Chion kylät, varsinkin eteläiset, ovat varustetut kuin linnat ja ahtaat
kuin vankilat. Niissä ei ole varsinaisia muureja, mutta niiden neljällä
ulkosivulla talojen takaseinät käyvät yhä jonoa, jatkuen toinen
toisestaan, ja muodostavat siten ikäänkuin yhtäjaksoisen linnoituksen.
Huoneitten ovet ovat kylän sisustan puolella, sen pääkatu, leikaten
huonejakson kahdessa paikkaa, muodostaa niissä linnan portit. Sellainen
läpi onkin oikea portti, joka suljetaan rautaisella ristikko-ovella.
Nämä kylät johtivat aina mieleeni Smyrnan khania. Erotus on vain siinä,
että khania ympäröitsee iso kaupunki meluineen, mutta näitä vihannat
kukkulat, ja kylät eivät sulje sisäänsä kalpeita kauppamiehiä, kuin
khani, vaan tanakkaita talonpoikia; khanin keskellä olevan pihan
asemesta kapeat tiet ja taajaan tungetut rakennukset täyttävät sen
paikan, jonka tuo ulommaisten huoneiden nelikulmainen jono ympäröitsee.
Keskellä kylää kohoo tavallisesti torni, jonka sisäänkäytävä on niin
korkealla maasta, että sinne pääsee ainoastaan tikapuita myöten tai
köyttä pitkin kiipeemällä. Nämä tornit, ollen jäännöksiä Genualaisten
vallasta, ovat kylien päälinnoja.
Tämmöinen oli Mesta'n kylä, johon pakenimme. Asukkaat ottivat meitä
ystävällisesti vastaan ja antoivat asuttavaksemme tyhjän talon, jonka
huoneet ja'oimme äitini sedän ja kahden muun perheen kanssa, joiden
yhteyteen yhteinen onnettomuus oli saattanut meidät.
Puutteemme olivat monenlaiset ja suuret, mutta kukapa silloin ajatteli
elämän tavallisiakaan tarpeita, saatikka mukavuutta? Olihan
tarkoituksemme vaan pelastaa henkemme, mutta siihenkin elantomme tuskin
riitti. Ja olipa leivänkin saanti tiukassa eikä onnistunut joka päivä.
Viikunat, pavut, leipäpuun hedelmät, kedon kasvit -- kas siinäpä
enimmäkseen ravintomme. Ja näin päivät menivät, pelon ja toivon
vaiheella.
Psaraan pakenemis-tuuma täytyi meidän jättää sikseen, sillä sieltäpäin
tulevat tiedot eivät antaneet aihetta mihinkään toiveisin. Saari oli jo
täynnä pakolaisia, ja Psaralaiset, he kun tuskin kykenivät näitä
elättämään, eivät voineet eivätkä tahtoneet vastaan-ottaa useampia.
Veden puute alkoi jo käydä tuntuvaksi heille, ja kun niin paljo köyhiä
pakolaisia oli ahdettu yhteen, syntyi siitä tauteja, jotka näyttivät
ennustavan kovempaa kulkutautia. Siitä syystä kirjoittelivat he Chion
pakolaisille kehottaen heitä suuntaamaan retkeänsä muihin Egean meren
saariin, jota varten he alttiisti tarjosivat laivojansa ja
merimiehiänsä.
Mutta me Mesta'ssa olijat aloimme toivoa, ettei enää ollut pakko paeta.
Kaksi viikkoa oli kulunut turkkilaisen laivaston tulosta; kapinoitsijat
olivat purjehtineet pois tai lymyilivät siellä täällä saaren
sisä-osissa, kaupungin rauhalliset asujamet ja useimmat talonpoi'ista
eivät olleet yrittäneet vastarintaa tehdä turkkilaiselle esivallalle
eivätkä sekaantuneet kapinaliikkeesen. Mitä hyvää siis enää vainon
jatkannosta? Miksi iät päivät harjoittaa hirmuvaltaa siellä, josta
jokainen vastarinnan mahdollisuus oli kadonnut? Eikö jo kyllin monta
viatonta uhria ollut surmattu? Eikö Turkkilaisen vimma jo ollut saanut
kylläänsä? Näin aprikoiden odotimme päivästä päivään anteeksi-annon
julistusta ja lupaa palata kotiliesillemme.
Ja todella, Turkkilaisten tuimuus olikin viime-päivinä lauhtunut.
Harvemmin pamahti pyssyt, harvemmin kuultiin murhista ja rosvoomisista,
kulkipa jo huhujakin, että ulkovaltain konsulit välityksellään
koettivat hankkia armoa "rajah'ille" ja että pasha näytti taipuvan
leppeyteen. Ja tämmöiset huhut saapuivat meille saakka ja virkistivät
toiveitamme.
Yhdeksäntenä Mesta'ssa olomme päivänä luulimme vaivamme loppuneen.
Kaksi konsulia tuli kylään tuoden öljypuun oksia[9] ja lohdutuksen
sulosanomaa. He toivat allekirjoitettavaksi anomuskirjan ja lupasivat
että, jos nöyristyisimme, pasha antaisi meille anteeksi. Antaisi meille
anteeksi! Mitä ja mistä? Emmehän olleet kapinallisia, emme me olleet
kellekään vääryyttä tehneet, emme me ryöstäneet vierasta omaisuutta,
emme raiskanneet vaimoja, emme murhanneet, emme riistäneet orjiksi.
Mitä meidän siis piti anteeksi saaman?
Mutta nämä ovat nykyisiä mietteitäni. Emme silloin harkinneet näitä;
toivo vapautua viheliäisestä tilastamme oli meille todellisen ilon
aiheena. Sen vuoksi me kaikki halusti allekirjoitimme, nuoret ja
vanhat, tutkimatta edes mitä anomuskirja sisälsi, kirjoitimme molemmin
käsin, ylistäen kristillisten konsulein ihmisystävällistä välitystä, ja
hengähdimme huokeasti, uskoessamme, että vaino oli lakannut ja että
eheinä saisimme pian palata kotimajoihimme.
Mutta tokkohan meidän oli suotu nähdä kotîmme samanlaisina kuin ne
jätimme? Samolaisten ja Burnia'an johtamain talonpoikain hyökkäyksen
jälkeen, linnasta ja laivastosta lasketun tuiman tykkitulen jälkeen ja
varsinkin Turkkilaisten hillitsemättömän ryöstön jälkeen, emme siinä
kohden saattaneet suuriakaan toivoa. Mutta kuitenkin vallitsi meitä
kaikkia siellä Mesta'ssa palauksen kaipuu. Tahdoimme uudestaan nähdä
kotejamme, joskin löytäisimme ne missä tilassa tahansa. Ja pelko että
löytäisimme ne hävitettyinä ei vähentänyt, vaan päinvastoin enensi
haluamme.
Semmoinen on ihminen. Hän tarttuu sitä hartaammin kiinni siihen, jota
rakastaa, kuta suuremmassa vaarassa hän on menettää sen. Kun rakas
esine jo on auttamattomasti menetetty, silloin vasta orvoksi jäänyt
sydän tuntee kuinka paljon hän rakasti tuota. Niinpä harhailemme
kalmistoilla ja istuilemme hautakivillä, jotka peittävät iki-menneiden
armastemme jäännökset. Samaten tulipalon jälkeen, joka on poroksi
polttanut kokonaisen talon, näkee ihmisiä, jotka suitsuavista
tuhkaläjistä etsivät liesiensä jälkiä ja mikä minkin rakkaan olopaikan
raunioita.
Konsulien lupaukset siivestivät siinä määrin toiveitamme, että mielimme
oitis päätä palata. Mutta vanhemmat hillitsivät malttamattomuuttamme,
varoen että tuo tarjottu anteeksi-anto oli Turkkilaisten juoni,
pettääkseen konsulit, ja paula, jolla sitä helpommin saisivat
meidät turmioon kiedotuiksi. Siksi paljo heillä oli kokemusta
turkkilais-luonteesta; mutta me muut luotimme rohkeasti konsulein
lupaukseen ja suojelukseen.
Monen arvelun ja aprikoimisen jälkeen päätettiin, että muutamat meistä
nuoremmista lähtisivät tiedustelemaan tilaa, vaan muut jäisivät
Mesta'han odottamaan meidän paluutamme ja tuotaviamme tietoja.
Varhain seuraavana aamuna läksin matkalle kahden muun yhden-ikäiseni
kanssa. Tarpeeton lie mainita heidän nimiänsä. Miksi pitäisikään minun
aina nimellä mainita niitä, joiden kohtalo kulloinkin sattui liittymään
meidän kovaan onnehemme? Toinen näistä nuorukaisista elää nykyään
onnellisena vanhuksena erään ulkomailla olevan kreikkalaisen
yhdyskunnan esimiehenä. Usein olemme sitten yhdessä ollen toisillemme
muistutelleet entispäiviä ja yhteisiä kärsimyksiä. Toinen, päästyään
hengissä täältä, kuoli vähän jälkeenpäin Tinos-saarella. Kuinka monta,
vaikka ehjinä pääsivät Turkkilaisten kynsistä, korjasi täten
ennen-aikainen kuolema niiden vaivojen, vastusten ja kidutusten
johdosta, jotka olivat heidän elinvoimansa riuduttaneet?
Jätimme Mesta'ssa olijat hyvästi ja läksimme kolmisin kaupunkia kohden.
Äskeisten tuhotöiden mieleemme jättämät jäljet olivat vielä varsin
verekset, emmekä suinkaan olleet vapaat pelosta, että yht'äkkiä
saattaisimme kohdata aseellisia Turkkilaisia, jotka joko eivät tienneet
tai eivät huolineet pashan ystävällisistä aikeista. Mutta olimme
nuoria, ja aamu-ilma oli niin virkistävä ja Mestan ympärilliset
mastiksia kasvavat kukkulat levittivät niin suloista lemua, että toivo
vähitellen haihdutti pelkomme ja astelimme hilpein mielin, lyhentäen
matkaa iloisilla puheilla. Eipä kuitenkaan iloisuutemme eikä matkamme
ollut sallittu kestää kauan.
Loitolla näimme Elátan kylän, jossa olimme aikoneet levähtää kävelystä
ja hankkia tietoja enempää matkaamme varten.
Päivä paahtoi ja joudutimme kulkuamme kylän valkeita huoneita kohden.
Tultuamme kylän portille kuulimme äkisti naisten huutoja ja valituksia.
Pysähdyimme ja katsahdimme toisiamme. Eihän vaan Turkkilaisia ollut
kylässä? Tämä oli minun ensimmäinen ajatukseni. Jännitimme kuuloamme.
Huutoja jatkui edelleen. Ne olivat varmaankin naisten itkuvirsiä.[10]
Näiden antamalla johdolla kuljimme kylän autiota tietä myöten, kunnes
tulimme kirkon edustalle. Siellä olivat kyläläiset koolla. Heidän
päittensä ylitse näimme sillä hetkellä kahden ruumiin-arkun peräkkäin
nousevan kirkon portaita ylös, ja näiden ympärillä naisia itki, valitti
ja vaikeroitsi.
Kun ruumissaatto oli astunut kirkkoon, kyselin muutamalta talonpojalta
noista kahdesta vainajasta, ja hän kertoi minulle kyynelsilmin, että
Turkkilais-parvi samana aamuna, kohdattuaan kolme nuorukaista kylän
ulkopuolella, oli ampunut heitä ja sitte jatkanut matkaansa. Kaksi oli
kaatunut; kolmas, jonka henki pelastui, juoksi pois ja kertoi tapauksen
kylässä. Vähän aikaa sitte oli murhattujen ruumiit tuotu kylään.
Siinäkö siis turvallisuuden lupaukset! Siinäkö toivo, että vaivat ja
vaarat olivat loppuneet! Vanhukset olivat oikeassa: nuo kaksi kuollutta
ja naisten itkut olivat turkkilaisen vilpittömyyden sinetti,
turkkilaisen leppeyden takaus! Palasimme heti Mesta'han, kävellen
kiireemmin kuin tullessamme ja ilman äskeistä iloisuuttamme. Sikäläiset
ihmiset säikähtyivät kun näkivät meidän palaavan, mutta kertomus Elátan
näytelmästä masensi heidät kerrassaan, ja entinen alakuloisuus astui
tuskin alulle päässeitten toiveitten sijaan.
Isäni yksin ei heittänyt toivoa menneeksi. Se oli -- arveli hän -- muka
vain satunnainen selkkaus. Ehk'eivät pashan säädökset vielä olleet
tunnetut; eihän nuo Turkkilaiset myöskään jääneet Elátaan; eipä siis
nuo kiväärinlaukaukset todistaneet mitään palaamista säännölliseen
vainoon. Kyllä seikat kohta selviäisivät.
Näin isäni tuumaili, mutta menneitten aikain kokemus pelotti meitä
muita ja poisti kaiken luoton pashan muka hyviltä aikomuksilta. --
Paetkaamme, paetkaamme! huusivat naiset, lapset itkivät ja minä en
saanut unhotetuksi noita kahta ruumiin-arkkua, joita kannettiin
kirkkoon, enkä naisten parkua, jotka itkivät vainajoitansa.
Tuona samana päivänä enoni runsailla palkinnoilla ja vielä runsaammilla
lupauksilla suostutti erään nuoren talonpojan millä tavalla tahansa
toimittamaan kirjettä Psara'han. Hän pyysi kirjeessään joitakin paon
keinoja. -- Anna sinä laivan tulla -- sanoi hän isälleni -- ja jos
tahdot, jää tänne. Mutta jos tulet mukaan, niin tule ajoissa.
Isäni oli vaiti, mutta näytti olevan kahdella päällä. Pelottiko häntä
ehkä pakoretken vastukset ja maanpakolaisuuden kurjuus? Vai luottiko
hän konsulien välitykseen ja toivoiko että me sillä välin kotimaassa
piillen paraiten pääsisimme kovan koetelmus-ajan läpi? Tai oliko hän,
niin monen perättäisen mielentäräyksen telmeessä, kadottanut
itseluottamuksensa eikä itsekään tiennyt, mitä hän tahtoi ja mitä
päättäisi?
Seuraavana päivänä olimme aamusta asti tapamme mukaan kaikki ko'ossa
huoneen oven edustalla, jossa oli tavallinen juttelu-paikkamme. Istuen
mikä kynnyksellä, mikä porras-astuimilla, tuumailimme tehtävistä
toimista, odottaen mitä päivä toisi mukanaan ja aprikoiden, milloin
saattaisimme vartoa vastausta Psarasta.
Andriana yksin viipyi poissa. Hän oli tapansa mukaan lähtenyt ruoan
etsintään. Ja usein onnistuikin hänen maustaa halpaa ateriaamme
kasveilla, joita hän oli poiminut kukkuloilta kylän ympäriltä. Mutta
nyt hän jo liiaksi viipyi retkellään. Levotonna availi äitini usein
ovea ja kurkisti tielle päin nähdäkseen eikö tyttöä jo näkyisi tulevan.
Adriana oli todellakin se holhoja, joka kaitsi ja hoiti koko pientä
onnetonta parvikuntaamme tuolla Mesta'ssa. Täynnä alttiutta ja
itsekieltämystä autteli hän hellästi äitiäni ja sisariani ja piti
huolta muistakin kaikista. Kaikkiin hän kerkesi, kaikkia hän ajatteli.
Hän hankki ja valmisti jokapäiväisen ruokamme, hän toi veden lähteestä,
rehuista ja vanhoista vaipoista hän tuota pikaa tekaisi meille kaikille
lepovuoteet noihin tyhjiin huoneisiin. Hänpä meille tietoja toi muusta
maailmasta, sillä, tehden tuttavuutta talonpoikain kanssa, tiedusteli
hän ja sai tietää heiltä kaikkia. Hänen toimellisuutensa oli väsymätön,
hänen iloisuutensa lannistumaton. Hänen oli sydämmensä terve ja luja,
niinkuin ruumiskin, ja useinpa hän sukkelilla sanoillaan ja
hilpeydellään viekoitti hymyn huulillemme keskellä silloin vallitsevaa
yleistä nulomielisyyttä.
Sillä välin aika kului kulumistaan ja äitini levottomuus kiihtyi. En
tahtonut lisätä sitä lausumalla pelkojani, mutta olin itsekin levoton
ja samoin muutkin. Mikä on tytölle tullut? miksi hän viipyy? Tuommoisia
sanoja vaihdeltiin.
Silloin äkisti ovi aukenee ja Andriana ilmestyy kalpeana, vapisevana,
hiukset hajalla, vaatteet revittyinä, rinta paljaana ja verisenä. Koko
hänen ilmiönsä ilmaisi hirveää taistelua, kauhistusta ja -- häpeää.
Äitini kavahti heti pystyyn, peitti käsiin silmänsä ja huusi
kammahtaen: -- Ah! Turkkilaiset, Turkkilaiset! ja hän tempasi
tyttärensä syliinsä.
Mutta Andriana, toinen käsi avatun oven lukolla, osotti toisella
ulospäin, ja koetti läähättäen sanoa jotakin, vaan ei saanut muuta
soperretuksi kuin:
-- Paetkaa, lymytkää!
Tuokiossa olimme kaikki ulkona Andrianan kanssa.
Minne menimme? Mitä tahdoimme? Joku synnynnäinen vaisto ohjasi
askelemme poispäin kylän portista. Kartoimme Turkkilaisia. Emme
kuitenkaan ajatelleet, että etääntyessämme portista suljimme itsemme
kylään. Mutta ajatelleeko kukaan mitään semmoisella hetkellä?
Juostessamme näin kauhusta huumaantuneina, tietämättä minne, näki
meidät eräs matalan mökkinsä ovella seisova eukko; hän sääli meitä ja
sanoi kuroittaen kättänsä meille:
-- Rientäkää tänne, kristityt, minä piilotan teidän.
Syöksimme kaikki avatusta ovesta sisään, seuraten vanhusta.
Jumalapa hänen mieleensä tämän tuuman johti! Häntä saamme kiittää
pelastumisestamme ja elossa-olostamme. En ole häntä sitten nähnyt enkä
tiedä hänen nimeänsä, mutta en milloinkaan ole unhottanut hänen
laupiasta katsantoansa enkä lakkaa hänen muistoansa siunaamasta. Jumala
palkitkoon hänen hyväntyönsä autuasten ikuisissa majoissa!
Huoneen takana oli piha ja sen perällä navetta. Tuohon navettaan akka
meidät piilotti. Hänen lehmänsä kävivät ulkona laitumella eivätkä
palanneet sinä iltana eikä seuraavanakaan riitelemään meiltä asuntonsa
omistusta. Turkkilaiset eivät ryöstäneet ainoastaan vaimoja ja lapsia.
Mitä vaan löysivät, se kelpasi heille saaliiksi. Mutta eivät he
ainakaan vahingottaneet meitä ryöstämällä akka paralta hänen karjansa.
Sisäänmentävä oli ahdas ja pimeä. Perempänä avautui neliskulmainen ja
jotenkin avara navetta. Mutta siinä ei ollut ikkunaa eikä muuta läpeä,
niin että, kun pihanpuolinen eteisen ovi suljettiin, siellä oli
pilkkoisen pimeä. Neljä vuorokautta me viruimme tuossa piilopaikassa.
Meitä oli kaikkiaan kahdeksantoista henkeä.
Ensimmäisen päivän ehtoolla toi ihmisrakas eukko meille säkillisen
viikunoita. Kun silmämme tottui pimeään, keksimme yhdessä nurkassa
ammeen, jossa oli vettä lehmäin juottamista varten. Vettä liikeni vielä
meillekin. Kiitos olkoon tuon veden ja viikunain, emme kuolleet janoon
ja nälkään. Navetan seinästä vähän ulkonevalta lavalta löysimme olkia,
joita levitimme lattialle, niin ettei ainakaan lasten ja naisten
tarvinnut maata haisevassa loassa. Ja näin elimme neljä yötä ja neljä
päivää.
Piilostamme kuulimme usein ulkoa Turkkilaisten hurjia huutoja ja
kristittyjen vaikeroimista, milloin kauempaa, milloin likempää.
Olletikkin viimeisenä yönä olivat vainoojamme varsin lähellä, sillä he
olivat yötyneet akan huoneesen. Kuulimme heidän juttelevan ja
kerskaavan rumista urotöistänsä.
Turkkilaisten päätarkoituksena oli pakolaisten vainustelu heidän
piiloistaan. Miehet he tappoivat, naiset he möivät orjiksi vieden
saaliinsa kaupunkiin. Talonpoi'ille he tavallisesti eivät muuta
vahinkoa tehneet, kuin että antoivat heille selkään tai korville tai
potkivat heitä ja söivät heidän ruokavaransa. Samat Turkkilaiset eivät
jääneet kauaksi kylään. Ehtoolla tuli yksi joukkio, söi, joi, makasi,
aamulla alkoi tapettavain ja ryöstettäväin etsintä. Ensimmäiset
lähtivät saaliineen vankineen, ja sijaan tuli ehtoolla toinen joukkio
ja niin edespäin. Me odotimme, että he vihdoin saisivat kyllänsä, että
saaliin tyhjiin ryöstäminen lopettaisi tämän pitkitetyn vainon,
rukoillen Jumalaa, että jaksaisimme kestää ilmi joutumatta.
Kuinka voisin kertoa näiden äärettömän pitkäin päiväin ahdinkoa ja
tuskaa! Emme tohtineet puhuakaan ett'ei vähinkään melu meitä ilmaisisi.
Andriana itki herkeämättä ja toisinaan nyyhkytykset puhkesivat häneltä
kuuluviin. Isä vaikitti silloin häntä, kuiskaten:
-- Tahdotko saattaa meidät turmioon? -- Ja silloin tyttö parka peitti
päänsä eikä hänen valitustaan enää kuulunut. Äitini lähestyi
lohduttamaan häntä, vaan hän sanoi:
-- Älä lähesty minua, älä tahraa itseäs!
Onneton tyttö! Hänen kolkko epätoivonsa tuon pimeän, lokaisen hökkelin
suojassa todisti kauhistavasti mikä kohtalo odotti muita sikäläisiä
naisia, jos Turkkilaiset löytäisivät meidät.
Viimeisen yön vietimme pelossa ett'emme perältäkään saattaisi säilyä
joutumasta heidän käsiinsä. Ainoastaan navetan ovi erotti meidät
heistä. Aamulla palasi pihaan hiljaisuus, mutta kylästä kuului edelleen
meteliä. Kuinka hitaasti hetket matelivat matkaansa! Tulisivatko
Turkkilaiset taas likelle meitä? Oliko meidän vielä oltava yksi yö
heidän lähellään? Tunsimme kaikki ettemme voisi kestää kauemmin.
Iltapuolella kuulimme heidän pihassa puuhaavan lähtöä. Uskalsimme
tuskin hengittää, odottaessamme vainolaistemme toivottua poistumista.
Silloin kuulimme äkkiä Turkkilaisen äänen jyreästi ärähtävän ihan oven
vieressä:
-- Vaan katsotaanpas, ennenkuin lähdemme, mitä akka tuossa mökissä
säilyttää!
Tein ristin merkin. Kylmä hiki valahti iholleni.
Naristen navetan ovi aukeni ja aukolla näin Turkkilaisen kamalan
haamun. Hän piti toisessa kädessään välkkyvää miekkaa, toisessa riukua,
jonka päästä riippui lyhty. Lyhdyn valo valaisi Turkkilaisen kasvoja ja
hänen hartiainsa takaa näimme muita turkin-päitä, jotka loivat urkkivia
silmäyksiä pimeään huoneen sisustaan.
Minä makasin pitkälläni navetan perällä vastapäätä ovea. Tuhannen
vuotta vaikka eläisin, en unohda tuota kauheaa tarkastusta!
Navetasta ei kuulunut hengähdystä. Turkkilainen ojensi jalkansa ja
astui askeleen eteenpäin. Samassa kuului jalan loiske vedessä ja
Turkkilaisen törkeä sadatus:
-- Lokaa ja kuraa tääll' on, mutt' ei muuta. Mennään pois!
Ovi paiskattiin kiinni että kolahti ja Turkkilaiset menivät tiehensä.
Olimme pelastuneet! Yksi yskähdys, yksi huoahdus olisi saattanut
ilmaista meidän. Mutta Jumala armahti ja näki hyväksi varjella meitä.
Pelastuksemme sinä hetkenä näytti meistä hyvältä tulevaisuuden enteeltä
ja odotimme jo rohkeammalla mielellä koettelustemme loppua.
Toivomme ei pettänyt meitä. Samana iltana, pimeän tultua, avattiin
navetan ovi taas, mutta tällä kertaa ystävän kädellä, ja keskellemme
astui se talonpoika, jonka enoni oli pannut laivaa kuulustamaan.
Mitenkä hän oli saanut asiansa ajetuksi, miten hän keksi lymypaikkamme,
en tiedä. Hän toi sanan, että erään Psaralaisen laiva oli meitä
vartoomassa eräässä autiossa valkamassa vähän matkaa kylästä, ja
talonpoika oli valmis opastamaan meitä sinne heti kohta.
Öinen hetki, pelko Turkkilaisia, tietämättömyys tulevaisuudesta, paon
vaarat, ensimmäisten turhain harharetkiemme muisto synnyttivät sillä
hetkellä monta epäilystä meissä. Mutta jos jäisimme, olisi perikatomme
varma tänään tai huomenna, kun me kuitenkin pakenemalla ainakin
saattaisimme pelastua. Pako siis päätettiin ja lähdimme talonpojan
meitä johdattaissa.
Pitäen toinen toisemme kädestä ja astuen ääneti saavuimme kylän päähän,
siihen, joka oli vastapäätä sen sisäänkäytävää. Vältimme porttia,
varoen että Turkkilaiset vielä vartioivat sitä. Oppaamme oli ryhtynyt
toimiin ja keinoihin. Hän vei meidät asumattomaan huoneesen, jonka
takaseinän puolelta meidän oli karkaaminen. Yö oli pimeä, kuitenkin
erotimme ikkunasta että alla oleva maa vietti jyrkästi alaspäin. Köysi
ripustettiin alas ja ensiksi laskettiin minä. Sidoin köyden
vyötäisilleni ja pidin siitä käsilläni, samalla kuin ylhäällä olijat
hinasivat minun alas. Sitten muut miehet liukuivat alas yksitellen, ja
otimme vastaan vaimot ja lapset, jotka sitten laskettiin alas;
viimeiseksi itse talonpoika liukui maahan, asettautui etunenäämme, ja
yöllinen retki alkoi.
Tie ei ollut pitkä, mutta matkustus ei ole helppoa, kun vatsa tyhjänä
vavahtelevin sydämmin pakenet pimeässä, tietämättä minne astuskelet, ja
pelkäät joka silmänräpäys joutuvasi vihollisten käsiin, ja sinulla
paitsi sitä on vanhuksia, naisia ja lapsia hoidettavinasi.