Kun istuen täällä Lontoossa mukavasti kalustetussa huoneessani,
perheeni piirissä ja lähellä niin monta varakasta sukulaistani ja
kansalaistani -- kun, keskeltä nykyistä ylellisyyttä ja rauhallisuutta,
muistissani liidän entisoloihin ja vertaan sitä tyyntä rauhaa, joka
ympäröitsee illalleen kallistuvaa elämääni, myrskyisen nuoruuteni
vaivoihin, vaaroihin, puutteihin, niin en itsekkään ymmärrä, miten
pääsimme pulasta, miten kaikki jaksoimme kestää niin monta kovaa onnen
kolausta, miten lopuksi ehein sielun ja ruumiin voimin selvisimme niin
kovista koetuksista.
Usein nuoruuteni muistelmat näyttävät minusta unelmilta, tuo yleinen
onnettomuus, jonka keskellä vartuin mieheksi, tuntuu tarulta. Sillä
yhteiset olivat kärsimykset, yhteinen tuo taistelu sallimusta vastaan
ja vuosikaudet elin, nähden ympärilläni kovan-onnen jos jonkin
haamuisena.
Perheeni ja minä emme kuitenkaan olleet kaikkein kovaonnisimpia.
Kaukana siitä. Tosin meitäkin vainottiin, mekin häälyimme vaaroissa ja
menetimme kaiken tavaramme, mutta me pelastuimme ainakin kaikki yhdessä
ja pääsimme vapaalle alueelle. Ainoastaan Andriana paran kuolema riisti
renkaan perhe-piiristämme. Mutta laivalla, joka pelasti meidät Chiosta,
Mykonossa sekä sitten Tinossa, jopa minne tahansa Hellaasen askelemme
meidät harhauttivat, kaikkialla tapasimme monta muuta vielä
surkuteltavampaa kuin me itse.
Kun vielä oleksimme Chiossa, vainon ja vaivojen viskeltävinä, emme
tunteneet tuon kansallisen kärsimyshistorian yksityisseikkoja. Kukin
ajatteli silloin omaa pelastustansa, eikä kerinnyt kysellä muiden oloja
eikä puhua itsestään. Mutta kun jo uskalsimme nostaa päätämme,
pelkäämättä sen edessä miekkaa välkytettävän, kun istuimme vieraan
majan suojissa, jota ei tarvinnut pelätä Turkkilaisen varjon
himmentävän, ja jokainen meistä näki huolen kuvastavan naapurinsa
kasvoissa, silloin aljettiin tiedustella ja kysellä toinen toisensa,
jopa ystäväin ja sukulaistenkin vaiheita ja kärsimyksiä.
Kuinka usein teinkään turhia kysymyksiä, kuinka usein muistellessani
viimeistä yhtymystämme kappelin luona koetin tiedustella näiden
ihmisten kohtaloa, jotka siellä yhtyivät. Mutta kyselmiini en saanut
mitään vastausta. Kaikkien muiden edellä muistin pikku Déspinaa ja
viimeistä kävelyämme, hänen synkkiä aavistuksiaan ja katkeria
kyyneleitänsä, ja olen aina kuulevinani hänen suloisen lapsellisen
äänensä: "he tappavat minun isäni, he tappavat hänen!"
Ja kuitenkin -- kuinka monta sydäntä-viiltävää jutelmaa sainkaan lukea
kreikkalaisen historian verisistä lehdistä Chios saarelta ja muualta!
Jokaisella perheellä oli oma Iliadinsa onnettomuuksia. Mikä oli nähnyt
isänsä, mikä poikansa, mikä puolisonsa silmäinsä edessä tapettavan.
Orpolapsia oli paljon, jotka outojen kuljettamina itkivät vangiksi
vietyjä äitejänsä; paljo äitejä, jotka turhaan etsivät lapsiansa.
Kolkot muistot, surkea suru rakkaiden omaisten surman tai vankeuden
johdosta, kodittomuus, epätietoisuus tulevaisuudesta, jokapäiväisen
leivän puute tekivät tuon kärsimys-ajan aivan kamalaksi. Ja kuitenkin
pääsimme useimmat sen lävitse; ottelimme kovan onnen kanssa ja lähdimme
ottelusta voittajina.
Kun nuoremmat, parempina päivinä syntyneet ja kasvaneet, näkevät meidät
vanhukset vielä vankkoina ja iloisina, he varmaankin, kuullessaan
meidän nuoruutemme kohtaloita, epäilevät, liekö noita juttuja
uskominenkaan. Ja muutamain vuotten mentyä, kun taistelun aikainen
sukupolvi on kadonnut ja suullisesti jatkuvain muistelmain lanka on
katkennut, on jälkeläistemme vaikea oivaltaa, millaisten uhrien ja
tuskien hinnalla heille ostettiin hyvät päivät ja kansalle
uudesta-elpymys. Senpä vuoksi soisin, että moni muukin vielä
elävistä vanhuksista noudattaisi minun esimerkkiäni ja panisi
muistelmansa kirjaan.
Yksilöitten historiasta muodostuu kansan historia, mutta Hellaan
uudesti-syntymän historiaa ei muodosta ainoastaan sen sankarien
loistavat urotyöt maalla ja merellä, vaan myöskin aseettomain ja
voimatonten kärsimät vainot, surmat, häväistykset, heidän kestävyytensä
onnettomuudessa ja heidän luottamuksensa Jumalaan, joka vahvisti ja
vihdoin myös toteutti, joskin vain osaksi, heidän paremman
tulevaisuuden toivonsa. Siitä kiittäkäämme Jumalaa ja kuolkaamme me
vanhat siinä toivossa, että kansalliset pyrintömme kerran pääsevät
perilleen, toivomuksemme kerran kokonaan toteutuvat. Mutta älköön
nuorempain polvien varalle säästettäkö kärsimyksiä, jommoisia me
koettelimme! Katsottakoon meidän marttyyri-työmme heidänkin puolestaan
riittäviksi!
Tätä kirjoittaessani kertyy mieleeni viljalta muistoja ja
mielikuvasimeni ohi kulkee perätysten jos joitakin onnen vaiheita ja
kohtaloita. Näen edessäni onnettomat pakokumppalini, kuulen heidän
kertomuksensa ja korviini kajahtelee heidän huokailunsa, heidän
kyynelensä valuvat ja toivotonna he vääntelevät käsiään.
Viisikymmentä vuotta on siitä ajasta kulunut, ja useimmat heistä kätkee
jo hauta. Mutta siksi monta on heitä sentään jäljillä, että he voivat
liittää nykyiset olot entisiin. Saattaisinpa mainitakin heitä. Niinpä
saattaisin mainita tuon vallasvaimon, joka silloin, kätkien kauneutensa
ryysyjen alle, kerjäläisenä kulki Vähän-Aasian sisämaat etsein
lastansa, kunnes Jumala armahti häntä, niin että hän palasi tuo lapsi
sylissään.
Ja eräs toinenkin iäkäs vaimo, nykyään muutamain arvokasten Kreikan
kansalaisten äiti, ryöstettiin silloin nuoruutensa ihanuudessa ja eli
kaksi vuotta Turkkilaisen vaimolassa;[12] suurin vaivoin saatiin hän
vapaaksi ostetuksi, ennenkuin hänen ryöstäjänsä palasi sodasta.
Vaan kelläpä vanhemmista kansalaisistani ei olisi kerrottavina
kohtaloita, jotka draamallisessa voimassa usein voittavat mitä
romaanisepän vilkkain mielikuvitus saa keksityksi? Kertoipa eräs heistä
hiljattain minulle, kuinka eräs Chion Turkkilainen piti häntä, silloin
kymmenvuotiasta poikaa, vankina kodossaan. Samana päivänä, kuin
panttivangit hirtettiin, vei hänet isäntänsä kädestä kadulle katsomaan
noiden veritodistajain ohikulkevaa jonoa. Kuolemaan kulkevien joukossa
oli myös hänen isänsä. Nähdessään tämän riistäysi poika Turkkilaisen
käsistä ja heittäysi isänsä kaulaan. Isä painoi pojan povellensa,
suuteli häntä kerran ja laskien hänet maahan siirsi hän hänet loitos
luotansa, ikäänkuin peläten että poika takertuisi isän tuomioon.
Sittemmin tuo orpo ostettiin vapaaksi, mutta isän viimeistä suudelmaa
hän ei koskaan unhottanut. Ja ukon silmät vettyivät ja hänen äänensä
vapisi hänen näitä kertoessaan.
Mutta aikeeni ei ole kertoa muiden historiaa. Enpä kuitenkaan, omista
vaiheistani puhuessani, saattanut olla kajoomatta yleiseen hätään
ympärillämme. Me kärseimme kaikki yhdessä; onnettomuuden yhdys-side
sekä itsevarjeluksen taistelo lujensi keskinäisesti kestävyyttämme ja
elvytti meitä vähitellen.
Ensimmäiset päivät olimme ikäänkuin huumeissamme; huomispäivää ei
kukaan ajatellut, kun vainon ja pelastuksen tuottamat mielenliikutukset
vielä olivat niin vereksinä. Mykonolaisten sydämmellinen
vieraanvaraisuus sekä joku määrä säästyneitä rahoja riitti meille
aluksi hengen piteeksi. Mutta rahavarat tyhjenivät pian ja köyhät
saarelaiset eivät voineet meitä kauemmin elättää. Köyhyys ja
rahattomuus vallitsi silloin yltä yleensä. Muistanpa, kun viimeinen
floriinimme oli mennyt, kuinka turhaan yritin saada äitini sormusta
myydyksi. Vasta töin ja tuskin osuin sittemmin Spetsassa saamaan sille
ostajan, erään sikäläisiä varakkaampia asukkaita. Ja hänkin lienee sen
vain ostanut auttaakseen meitä hädän hetkellä. Ken silloin omasi
rahoja, ei ostellut koristeita, ei omiksi tarpeikseen eikä voittoja
niillä saadakseen.
Ihmeeltä minusta vieläkin näyttää, miten meidän, keskellä kaikkea hätää
ja puutetta, kuitenkin onnistui vähitellen saada keinoja kerätyksi ja
kauppatoimi vireille pannuksi. Ketkä pakenivat Venäjälle tai Italiaan
tai muuanne varakkaisiin yhteiskuntiin, niiden ei tarvinnut otella
mokomain vastusten kanssa ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä. Mutta
Kreikassa -- mitähän arvoa saattoi siellä työllä olla, kun kaikki
olivat köyhiä ja näkivät nälkää?
Ja kuitenkin elimme -- vaan kuinka?
Siitä on kaksi viikkoa aikaa, kun saatoin hautaan erään vanhan ystäväni
ruumista. Hän oli eläissään upporikas kauppias, joka jätti
perillisilleen satoja tuhansia -- mutta muistanpa senkin ajan, jolloin
hän myyskenteli nisukakkusia Syran siivottomilla kaduilla; kakkusia
leivoskeli hänen kaunis vaimonsa, erään arvokkaampain perheiden tytär
Chios-saarelta. Ja tokkohan kakkusten ostajain tila oli parempi?
Vaan jopa kynäni taas eksyy kertomukseni edelle.
Kaksi tai kolme viikkoa Mykonoon tulomme jälkeen rupesin toden perää
isäni kanssa tuumimaan, mitä olisi tehtävä, sillä meidän tarvitsi pitää
huolta perheen elatuksesta. Toimi-alamme oli kauppa; mutta jos kauppaa
alottaa kuinkakin vähästä, tarvitaan siihen kuitenkin jotakin pääomaa.
Vaan mistä saada rahaa? Äitini vähät korukapineet eivät auttaneet
meitä; parempi sitten rahaksi muuttaa nuo puutarhamme omenapuun alle
kuopatut kulta- ja hopeakalut -- mutta eihän ne olleet saatavissamme.
Smyrnan khaniin jäänyttä kauppatavaraamme emme voineet lukuun ottaa
enemmän kuin sikäläisiä saataviammekaan; ja chiolainen talomme
tavaroineen -- niin kuka tiesi, mikä Turkkilainen siitä nyt iloitsi! Ei
ollut mitään keinoa meillä. Turhaan isäni avasi ja kääri kokoon ne
vähät arvopaperit, mitä hänellä oli taskukirjassaan.
Näiden paperein joukossa oli eräs Venetsiasta tullut kirje, saatu
Smyrnasta lähtömme edellisenä päivänä. Kirje ilmoitti, että kaksi
kirstullista lakkeja oli lähetetty englantilaisessa laivassa, joka oli
poikkeeva monessa satamassa ennenkuin Smyrnaan saapuisi. Rahtisetelin
lähetti isäni Chiosta Smyrnaan eräälle tutullensa kauppiaalle, joka oli
kotoisin Ionian saarilta ja siitä syystä Englannin alammainen. Mutta
kun vastausta ei koskaan kuulunut, ei isäni enää ajatellut koko
lakkeja. Nyt tuo venetsialainen kirje taas johdatti lakit mieleeni, ja
niiden nojalle rakensin koko tuulentuvan, toiveita ja tuumia täynnä.
-- Etkö jo saa kyllääsi? -- sanoi isäni. -- Jos odotat tuosta lastista
lakistuvasi, niin saat varmaan käydä lakitonna hyvin kauan.
-- Mutta koettakaamme -- vastasin minä. Mitäs haittaa, vaikka
kirjoittaisimme?
Kirjoitinpa siis tuolle Smyrnalaiselle tuttavalle ja isä pani nimensä
kirjeen alle, jossa pyysin häntä lähettämään lakit Englannin
alakonsulille Mykonoon. Tuo kelpo Mykonolainen, joka edusti Englantia,
kultanauhainen hattu päässään, lupasi toimittaa kirjeen Smyrnaan sekä
pitää tarpeellista huolta lakeista. Isäni naurahti epäilevästi, eikä
todellakaan, niin pitkän ajan kuluttua, keskellä tuota kansallista
myrskyä ja kauppaolojen jouduttua täydelliseen seisahdukseen, ollut
juuri luultavaa, että kokeeni onnistuisi. Oli miten olikaan, emme
varmaankaan voineet elää sen asian päättymistä odotellessa; sentähden
päätimme, ainoana ja lopullisena turvakeinona, tarjota palveluksiamme
Hallitukselle, ymmärrettävästi ei sotilaina, vaan esimerkiksi
kirjureina. Sen vuoksi täytyi meidän lähteä Nauplioon, taikka pikemmin
Argoosen, jossa Hallitus majaili. Vaan entä jos asiamme ei onnistuisi?
Jos tarjouksemme hylättäisiin? Ehkäpä joutuisimme kilpailemaan monen
muun, joko meitä kyvykkäämmän taikka semmoisten kanssa, joilla oli
suojeluksia ja suosituksia, jommoisia meiltä puuttui.
Näitä harkiten, sekä kaikkia tiedustellen ja neuvotellen saavuimme
siihen päätökseen, että meidän olisi lähteminen Argoosen, evästettynä
suosituskirjeellä Théodori Négrin luo, joka oli pääsihteeri ulko-asiain
osastossa sekä neuvoston esimies ja jota pidettiin hallituksen
keskustana ja sieluna, ja että moisen suosituskirjeen voisi meille
toimittaa Négrin ystävä Yrjö Mavrogénis, joka silloin oleksi Tinos
saarella.
Monta vuotta sitten, päätulkin Mavrogénin surullisen kuoleman[13]
jälkeen, oli tämä hänen poikansa sisarensa kanssa paennut Chioon,
kumpikin vielä nuorella iällä. Siellä he elivät likellä äitini isän
taloa ja lapsellinen ystävyys syntyi heidän ja minun äitini välillä,
joka silloin oli nuori. Sitten muuttivat he muuanne, mutta äitini ei
unohtanut heitä, ja päättäen omista tunteistaan suostutti hän minua
lähtemään Tinoon hänen nimessään pyytämään hänen ystäviltänsä
suojelusta.
Kuitenkin minua vähän arvelutti. Kuinka astuisin esiin? Eiväthän ne
tunne minun isäni nimeä. Ja muistanevatkohan edes äitini perhettä niin
monen vuoden perästä? Ja jos muistavatkin, tokkohan uskovat ja
tunnustavat minua vanhan ystävänsä pojaksi? Mutta äitini kehotukset
sekä hädän pakko voittivat epäilykseni ja arkuuteni, ja astuttuani
pieneen mykonolaiseen alukseen saavuin muutamana iltana Tinon saareen.
Astuessani rannan viereiselle laiturille, oli jo yö. En tiennyt, missä
saisin yösijaa. Tuolla rannalla oli kahvila vielä avoinna. Pyysin ja
sainkin luvan olla siellä yötä; huoneen perällä oli puupenkki, jolla
minun käskettiin maata. Mutta unesta ei tullut mitään. Kahvila tuli
ennen pitkää täyteen ilostelevia Tinolaisia ja koko yön kaikui soittoa,
laulua ja remua.
Millä maltittomuudella vietinkään tuon unettoman yön! Pimeästä
sopestani näin ja kuulin heitä, ja heidän iloisuutensa itketti minua,
soitinten kaiku viilsi korviani ja sydäntäni. Muistin kaikkea sitä
surkeutta ja hätää, joka vallitsi ympärillämme siitä asti kuin kapina
oli syttynyt, enkä ymmärtänyt, kuinka nuo ihmiset hennoivat huvitella.
Vihastukseni heihin oli arvattavasti kohtuuton, vaatimukseni
liioiteltu. Tinos ei saattanut katsella asioita samalta kannalta kuin
Chios. Sinne ei ollut Turkkilaisia tullut tappamaan ja ryöstämään, eikä
ollut pelättävä, että heitä tulisikaan. Tinolaiset jäivät saarelleen
häiritsemättä ja vihollisjoukkojen asemasta näkivät he ympärillään
vapaan Hellaan. Sen lisäksi oli kapina par'aikaa ensi menestyksensä
kukkuloilla, ja Kreikkalaisen elävä mielikuvitus liioitteli voittoja
todellistansa suuremmaksi. Vallachian kapinaliikkeen kukistus ei ollut
vielä tunnettu; ja samall'aikaa kuin me Chiossa lymyilimme ja
vapisimme, uskottiin Tinossa että voittoisa Ypsilantis samosi
pohjoisesta päin kukistamaan Sulttaanin valta-istuinta. Oli yleinen
luulo, että tuota pikaa ottaisimme Konstantinopolin. Mikäs kumma siis,
jos Tinolaiset luulivat itsellään olevan syytä iloita. Ja niinpä
kahvila kaikui isänmaallisista lauluista, joita kantelo säesteli
sulavimmilla säveleillään.
Mutta sitä paitsi -- ja eipä Tinolaisetkaan aina levänneet ruusuilla --
ei ihminen alati jaksa surra ja itkeä. Hänen sielunsa ei kestä
alituisessa murheessa, vaan hän tuntee tarpeen nauraakin ja iloita, ja
vaikka murhe häntä paraikaa ahdistaa, välkähtää toisinaan ilon ja
naurun päivänpaiste surun pilvien välitse. On kyllä sydämmiä, jotka
herkuttelevat surussaan ja venyttävät sitä ikipitkäksi, mutta se ei
ole luonnollista. Luonto arvetuttaa haavat ja lopuksi sydän aina mielii
virkistystä ja iloa. Sillä tosin Jumala loi ihmisen maasta, raskaasta
ja kosteasta maasta, mutta sitte hän kuivatti maamöhkälettä auringon
lämpimässä ja se on säilyttänyt elähyttävän säteen lämpimyyttä.
Sinä yönä en viisastellut näin. Ei minulla vielä ollut siksi elämän
kokemusta, ja kärsimykseni lyömät vammat olivat vielä verekset.
Myöhemmin, kun useimmat meistä Chion pakolaisista yhdyimme Syran
saarelle ja aloimme rakentaa ensimmäisiä mökkejä, joista syntyi
Hermúpolin kaupunki, niin vaikka sotaa vielä kesti ja hätä meitä
ahdisteli, valtasi meitä kaikkia naurun ja hauskuuden tarve, ja
iloisuus vallitsi keskellä tätä onnetonten yhteiskuntaa. En milloinkaan
koko elin-aikanani muista viettäneeni iloisempia ja hupaisempia päiviä
kuin noina ensi vuosina Syrassa asuessani. Totta on, että silloin
olimme nuoruuden kukoistuksessa. Mutta muistanpa että vanhatkin
hilastelivat nuorten kanssa.
Aamupuoleen yötä tuli viimein hiljaa kahvilassa ja minä vaivuin uneen.
Herättyäni aamulla ohjasin askeleeni Mavrogénin asunnolle, mietiskellen
mitä hänelle sanoisin ja kuinka itseni esittelisin. Pelkäsin, mikä
vastaanotto ehkä kohtaisi minua, ja epäilin onnistuisiko yritykseni.
Kuinka suuri olikaan siis hämmästykseni, kun, oven auettua ja ennenkuin
vielä ehdin lausua kysymystä, jota tiellä olin valmistanut, kuulin
nais-äänen:
-- Se on sen rouvan poika, sen poika! Ja alas riensi, juosten kaksi
astinta erältään, tyttö, joka nämä riemulliset sanat huusi. Se oli
meidän puutarhurin tytär. Hän oli päässyt pakoon Tinohon, Mavrogénis
oli ottanut hänet suojiinsa palvelijaksi. Ei tämä eikä hänen sisarensa
olleet suinkaan unohtaneet äitiäni; yksin tämän nimen maininta oli
avannut heidän huoneensa oven köyhälle puutarhurin tyttärelle.
Kysyin häneltä, miten hänen isänsä oli käynyt. Tyttö parka ei tiennyt
siitä mitään. He olivat muka eronneet sillä hetkellä kuin
turkkilaisparvi oli hyökännyt maatalomme alueelle. Tyttö oli paennut
muiden naisten kanssa, ja vanhus -- niin tiesi Herra, elikö hän vai
oliko kuollut.
Ja hän itki, vastatessaan katkonaisilla lauseilla minun kysymyksiini.
Astuin ylös portaita keveämmällä mielellä kuin millä olin ovea
kolkuttanut. Jalo isäntä otti minua suopeasti vastaan, piti minua
kodissaan, antoi minulle pyydetyn suosituskirjeen, puhui minulle
virkistäviä sanoja ja täytti sydämmeni toiveilla ja lohdutuksilla.
Hänen sisarensa ei väsynyt kyselemään minulta äidistäni ja Chiosta ja
pakomme kovista kohtaloista. Oikeinpa ihastuin hänen sulouteensa ja
ihmettelin hänen kaunista, herttaista muotoansa, vaan enpä häntä
katsellessani aavistanut, että hän oli saapa paikan kansalliskapinan
historiassa ja että hänestä kirjoja kirjoitettaisiin.
Tämän ystävällisen vastaan-oton muisto on sittemmin monasti, elämäni
monellaisten vastusten kohdatessa, virkistänyt rohkeuttani ja tukenut
horjuvaa luottamustani tulevaisuuteen. Ei tuo suosituskirje sitte
perältäkään hyödyttänyt minua eikä minulla ollut Mavrogénin
suojeluksesta mitään apua pyrintöihini. Mutta siveellinen tuki,
myötätunnon ilmaus, ainoakin ystävällinen sana tai hymyily lohduttavat
kipeää sydäntä enemmän kuin kaikki aineellinen apu. Jumalan armosta
olenkin elämäni pitkällä radalla saanut monta tuollaista hyvyyden
osotusta. Niin kauan kuin jonkun käy hyvin, ei hänellä ole aihetta
panemaan arvoa lähimmäisen hyvyyteen; vasta kyynelten päivinä hän
huomaa, kuinka ihminen luonnostaan on armelias ja aulis ja ottaa osaa
kurjan hätään. Pahoja on sangen vähä maan päällä.
Seuraavana päivänä palasin Mykonoon suosituskirje povessani. Kun sitte
muutaman päivän päästä sattui niin että eräs laiva aikoi lähteä
Nauplion-lahteen, jätimme vieraanvaraisen saaren hyvästi ja läksimme
koko perhe matkaan.