Vaalea juova kajasti taivaanrannalla, ennustaen päivän nousua, kun
saavuimme kukkuloille, jotka ympäröivät satamaa, missä pelastus odotti
meitä. Jyrkän kallion harjalta, missä seisoimme, näimme meren ja
rannan, vaan aallon loisketta ei kuulunut. Satamassa vallitsi tyyni
hiljaisuus; ulompana, edempänä osotti talonpoika meille laivaa. En
voinut himmeästä vedestä erottaa itse runkoa, mutta kun talonpoika
sormellaan ohjasi katsettani, keksin pian molemmat mastot ja ne
näyttivät minusta liikkuvan riippuvine purjeineen. Astuimme kiireesti
alaspäin ja vähän ajan päästä olimme alhaalla rannalla.
Ei Psaran laiva ollut yksin meitä varten tullut. Katteini oli
edellisenä iltana pitänyt huolta, että tieto laivan tulosta leviäisi,
ja paikalle lappoi pakolaisia lähikylistä ja rotkoista, joissa olivat
piilleet. Ranta vilisi jo heitä, meidän tullessamme, ja toisia riensi
meidän jälessämme.
Onneksi ensin tulleet olivat antaneet sovitun merkin ja laiva purjehti
jo satamaan sillä tuokiolla, kun me kukkulalta kaukaa erotimme sen
mastot.
Kun lähenimme pakolaisparvia, näimme kaikkien kasvojen kääntyvän
merelle päin. Vene oli tulossa, se läheni! Kuulimme airojen
roiskuttavan vettä, kuulimme hankainten natisevan soutomiesten
ponnistaissa; me rannalla olijat jännitimme, mitään puhumatta,
kuuloamme tarkkaamaan noita läheneviä lohdutuksen ääniä.
Mutta kun vene saapui valkamaan ja merimiehet hyppäsivät rannalle,
silloin vaiti-olon sulku särkyi ja syntyipä häiriö ja hämmennys, kun
kaikki malttamattomasti tahtoivat syöksyä veneesen ja tungeksivat
toisiaan louhikolla. Pakoon pyytäjiä oli paljon, vaan vene oli liian
vähäinen. Perämiehen kova ääni ja merimiesten käsivarret suhdittivat
sentään kansan maltittomuutta.
-- Olkaa hiljaa -- huusi hän. --- Kyllä me otamme teidät kaikki. Ei
yhtäkään jätetä.
Vene lähti vieden ensimmäisen ihmiskuormansa, perämies ynnä kolme
laivamiestä jäivät rannalle, aseet kädessä. Vene kulki ehtimiseen edes
ja takaisin, vähitellen väheni rannalla-olijain luku, mutta joka
lähdöllä eneni jääneitten malttamattomuus. Se eneni samassa määrin kuin
aamu kävi valoisammaksi. Aurinkoa ei vielä näkynyt, mutta meren
pinnalta kajasti jo päivän värit.
Lähes toinen puoli pakolaisia oli jo laivassa. Me odotimme vielä
rannalla ja näimme veneen palaavan toivoen että meidänkin vuoromme pian
tulisi, kun äkkiä paukahti pyssynlaukaus ja kuului luodin vihinä.
Kaikki päät kääntyivät yhtä haavaa taappäin ja näimme ylhäällä
harjulla, oikealla puolellamme, neljä miehen muotoa.
-- Herra varjelkoon! Turkkilaiset tulevat! -- huudettiin ympärilläni.
Voi, minkä kauhun synnytti rannalla tuo vainolaisten odottamaton
ilmestys! Pari kolme laukausta räikähti taas ja koko pakolaisparvi
hajaantui sinne tänne; juoksimme juuremmalle vuorta, hakien suojaa
ulospistäväin kallioiden alta. Ainoastaan nuo neljä merimiestä jäivät
meren reunalle; he kohottivat aseensa, tähtäsivät ja ampuivat kaikki
neljä yhdellä kertaa. Vuorella olevat Turkkilaiset eivät vastanneet
tähän tervehdykseen. Lienevätkö pelästyneet? Lieneekö merimiestemme
luodit osuneet? Vai oliko tuo vaan lukuisamman väen etujoukko, joka
odotti apua, voidakseen hyökätä meidän päällemme? Ja silloin? kuinka
meidän kävisi? kuinka voisimme vastarintaa tehdä?
Sillä välin vene taas läheni. Rohkaistuneena ampumisen taukoomisesta,
juoksimme taas kaikki rantaan. Ehtisimmeköhän kaikki pelastua?
Tulisivatko Turkkilaiset uudelleen kukkulalle?
Melkeinpä vene jo laski rantaan, kun näin isäni lähestyvän perämiestä.
Näin hänen vilkkaasti puhelevan, osottaen sormin sisariani ja minua, ja
merimiehen vetävän pois kätensä, johon isäni koetti laskea rahalahjaa.
Samalla äitini takaapäin tarttui käteeni. Käännyin häneen päin. Hän
sanoi:
-- Lukíni, ota sisaresi ja lähtekäät, meidän siunaus myötänne. Jättäkää
meidät tänne Herran armon turviin!
Samalla kätki hän poveeni pienen mytyn, jossa oli korukaluja, mitä hän
oli saanut säilytetyksi. Syleilin häntä, suutelin hänen kaulaansa ja
sanoin:
-- Ei, ei! pelastukaamme kaikki yhdessä... Vaan siinäpä isäni tempasi
minua käsivarresta.
-- Lähde nyt sisartesi kanssa. Me tulemme jälestäpäin.
Vene oli jo täynnä väkeä. Sisareni istuivat myös siellä. Isäni työnsi
minua, perämies veti minua, ja ennenkuin ehdin jupista vastaan, olin
minäkin veneessä. Airot alkoivat heti liikkua. Käännyin rantaan päin
nähdäkseni äitiäni, ja kääntyessäni näin kukkulalla savua ja kiväärien
räike kuului uudelleen. Väki rantakivillä sulloutui kokoon, ta'immaiset
sysäsivät etumaisia ja muutamat kuukertuivat jo veteen. Ja näiden
viimeisten joukossa äkkäsin äidnikin.
En tiedä, miten sain kurotettua käteni veneestä, miten äitini sieppasi
käteeni, miten joku toinen eukko molemmin käsin piteli äitini
vaatteista. Vene riensi eteenpäin ja molemmat eukot, riippuen minun
kädestäni, laahaantuivat mukana, kunnes vihdoin saimme heidät vedetyksi
veneesen. En muista, miten sitten jouduimme laivan kannelle.
Pyssyn paukauksia kuului vähä väliä; vene meni ja tuli ja joka kerta
kuin se palasi laivalle, koetin jo kaukaa nähdä eikö siinä olisi isäni
ja Andriana. Vihdoin tulivat he vasta viimeisten kanssa. Vihdoin olimme
kaikki laivalla, yhteensä sata kahdeksankymmentä sielua. Turkkilaisten
ei ollut onnistunut kukkuloilta vähentää meidän lukuamme.
Laiva levitti purjeensa ja alkoi kulkea myötätuulen keveiden viimain
viemänä, mutta oli vielä sataman suulla, kun näimme kukkulain
tummenevan Turkkilaisista. Nuo harvat ensin tulleet olivatkin todella
etujoukkoa, mutta, kiitos Jumalan, pääjoukko viivytti tuloansa -- me
olimme jo turvassa eikä meidän enää tarvinnut peljätä heidän kaukaisia
aseitaan.
Niitä näitä olen eläessäni kokenut, mutta en milloinkaan ole osunut
haaksirikkoon joutumaan. Meri on ainakin tähän asti aina kohdellut
minua suopeasti. Mutta joka kerta kuin luen kertomuksia haaksirikoista,
ajattelen noita hetkiä ja kohtauksia, jolloin pakenimme Chiosta.
Haaksirikkoiset, jotka uppoovalta laivalta näkevät rannan loitolla,
eivät varmaankaan kärsi kuolettavampia tuskia, kuin mitä me silloin
kärsimme. Mutta meitäpä uhkasi haaksirikko ja hukka rannalla, ja
pelastuslautana oli meille laiva, johon vähäinen vene vähin erin
siirteli meitä samalla kuin Turkkilaiset ampuilivat meitä ylhäältä
päin.
Mutta nähdessäni laivamme etääntyvän yhä edemmäksi ja kaikkien meidän,
jotka keskenämme olimme vaarat tasanneet, olevan turvassa ja
pelastuneina, tunsin sydämmeni kuohuvan riemua. Tuo oli ensimmäinen,
ehkä kyllä ahdas itsekkäisyyden tunteeni. Enpä sillä hetkellä
muistellut Chioon jääneitä, en ajatellut niitä monia onnettomia, jotka
vielä piileilivät luolissa ja kuopissa kärsien vaivoja, joista me
olimme päässeet. Ei, minusta Chios ja koko maailma sillä hetkellä oli
laivassamme; siihen tunteeni keskittyivät, siihen aatteeni supistuivat.
Vasta kun laiva jo kynteli merta ja Chion rannat olivat jääneet kauas
taaksemme, sekä järjestys ja hiljaisuus oli palannut laivan kannelle,
muistin etten ollut syönyt pitkään aikaan ja tunsin kovaa nälkää. Tämä
tosin ei ollut mitään uutta minulle. Usein, harharetkiemme kestäessä,
olin koetellut nälän ja janon vaivoja. Älköön sinun, lukijani, koskaan
tarvitko nälissäsi olla, paitsi kun tiedät, että sinua odottaa katettu
pöytä! Vaan kun itse nälkäisenä näet ympärilläsi nälästä kalpeita
olentoja, etkä tiedä mistä saisit heille leipäviipaleen hankituksi, ja
kun sinun tarvitsisi hoitaa ja holhoa nääntyviä rakkaitasi, mutta
voimat sulta uupuvat... Oi! ainoastaan se, ken tämmöisiä tuskia on
kokenut, tietää niiden katkeruuden!
Laivanpäällikkö arvasi heti hätämme, että kaipasimme ravintoa, ja
määräsi meille laivakorppuja jaeltavaksi. Korput olivat meistä mannaa
korvessa. Otimme ne vastaan ylistäen Jumalaa ja lausuen hartaita
kiitoksia päällikölle; eikä aikaakaan, niin kuului kaikkialta vain
hauskaa nakertelua, kun niin monet nälkäiset suut purra rauskuttelivat
kovia laivakorppuja.
Andriana yksin ei syönyt. Hän istui peräkannella, kyynäspäät polviin
nojattuina, peittäen otsaansa käsillään.
Laivanpäällikkö astui hänen viereensä, yrittäen rohkaista häntä, mutta
tyttö jäi äänettömäksi ja liikkumatta eikä nostanut päätänsä. Panin
silloin käteni hänen olkapäällensä ja tahdoin kehottaa häntä syömään,
mutta en saanut paljojakaan sanotuksi, kun näin kyyneliä noruvan hänen
sormiensa välistä; ääneni tukahtui ja kyynelet nousivat silmiini.
Äitini istui likellä. Osotin kädelläni Andrianaa; äitini oivalsi
viittaukseni, nousi ja lähti tyttöparan luo. Hän laskeusi polvilleen
hänen eteensä, otti hänen kätensä hänen otsaltaan, pyyhki hänen
kyynelensä ja lausui suloisia lohdutus-sanoja, jommoisia vain naisen
sydän löytää.
Poistuin liikutettuna. Kävelin etukeulaan ja katselin merta, jota
kynnimme, ja Psaran vuoria vastapäätämme. Olimme jo lähellä satamaa,
eikä laivat ja niiden yläpuolella kaupunki kauan viipyneet
näyttäymästä. Kohta sen jälkeen laskimme ankkurin.
Silloin näin sen ensi kerran, tuon urhollisen saaren, jonka kuitenkin
oli määrä kukistua niinkuin Chionkin. Mutta Psara iski Turkin rintaan
hirveän haavan, samalla kuin Chion saarelta kuului vain valitusta ja
parkua. Niin, Psara sortui, mutta vasta sitte kuin Kanárin tulisoihtu
oli merellä sytyttänyt ikimuistettavan polttorovion.[11]
Meidän ei sallittu astua maalle. Psaralaiset pelkäsivät vastaanottaa
meitä. Heillä oli jo ennestään pakolaisia, liiaksikin monta, saarellaan
elätettävänä, eivätkä he voineet mitenkään vastaanottaa useampia. Olipa
se vesikin jo kyllin suuri uhraus, jonka lähettivät meille, ettemme
janoissamme purjehtisi pois.
Tuuli oli vielä suopea, mutta laivanpäällikkö pakotti meitä lähtöön,
ennenkuin se äkkiä heittäisi toisaalle. Hän ehdotti että veisi meidät
Mykonoon, sillä Tinos-saarella oli jo paljo Smyrnasta, Chiosta ja
muualta paenneita ja vielä päälliseksi lavantauti liikkui heidän
seassaan, vaan Mykonossa oli sekä väljempi tila että terveempi olenta.
Päätettiin noudattaa tätä ehdotusta; me kuljimme tietysti minne meitä
kuljetettiin. Vähät me siitä, vietiinkö meitä Tinoon vai Mykonoon! Me
halusimme rauhan valkamaa, vieraanvaraista suojaa, jossa saisimme
kallistaa päämme levolle eikä Turkkilaisia olisi lähimaillamme.
Auringon laskun vaiheilla hinattiin ankkuri ylös ja läksimme
purjehtimaan pois.
Andriana pysyi kaiken aikaa murheellisena ja äänetönnä. Ei tulomme
Psaraan ja sieltä lähtömme, ei yleinen liikunto ja tohu laivankannella
voineet herättää häntä horroksesta, johon hän oli vaipunut. Hän ei
huolinut eikä välittänyt mistään. Hänen silmänsä tuijottivat
avaruuteen, tähystämättä mitään esinettä. Sanomaton synkkämielisyys
kuvautui hänen katseessaan, hänen asemassaan, hänen vaiti-olossaan. Jos
häntä puhuteltiin, loi hän hitaasti silmänsä ylös, ikäänkuin hän töin
ja vaivoin riistäytyisi ajatuksistaan hitaasti ja vaivoin hän vastasi.
Jos äitini hyväillen otti häntä kädestä, vastaanotti hän hyväilyt aivan
piittaamattomasti; käsi vaipui veltosti polvelle takaisin, ja äitini
meni kätkemään mielipahaansa. Missä oli tuo entinen elävyys, missä
toimellisuus, missä iloisuus, joka virkistytti ja elvytti meitä vainon
ensi-päivinä? Siitä hetkestä asti kun hän Mesta'ssa avasi oven, tukka
hajalla, povi auki revittynä, vaatteet risaisina, en nähnyt hymyä hänen
huulillaan, en kuullut hänen helakkaa ääntänsä. Kuulin vain hänen
nyyhkytyksiään pimeässä navetassa, ja nyt näin hänen jähmeän katseensa,
hänen mykät huulensa. Hänen olemuksensa onni oli sortunut niiden
hurjain kätten alle, joista hän oli riistäynyt irti pelastaakseen
meitä. Saastaisesta kosketuksesta oli hänen elämänsä tenho-kukkanen
ijäksi surkastunut. Kauneus oli säilynyt, mutta entistä loistoansa
vailla. Hän oli vielä ihana, mutta se oli sen kukan ihanuus, jonka
raaka käsi on repinyt varresta ja polkenut mustaan multaan.
Laiva liukui laineita myöten. Etäisyys ja karttuva hämäryys kätki
meiltä vähitellen Chion ja Psaran vuoret, ja tuskin saattoi silmä
selittää, ikäänkuin etäisinä pilvinä, Egeean meren saarten
ääripiirteitä, joita kohden purjehdimme.
Ja sitte tuli yö, kuuton ja pimeä; tuuli kävi myötäisenä, alus kiiti
eteenpäin, aallot kohisivat. Väsymys, pimeys, turvallisuuden tunto,
edellisten kovain mielenliikutusten vastavaikutus, yön viileys,
aaltojen kohina -- kaikki yhdessä raukaisi laivankannella ahdettuja
pakolaisia. Kukin koetti suojella itseään miten parhaiten taisi; äidit
peittivät pikkulapsensa syliinsä, vanhukset nojasivat valkoiset päänsä
laivan laitoihin. Kaikki pakinat taukosivat, etkä kuullut mitään paitsi
aallon räiskettä, keulan sitä halkaistessa, ja aluksen natinaa, kun
tuimistuva tuuli kallisti mastoja merta kohden.
Minä en saanut unta. Istuin, pää maston nojassa, ja katselin pilviä ja
pilvien lomista välkkyviä tähtiä, mutta mieleni oli Andrianan luona.
Muistelin kohtauksia lapsuuteni ajoilta. Muistin, kun hän avasi meille
oven Smyrnasta palatessamme, ja iloa, joka silloin sai sydämmeni
tulvailemaan, kun niin monen vuoden oltuani poissa jälleen näin hänet.
Mieleeni muistui vielä koko joukko seikkoja viimeisiltä ponnettomilta
Chion päiviltämme, ja kaikkien muistojen keskellä eli hänen kuvansa, ja
hänen suloinen äänensä kaikui mielestäni minun korvissani.
Hetket vierivät hiljaan. Yleinen hiljaisuus laivalla, meren
yksitoikkoinen pauhu ja aluksen keinunta alkoivat vähitellen vaikuttaa
väsyneesen ruumiiseni. Oikeastaan nukkumattani alkoivat ajatukseni
vähitellen pukeutua unelmain utuhaamuun, kun äkkiä kuulen mereen
putoovan ruumiin kumean roiskauksen ja yht'aikaa kauhistuksen huutoja:
-- Hän putosi mereen! Hän putosi mereen!
Syöksähdin kuin nuoli peräkeulaan. Andrianaa ei näkynyt hänen entisellä
paikallaan. Merimiehet katselivat mereen, kumartuen laivan laitojen
ylitse, ja naiset huusivat:
-- Hän putosi mereen! Pelastakaa hänet!
Päällikkö käski vähentää purjeita. Laivan vauhti hiljeni ja vene
laskettiin veteen. Mutta tuuli kävi vinhasti ja olimme jo jättäneet
taaksemme tuon tuntemattoman paikan, mistä tuo kamala loiskahdus oli
kuulunut kun Andriana heittäysi mereen.
Oi! en milloinkaan ole niin vihannut Turkkilaisia, kuin sillä hetkellä!
Harppasin veneesen ennenkuin laivanpäällikkö ehti estää minua.
Merimiehet sousivat rajusti. Kuljimme taappäin. Ollen vaiti tarkkasimme
emmekö kuulisi hänen ääntänsä. Huusimme hänen nimeänsä niin lujaa kuin
voimme. Ei mitään! Tähystimme pimeässä, emmekö erottaisi jotain haamua
aalloilla. Ei mitään!
Siinäpä joku valkoinen esine veden päällä veti silmäni puoleensa.
Osotin sitä merimiehille. Sousimme ja saavutimme sen. Se oli Andrianan
valkoinen päähine. Pysyimme kauan aikaa sillä kohtaa, mutta ei mitään
näkynyt, ei mitään kuulunut. Päällikkö huusi laivasta meitä pyörtämään.
Pyörsimme. Pidin käsissäni tuota valkeaa liinaa, samaa liinaa, jonka
silloin tempasin, niin että tytön tukka valahti hajalle, kun Smyrnasta
palatessa ensiksi näin Andrianan kotimme ovella. Tuo liina jäi ainoaksi
muistoksi, ainoaksi jäännökseksi hänestä. Säilytin sitä sitten ja
säilytän vieläkin pyhänä tavarana, rakkaana muistona.