saisimme päämme levolle kallistaa
tällä uudella maanpaon pysäkillä? Kelpo Spetsalainen arvasi nähtävästi
meidän empimystemme syyn.
-- Tulkaat minun kotiini -- sanoi hän. -- Isäni tapettiin sodassa,
äitini on kuollut, ja pesäni on tyhjänä. Asukaa siinä niin kauan kuin
tahdotte. Tulkaa!
Heltyen suostuimme hänen tarjoukseensa. Oi tuota armelijasta ja jaloa
ihmistä! Siitä silmänräpäyksestä alkain hänestä tuli minun uskollisin
ystäväni. Me olimme sitten kuin veljekset ja ystävyytemme säilyi siihen
asti kuin hän pari vuotta sitten erosi täältä. Hän kuoli suuresti
kunniotettuna, osotettuaan itsensä kelvolliseksi ja vilpittömäksi
isänmaansa palvelijaksi sodassa ja rauhassa.
Astuimmepa siis uuden ystävämme asunnolle ja otimme haltuumme sen
tilavat ja siistit huoneet.
Isäni tunsi voimansa yhä vaipuvan. Luultavasti arvasi hän kuoleman
lähestyvän, eikä tahtonut kuolla, ennenkuin näkisi perhekuntansa
tulevaisuuden turvatuksi. Ei hän tosin lausunut mitään tuollaisia
pelkoja, mutta samana päivänä neuvoi hän minua viipymättä lähtemään
Argoosen yksin, pyytämään suosituskirjeen nojalla Négriltä jotakin
virkatointa.
Kahden päivän päästä nousin maalle Nauplion rantaan ja astuin sieltä
jalkasin Argoosen.
Spetsalainen ja laivurimme olivat oikeassa. Sen johdosta mitä nämät
olivat minulle jutelleet sekä mitä itse olin Pireeossa kokenut, arvasin
jo edeltäpäin, mikä minua odotti, mutta Pireeossa olin vain vähin
määrin nähnyt sen mitä täällä oli nähtävänäni. Jouduin ihan outoon
maailmaan. Tuhansittain vilisi fustanella-pukuisia sotureita
kaikkialla; heidän kopea käytöksensä ja törkeät puheensa,
ylenkatseelliset silmäykset, joilla mittailivat minua, jyrkät lauseet,
joilla vastasivat ujoihin kysymyksiini, leirissä vallitseva melu,
kohina ja sekamelska -- kaikki tämä pani pääni pyörälle. Ei tämä
tosiaankaan ollut naisille ja lapsille sovelijas paikka. Mutta
huomasinpa, etten itsekkään sopinut tuossa ilmapiirissä elämään, etten
siellä ollut oikeassa elo-ilmassani.
Kun minun vihdoinkin, suosituskirje kädessäni, onnistui päästä
ministerin pateille ja näin edessäni pienen vähäpätöisen miehen korkean
kirjoituspöydän ääressä, jouduin hämille. En tahtonut ottaa uskoakseni
että tuo oli hallituksen ylisihteeri, suuri kuuluisa Théodoros
Négris.[14]
Hän kirjoitti par'aikaa; minä jäin odottamaan, paperi kourassani, ja
tähystelin esineitä ympärilläni. Pieni huone oli täynnä kirjoja:
kirjoja pöydällä, kirjoja tuoleilla ja lavitsoilla, kirjoja arkulla,
kaikkialla kirjoja, ja niiden keskellä korkea pöytä ja Négris pöydän
ääressä kirjoittaen. Hänen vartalonsa oli minunkin omaani lyhempi. En
luule että itserakkauden tunto viettelee minua tätä sanomaan. Katselin
häntä ja ajattelin itsekseni:
Kas, hän on pieni, ruma ja aseeton, ja kuitenkin hän komentaa noita
hurjia soturijoukkoja ja ne tottelevat häntä. Miksi? Siksi että hänellä
on älyä ja tietoja. Älyä ei kukaan voi luoda itselleen, mutta tiedot
ovat opittavissa. Järki tulee Jumalalta, opin hankkii ihminen itse.
Näitä arvelin. Unhotin että ihmisälyllä on eri asteita ja
kehitysvaiheita ja ettei jokaiselle ole annettu kykyä sääntelemään
tahtoansa asianhaarain mukaan eikä taitoa taivuttamaan toisia sen alle.
Unhotin monta asiaa, mutta katsellessani kuinka Négris kirjoitti, tein
lujan päätöksen laajentaa tietojani. Ja todella rupesinkin siitä
hetkestä opiskelemaan ja lukemaan. En tosin päässyt pitkälle; mutta
mitä sittemmin opinkin, kaikki halu mikä sielussani syttyi tiedon
ammentamiseen, se johtaa syntynsä siitä hetkestä, jolloin odotin että
Négris lakkaisi kirjoittamasta. Tuo oli älyllisen kehitykseni
lähtökohta, jos kohta sen näkö-ala olojen pakosta onkin jäänyt
supistetuksi.
Vihdoin Négris laski kynän kädestään ja kysyi, mitä tahdoin. Ojensin
ääneti käteni ja annoin hänelle ennen mainitun kirjeen. Luettuaan sen
käski hän minua istumaan ainoalle tyhjälle tuolille viereensä ja rupesi
kyselemään minulta, mitä tietoja minulla oli ja mitä häneltä halusin.
Tunsin punastuvani, kun vastasin luetellen heikkoja tietojani ja
lausuin haluni saada kirjurin virkaa hänen luonansa.
-- Hyvä -- lausui hän lopetettuani -- hyvä. Minä tarvitsen nuorukaisia
sinun moisiasi. Ehkäpä kohta laitankin sinut sopivaan toimeen. Mutta
meidän tarvitsee ensin päästä hiukan tyynemmälle. Vartoo kunnes
valloitamme Nauplion ja tule sitte taas minun puheilleni.
Ettäkö vartoisin kunnes Nauplio olisi valloitettu!
Poistuin pahoilla mielin. Jo kolme viikkoa pidettiin linnan antaumusta
varmana ja piiritettyjen puolesta oli jo valtuutettuja miehiä käynyt
keskustelemassa sopimuksen ehdoista, joka suunnalta tulvaili paikalle
aseellisia viettääkseen kukin tavallaan kreikkalaisten aseiden voittoa.
Mutta Turkkilaiset eivät antauneetkaan ja Dram-Ali samosi pohjoisesta
päin suuren sotajoukon etupäässä. Maine hänen tulostaan levisi ja alkoi
jo horjuttaa monen uskallusta.
Tämmöisiä kuulin noina kahtena Argoossa oloni päivänä. Virta näytti
kääntyvän meitä vastaan. Olin vielä Chion mielivaikutteiden vallassa
ja sydämmeni aukeni alttiisti pelolle. Kuinka saatoinkaan silloin
aavistaa että Kolokotrónis oli hävittävä Dram-Alin armeijan Dervenin
vuori-solassa?[15]
Toisen päivän yönä, kun unetonna vääntelin itseäni kovalla laudalla,
joka oli vuoteenani, sepitsin päätökseni. En ollut minä luotu
sota-elämää varten. Kauppa oli minun kutsumukseni.
Aamulla aikaisin astuin takasin satamaan, missä onnekseni tapasin
laivan valmiina lähtemään Spetsaan, ja lähdin mukana.
Sitten en ole Naupliota nähnyt, mutta muistiini on jäänyt selvästi
piirrettynä Palamidion jyrkkä vuorilinna varjostaen syvää laaksoa,
jonka pohjalla kaislistot kätkevät matalan joen juoksua, ja kaupunki,
jonka muureilta kaukaa näin puolikuun-lipun liehuvan.
Spetsassa tapasin sekä vanhempani että sisareni kipeinä ja vuoteen
omina. Kuinka kipeästi tunsimmekaan silloin, että Andriana parka oli
poissa! Kuinka usein muistimmekaan häntä! Minunpa nyt täytyi ruveta
hoitamaan ja palvelemaan koko tuota sairastavaa perhekuntaa. Olin
yht'aikaa palvelusneitsyt, sairaanhoitaja ja jopa kokkikin. Hyvät
naapurinaisemme olivat vähä kummissaan kun näkivät miehen alentuvan
tuommoisiin naisväen toimiin, vastoin heidän saarensa tapoja ja
mielipiteensä tuosta ilmaisivat he surkuttelevalla hymyllä aina kun
tarjosivat minulle avun kättä.
Onneksi äitini ja sisarteni tauti ei ollut pitkällinen, ainoastaan
seuraus sielun ja ruumiin väsymyksestä, ja muutamain päiväin kuluttua
saattoivat he toinen toisensa perään jättää vuoteen. Mutta isäni ei
ollut sallittu enää toipua. En tiedä, mikä hänen tautinsa oli. Lääkäri,
jonka kutsuimme kotia, kun täyttä totta aloimme käydä levottomiksi,
sanoi isän sairastavan sydäntautia ja lupasi parantaa hänen. Mutta
varmaankaan hän ei tiennyt mitä hän sanoi, ja epäilen lieneekö hän
koskaan lääketieteellisen oppisalin ovea avannut. Hän oli maltalainen
vanhus, joka monta vuotta oli kuljeskellut kaupungista kaupunkiin
Itämailla, harjoitellen -- vaikk'ei suinkaan ilmaiseksi -- lääkärin
ammattia. Siihen aikaan kävi jokainen Frankki[16] helposti lääkäristä.
Herra yksin tiesi, minkä seikkain suosiessa tämä kunnon mies oli
tohtorin-arvon saanut, mutta lopuksi hän itsekin alkoi luottaa siihen
tieteesen, jota hän harjoitteli, kun milloin suopea luonto auttoi häntä
parantamaan potilaita, milloin tohtori voiteillaan sukkelasti päästi
sairas-paran tästä surkeasta maailmasta.
Isäni jäi kun jäikin vuoteen omaksi, kuume kulutti hänen muutoinkin
vähiä voimiansa ja polttavat kivut ryöstivät häneltä unen. Hän tunsi
tuonen tulevan ja odotti sitä uskalijaasti. Me, hänen omaisensa,
unhottaen hetken huolet ja puutteet, ajattelimme vain, kuinka voisimme
huojentaa hänen vaivansa ja, jos mahdollista, pelastaa hänen. Mutta
päivä päivältä toiveemme kävivät yhä heikommiksi. Nähtävästi kuolon
kylmä käsi laskeusi hänen päällensä.
Eräänä yönä istuin yksin sairaan vuoteen vieressä vaivoin
suostutettuani äitiäni vähän levähtämään viereisessä kamarissa. Isäni
oli vaipunut unen kaltaiseen hortoon. Ristissä käsin istuin ja katselin
häntä, mutta mieleni häilyi tukalissa aatoksissa.
Makuuhuonetta valaisi himmeästi pyhäin-kuvain edessä seisova kynttilä
ja syvä oli yön hiljaisuus. Äkkiä kuulen mielestäni ulkoa outoa hälinää
ja juttelua kadulta. Nousin hiljaa ylös, avasin akkunaluukun ja
pimeässä erotin ihmishaamuja kadulla sekä vastapäätä olevain huoneiden
ovet avoinna. En uskaltanut avata akkunaa, sillä isäni näytti saaneen
vähän rauhaa. Koetin kuulla, mitä ne puhuivat. Kuulin, mutt'en
ymmärtänyt, sillä ne puhuivat albanilaista kieltä. Ainoastaan sana
"armáta", jota usein toistettiin, herätti epäluulojani. Tovin päästä
suljettiin ovet ja varjot poistuivat; ne näyttivät minusta kantavan
vakkoja ja säkkejä olkapäillään.
Äänettömyys ja hiljaisuus palasivat, mutta sana "armáta" kajahteli
sitten vain korvissani. Tiesin sen merkitsevän laivastoa, mutta mistä
laivastosta oli puhetta? Odotin maltittomasti päivän valkenemista,
tietämättä mitä oli tekeillä, ja aavistellen uusien kauhujen
ilmestystä. Vasten tahtoani tulin muistaneeksi tuota yötä Smyrnassa,
jolloin heräsin Turkkilaisten kiljuntaan.
Päivän noustessa tuli äitini ja istuen takaisin paikallensa sairaan
vierehen lähetti hän minun lepäämään. En pannutkaan maata, vaan läksin
yhtään kolistamatta ulos. Oiva isäntämme salli meidän mielin määrin
tepastella talossaan; itse asui hän laivallaan.
Kaupungin ääreltä, jossa asuntomme oli, astuin satamaan; ja mitä
enemmän sitä lähenin, sitä vilkkaampi liike oli kaduilla. Kysyin, mikä
hätänä on, ja sain tietää että Hydran huipuilla oli vartiovalkeita
leimunnut yöllä. -- Ja mitä nuo valkeat tiesivät? -- Turkin laivasto on
tulossa!
Spetsalaiset kanniskelivat jo arvoisimpia kalujansa laivoille ja
varustautuivat itsekin astumaan niihin vaimoineen lapsineen, jos
viholliset todella hyökkäisivät. He tiesivät että vihollisten laivasto
oli lukuisa ja pelkäsivät talojensa puolesta, mutta he luottivat
vedellä-liikkuviin linnasiinsa.
Samassa tapasin muutamia tälle saarelle paenneita kotisaarelaisiani.
Pakoa nämäkin tuumivat. Mytileneläinen laiva Venäjän lipun alaisena oli
ankkurissa saaren takapuolella, ja he olivat lähettäneet muutamia sinne
tiedustelemaan, mitä maksaisi heidän kuljetuksensa tästä Anconaan. He
ehdottelivat meitäkin tulemaan mukaan, mutta miten me saattaisimme
paeta? Kuinka voisimme kuljettaa kuoleman kielissä olevaa isäämme?
Mutta kuinka saattaisimme myöskään jäädä saarelle, jos Turkkilaiset
astuisivat maalle?
Palasin kotia kovin alakuloisena ja epätietoisena. Viittasin äitiäni
tulemaan ulos ja selitettyäni hänelle muutamin sanoin asiain tilan,
kysyin häneltä, voisimmeko hänen mielestään siirtää isää laivalle. Hän
otti minua kädestä, vei minut vuoteen viereen ja näytti minulle, mitään
puhumatta, sairasta. Tämän horrosta kesti vielä, hänen oli silmänsä
kiinni, huulet puoli-avoinna ja hän hengitteli raskaasti.
Silloin näin ensikerran ihmisen kuolevan, ja kuoleva oli minun oma
rakas isäni. Äitini puserti kättäni lausumatta sanaakaan; hän taisteli
hallitakseen tuskaansa. Näin seisoimme kauan aikaa vuoteen ääressä,
ääneti ja liikkumatta, ja kuuntelimme tukalaa hengentaisteloa kuoleman
kanssa. Kallistin pääni alas ja suutelin äitini kättä, hän laski toisen
kätensä minun pääni päälle ja kuiskaisi: -- Nouda pappi.
Riensin heti ulos. En tahtonut itkeä äitini läsnä ollen. Ovessa
kohtasin lääkärin, joka tuli sairasta katsomaan.
-- No, siitähän selvittiin sukkelasti, ystäväni! -- huudahti hän
iloisesti, kun minun näki. Mutta hänen kasvoinsa sävy muuttui äkisti,
kun hän havaitsi minun surkean katsantoni. Alentaen ääntänsä kysyi hän:
-- Kuinka täällä on asiat?
En vastannut, vaan ravistin päätäni.
-- Taisi säikähtää Turkkilaisia. Ei hätää, ne lähtevät jo tiehensä, ne
lähtevät. Sievästi selvitään.
Jätin hänen kömpimään portaita ylös ja jatkoin juoksuani, sydän
keveämpänä. Saapa isäni edes rauhassa kuolla ja Turkki antaa meidän
rauhassa itkeä häntä. Mielikuvastimeni loi kuitenkin eteeni kaikki
turkkilaiseen ryntäykseen liittyvät kauhut, ja juostessani rukoilin
Jumalaa että tuo lääkärin tuoma tieto, että olimme vapautuneet heidän
hirmuisesta ilmestymisestään, näyttäytyisi todeksi.
Kun palasin papin kanssa kotia oli isäni yhä vaan tunnottomana.
Ainoastaan kerran avasi hän silmänsä; hänen katseensa todisti, että hän
tunsi meitä, mutta ei hän kyennyt sanaakaan sanomaan ja ummisti kohta
taas silmänsä. Hänen hengityksensä kävi vaikeammaksi ja hengenahdistus
näytti vaivaavan häntä. Lääkäri nosti hänet istualleen sänkyyn, äitini
asetti pään-alaisia nojaksi hänen taakseen ja minä leikkasin saksilla
hänen paitaansa auki rinnasta antaaksemme enemmän vapautta hänen
uupuneille keuhkoillensa.
Mikä tunne silloin vallitsi henkitoreissa olevaa isääni? Miksi rypisti
hän kulmiansa ja liikutti kättänsä, ikäänkuin tahtoen estää paidan
repimistä?
Tämä kohtaus on lähtemättömästi painunut mieleeni ja tahtomattani
muistan sitä aina, ajatellessani maallisten olokappalten
katoovaisuutta. Katso ihmistä! Kuolema levitti jo mustat siipensä, jo
läheni pimeys, lepo, loppu; ja kuolija, tuo hyvä, jalo, lempeä vanhus
liikutti kättänsä varjellakseen -- paitaansa! Turhuuksien turhuus!
Kuolintaistelua kesti koko päivän. Sillä välin Turkin laivasto etääntyi
suunnaten kulkuansa etelää kohden ja Spetsalta oli vaara ohitse.
Asukkaat rauhoittuvat taas.
Ehtoolla isäni veti viimeisen henkäyksensä.
Seuraavana päivänä möin äitini sormuksen ja kätkimme kuolleemme halpaan
nimettömään hautaan.
Se oli 15 p. heinäkuuta 1822. Semmoiset päivät eivät unhotu mielestä.