Maatalomme ja puutarha sen ympärillä olivat äitini tuomia myötäjäisiä.
Hänen isänpuolinen sukunsa oli vanhastaan niillä seuduin omannut isoja
tiluksia, joita perintöjakojen ja myötäjäisten kautta suvusta sukuun
oli pienitty ja palstottu, niiden kuitenkaan joutumatta vierasten
käsiin. Ympärillämme asui siis siellä äitini sukulaisia, joiden
maatilat rajoillaan koskettivat meidän omaamme.
Siihen aikaan tuskin yksikään näistä maatiloista oli tyhjänä. Sillä
toiset isännistä asuivat niissä vuoden nmpeensa, toiset olivat
jättäneet kaupunki-asuntonsa samana päivänä kuin mekin. Samolaisten
ilmestyessä olimme karanneet, huolimatta esivallan kiellosta.
Maalla jouduimme siis sukulaisten seuraan. Ja meidän olikin sitä
mieluisampi nyt nähdä ja puhutella tuttavia, koska emme kaupungissa,
eläen sikäläisen hirmuvallan alla, viime-aikoina uskaltaneet astua
ovesta ulos, saatikka käydä kyläilemässä. Ovet olivat olleet
suljettuina ja akkunat puoli-avoinna. Tuskin muistan, näinkö kuukausiin
vieraan astuvan portaitamme ylös, paitsi Zenakin, jonka naama aina oli
synkkä ja alakuloinen.
Etenkin tapasimme toisiamme usein maakirkossa, ja jumalanpalveluksen
päätyttyä seurustelimme kirkkopihalla.
Oli taaskin suuren paaston aika käsissä. Usein istuessani kirkkopihan
puiden alla aattelin niitä mielenliikutuksia, joiden alaisina isäni ja
minä vuosi sitten vietimme tätä juhlaa, kun me arkoina riensimme
Smyrnan kapeita katuja käydäksemme kirkossa.
Kirkkomme tai, pikemmin sanoen, kappelimme oli äitini iso-isän
rakentama, joka vanhoilla päivillään rupesi munkiksi. Rakennus on vielä
säilynyt, mutta alastomana ja ränstyneenä. Kuvat, koristeet,
alttaripuvut ja pyhät astiat ovat Turkkilaiset siitä ryöstäneet tai
hävittäneet. Mutta silloin kohosi vielä kirkkosemme kauniina puitten
keskeltä ja kaikki sen sisällä oli somaa ja siroa. Sen sisäänkäytävää
suojasi pieni, edestä avonainen eteinen. Tämän pylväskatoksen alla oli
kahden puolen ovea kaksi marmorirahia. Niillä istuelin useasti ja
lueskelin niiden hautakivien kirjoituksia, jotka muodostivat eteisen
laattian.
Siellä oli, perustajasta alkain alaspäin, useimmat äidinpuoliset
sukulaiseni haudattuina. Tuossa kappelissa oli vanhempani vihitty ja
heidän halunsa oli kerran päästä lepoon tuon eteisen laattiapaasien
alle, vierekkäin. Mutta eipä vanhemmilleni ollut sinne leposijaa suotu
eikä minunkaan luitteni ole sallittu maatua tuossa rakkaassa kotimaani
kolkassa. Nykyään elämme ja kuolemme, yksi siellä, toinen täällä,
maankiertäjinä eläissämme, pakolaisina kuollessamme, ja hajoituksen
tuulispää on rikkonut ja repinyt ne pyhät siteet, jotka liittävät
lasten sydämmet heidän vanhempainsa hautoihin. Mutta mikäli vanhenen,
mikäli tunnen ikilevon ajan lähenevän, huolestun aatellessani, että
lapseni, vanhetessaan kuin minä, eivät voi lepäyttää muistiansa missään
kotikartanossa, joka kätkee suvusta sukuun periytyviä muistelmia, eikä
missään muussakaan sopessa maan päällä, missä heidän isänsä lepäävät
likitysten haudan povessa. Nuorna ollessani en tuollaisia paljo
aatellut. Nytpä sentään sieluni, yhä enemmin mieltyen menneisin, aina
palajaa niihin ja elelee vanhojen muistelmien keskellä.
Mutta jatkan keskeytynyttä kertomustani.
Kiristuorstain aamulla kuulimme messun ja kävimme pyhällä
ehtoollisella. Oli kirkas kevät-aamu, ja palattuamme kirkosta, minä en
jäänytkään muiden kanssa huoneesen, vaan otin paastoruokani ja menin
alttaanille sitä syömään. Mutta samalla kuin avasin sen oven ja loin
silmäni merelle, näin näytelmän, joka minua hämmästytti. Jätin ruokani
ja juoksin isäni luo. Hän seurasi minua alttaanille ja katselimme
molemmin merelle.
Näimme pitkän jonon isoja laivoja purjehtivan satamaamme kohden. Ne
olivat vielä etäällä, mutta ilma oli niin kuulakka, että selvästi
erotimme purjeet, joita tuulen henki pullisteli, ja valkoiset kaksin-
ja kolminkertaiset tykinaukko-raidat laivain mustissa kyljissä. Samalla
kuin nuo isot laivat näyttivät lähestyvän, näkyi toinen jono pieniä
aluksia, jotka sivutuulella täyttivät kolmikulmaisia purjeitaan,
pakenevan pitkin rantavesistöä Samoa kohden. Sillä välin nuo isot
laivat, ikäänkuin kahden vaiheilla, äkkiä muuttivat kulkunsa suuntaa,
jatkamatta sitä satamaan. Luulin jo, että ne lähtisivät tiehensä. Mutta
ei! Eivät ne menneetkään, ne vain luovailivat Chion edustalla.
Pikkulaivat taas, paeten meistä oikeaan päin, katosivat toinen toisensa
perään saaren perimmäisen niemen ta'a.
Ei ollut vaikea arvata, mitä tuossa tapahtui. Turkkilainen laivasto
saapui ja vankka, kapinoitsijat lähtivät pakoon. Mutta Chiolaiset --
kuinka heidän oli käypä? En tiedä, kauaksiko aikaa isäni ja minä jäimme
alttaanille seisomaan ääneti ja liikkumatta, silmät tähdättyinä merelle
päin.
-- Paetkaamme, paetkaamme -- sanoi äkisti isäni ja kääntyi huoneesen
mennäkseen. Minäkin käännyin ja näin silloin että takanamme alttaanilla
seisoi äitini ja molemmat sisareni ja Andriana, nekin äänetönnä
katsellen edessämme olevaa näytelmää merellä.
Isäni lähti oitistaan huoneesta ja käski minun tulla mukaan. Hän
tahtoi, että neuvottelisimme sukulaistemme kanssa tehtävistä. Tuskin
olimme päässeet aitauksemme portista ulos, kun näimme Kalanin, äitini
orpanan, tulevan vastaamme, taluttaen kädestä pientä tytärtään. Kalanis
oli muutaman kuukautta sitte jäänyt leskeksi; nyt hän kohdisti kaiken
huolensa ja rakkautensa äidittömään lapseen, eikä laskenut sitä luotaan
milloinkaan. Yksitoista-vuotiaan tytön soma muoto ja hänen suloisissa
kasvoissaan ilmestyvä suruisa mieli olivat, maalle-tulomme ensi
päivistä asti, vetäneet puoleensa koko sieluni myötätunnon.
Kalanis tuli isäni luo samassa tarkoituksessa, kuin mikä meitäkin ajoi
liikkeelle. Kuljimme kaikki yhdessä kappelille. Molemmat ukot astuivat
edellä puhellen, minä tulin perässä muutaman askelen päässä, taluttaen
kädestä pikku Déspinaa. Katselin tuon viattoman pään kellerviä hiuksia,
ja ajattelin kauhumielin laivoja, jotka olimme nähneet alttaanilla,
sekä mitä kaikkia ilkitöitä olin kuullut Turkkilaisten tehneen
Smyrnassa ja Kydoniassa.
Kävelin vaiti ja suruissani. Pikkutyttö oli myöskin vaiti, mutta tunsin
hänen sormensa levottomasti liikkuvan kädessäni. Huomasin hänen olevan
peloissaan, ja kun en tiennyt, mitä sanoisin rohkaistakseni häntä,
kumarruin ja suutelin hänen pientä kättänsä. Silloin hän loi minun
kirkkaat sinisilmänsä ja kysyi minulta vapisevalla äänellä:
-- Lukís, tokkohan Turkkilaiset tappavat meidät?
-- Ei, Déspinani, me pakenemme. Älä pelkää! Ei kukaan tee meille pahaa.
-- Ne tappavat minun isäni, minä sen tiedän. Ne tappavat hänen. -- Ja
nyt alkoi hän katkerasti, mutta hiljaa itkeä, ja kyynelten vieriessä
toisteli hän:
-- Ne tappavat hänen! Turkkilaiset tappavat isäni.
-- Älä itke, Déspina, älä pelkää.
Tahdoin lohduttaa häntä, mutta en löynnyt sanoja, ja nähdessäni hänen
hiljaisen murheensa, minun ääneni tukehtui nyyhkytyksiin.
Kirkon eteisessä istuivat jo useimmat naapurimme ko'olla. Mekin
istuimme marmori-raheille. Kalanis nosti syliinsä tyttärensä, ja
vanhimmat rupesivat puheille.
Päätös syntyi viipymättä. Selvän selvä oli, ettei meillä ollut
likimainkaan riittäviä keinoja vastarinnan tekemiseen ja että
Turkkilaiset saisivat saaren haltuunsa. Ja ennestään tiesimme miten
Turkkilaiset käyttäytyvät valloitetuissa maissa. Päätettiin siis, että
lähtisimme saaren läntisempiin osiin ja hajaantuisimme siellä
piilopaikkoihin, missä niitä oli saatavissa. Täten etääntyisimme
Turkkilaisista ja lähenisimme rantaa vastapäätä Psaraa, josta toivoimme
pelastuksen tulevan.
Sydän tuskassa hyvästelimme toisiamme, menimme kirkon sisään,
suutelimme pyhäin kuvia, ja erottuamme käännyimme kukin kotia.
Sen koommin en nähnyt kappeliamme.
Matkalla isä ilmoitti minulle päättäneensä pyytää kahta vanhaa enoa
suojaamaan ja holhomaan meitä muutamaksi päivää. Nämät asuivat
maatalossaan niiden vuorten takana, jotka ympäröivät Chion "kenttää".
Päästyämme kotiin, määräsi isä puutarhurin oitis sälyttämään kahden
muulin selkään sänkyvaatteita ja muonaa, lähtemään tuonne, ilmoittamaan
vanhuksille tuloamme sekä siellä muulinensa vartoomaan meitä.
Heti puutarhurin lähdettyä huusi isä minua makuusuojaan, johon hän
oli sulkeutunut äidin kanssa. Tapasin heidät sullomassa säkkiin
hopea-astioita ja muita kallis-arvoisia kaluja. Toinen säkki oli jo
sängyllä täynnä ja valmiina. Kun toisenkin suu oli sidottu, nosti isä
sen ja käski minun kantaa sängyllä olevaa säkkiä; äiti avasi oven ja
läksimme ulos.
Isä edellä, minä perässä, kantaen sylissämme säkkejä, menimme puutarhan
perimpään puoleen, missä puita kasvoi taajimmassa. Laskin säkin maahan
ja läksin kahta kuokkaa noutamaan. Täällä, vanhan omenapuun varjossa,
lähellä kaivoa, paikalla, jonka, isäni vaatimasta, tarkasti panin
merkille ja painoin mieleeni, aloimme molemmat kaivaa syvää kuoppaa.
Kuopan pohjalle panimme säkit päälletysten, peitimme ne sitten
mullalla, jonka tallasimme tanteren tasalle, ja varmistettuamme
itsemme, ettei kukaan ollut havainnut meitä, palasimme sisään.
-- Älä unhota tuota kätköpaikkaa -- sanoi minulle isäni. -- Jos minä
kuolen, olet sinä äitisi ja sisartesi ainoa turva.
Oven edustalla keksimme neljä juhtaa valjaissa ja Andrianan
jouduttamassa kaikkia lähtöön. Vanhempani ja sisareni nousivat aasien
selkään ja läksimme liikkeelle. Andriana ja minä seurasimme jalkaisin.
Sillä tuokiolla kuului äkisti kaukainen kanuunan jyrinä, jonka perään
kohta pamahti tykin laukauksia paljo lähempää.
Me käännyimme ääneti toinen toiseemme. Ammuntaa jatkui keskeytymättä.
Laivastosta ja linnasta Turkkilaiset näin jyrisevästi viettivät
hirvittävän voittojuhlansa alkajaisia.
-- Voi poloista Chios parkaa! -- huudahti isäni ja joudutimme pakoamme.
Se maatalo, johon riensimme, oli vuorinotkelman pohjassa. Näköala oli
rajoitettu eikä sinne siintänyt merta. Siellä isäni vanhat enot
elelivät aikojansa hiljaisessa yksinäisyydessä.
Vanhempi näistä, varsin järkevä ja kokenut mies, oli oleskellut monta
vuotta Amsterdamissa kauppiaana. Siellä oli hän tutustunut Korain
kanssa, joka silloin samaten harjoitteli kauppaa, ja siitä asti oli hän
ylläpitänyt ystävyyttä jopa silloin tällöin kirjevaihtoakin tuon
oppineen vanhuksen kanssa, itsekin harrastaen kirjallisuuden
viljelemistä. Kaikki tämä korotti enoni arvoa hänen kansalaistensa
silmissä. Oppineet, heitä kun oli harvassa, nauttivat silloin suurempaa
kunnioitusta; ja yleensä he ansaitsivatkin sen, sillä he työskentelivät
hartaasti kansan valistamisen eduksi.
Lapsuudestani saakka en ollut tuota enoa nähnyt, mutta muistelin häntä
aina kunnioituksella, ja silloinen lyhyt oleskelu hänen luonansa sai
minua entistään enemmin arvossa pitämään hänen hyviä avujansa.
Hän sanoi meille edeltäpäin kaikki, mitä Chios saaren oli määrä kärsiä.
Hän ennusti murhat, hävitykset, ihmisryöstöt, maanpaot, sanalla sanoen
kaikki, mikä sitten tapahtuikin. Yleensä moitti hän kapinaa muka
ennenaikaiseksi ja katseli tulevaisuutta varsin synkältä puolelta.
Mutta hän oli vanha ja eleli yksinäisyydessä kokemuksineen kirjojensa
seurassa. Tokkohan milloinkaan kapinaa syntyiskään ilman nuoruuden
rohkeutta ja kokemattomuutta? Vanhat luonnostaan suosivat rauhallista
elämää tahi asiain jättämistä vastaiseksi, he neuvovat varovaisuuteen
ja kärsivällisyyteen, sen tunnen jo kyllin omasta kokemuksestani.
Toinen veli oli kuuro. Harvoin hän puhui. Ollen alakuloinen ja
synkkämielinen, näytti hän vieraantuneen tästä maailmasta. Hänen
ainoana ajanviettonaan ja askareenaan oli puupiirtely. Minulla on vielä
tallella pieni puupiirros, jonka hän silloin lahjoitti minulle, kuvaava
Maarian etsikkoa.
Turhaan vanhempani kehottivat molempia vanhuksia pakenemaan kanssamme.
Kuuro pudisti kieltävästi päätänsä. -- Meillä ei ole enää pitkältä
elonaikaa -- sanoi toinen -- miksi siis vaivaisimme itseämme sen
vuoksi? Teillä on velvollisuuksia lapsianne kohtaan, lähtekää!
Ja vanhuspari jäi maatalohonsa.
Kuinka heidän kävi? Ei heitä, eikä heidän puutarhuriansa ja tämän
lapsia, eikä heidän iäkästä emännöitsijäänsä sittemmin kuultu, ei
nähty. Puutarhuri lapsineen myytiin, Herra tiesi minne, koristamaan
tiesi kenenkä turkkilaisen isännän puutarhoja. Mutta vanhukset,
varsinkin kuuro, olivat raastajille ihan arvottomia. Kuka heitä
ostaisi, ja mitä varten? Semmoisia vankeja ei myydä, ne tapetaan. Oi
jospa heidän kärsimyksensä edes olisi ollut lyhyt! Onneksi eivät
ainakaan olleet naineita eivätkä jättäneet leskiä ja orpoja itkemään
heitänsä. Mutta me säilytimme heidän muistoansa, ja vielä nytkin, näin
monen vuoden kuluttua, minua itkettää, kun heistä kirjoitan.
Viivyimme neljä päivää heidän maatalossaan. Joka päivä saimme
talonpoi'ilta tietoja siitä, mitä saarella tapahtui.
Ennenkuin laivat vielä ehtivät satamaan, karkasivat Turkkilaiset
linnasta kaupunkiin ja alkoivat hävittää, ryöstää ja murhata. Silloin
kun me paetessamme kuulimme kanuunan-ampumista, astui laivain väki
rannalle ja lisäsi siten telottajain lukumäärän.
Seuraavana päivänä vilisi leveä merensalmi veneitä, jotka mannermaalta
toivat niitä hurjia joukkoja, jotka niin kauan olivat odottaneet
ihmis-ajon alkua. Silloin kurjuus nousi ylimmilleen. Kaupunki ei enää
riittänyt näiden tyydyttämiseksi, ja he syöksyivät maakunnan kimppuun.
Pääsiäissunnuntaina suoritettiin hirvittävä väkisurma pyh. Minan
luostarissa.[8]
Vastarintaa ei tehty. Ne kapinoitsijat, jotka eivät päässeet pakoon,
hajaantuivat ja piiloutuivat mikä minnekkin. Ei siis mikään pidättänyt
petoja eteenpäin hyökkäämästä, paitsi saatavan saaliin runsaus. Samassa
määrin kuin saalis loppui, laajeni myös hävityksen piiri, ja niinpä
kuulimme Turkkilaisten lähenemistään lähenevän piilopaikkaamme.
Sanoin: kuulimme heidän lähenevän. Liian heikko ja laimea on tuo
lauselma. Mutta kuinka pystyisinkään sanoin lausumaan noiden uutisten
tuottamaa kauhua? Sinun tarvitsee, lukijani, mielikuvasimesi avulla
täydentää vaillinaista kertomustani, luoden siten elämää niihin
kohtauksiin ja mielikoskoihin, jotka muistini nyt kutsuu esille. Sillä
toista on tyvenessä kamarissa istuen lukea häviöistä, joita on
tapahtunut kaukaisessa tai tuntemattomassa maassa, tuonoin, monta
aikaa sitten, toista omin korvin kuulla, että ne ja ne tuttavasi,
sukulaisesi, ystäväsi, kansalaisesi on tapettu tai raastettu orjuuteen,
että ne talot, jotka muutamia päiviä sitten näit, joissa kävit, on
poltettu tai paljaaksi ryöstetty; toista, jos nimen-omaan sulle
sanotaan: se ja se on murhattu, sen puoliso on orjana, se ja se näki
hurjan Turkkilaisen laahaavan vaimo-parkaa, joka itki ja huusi
hädissään! Ja hänen äänensä sinä tunnet, kuulit sen usein soivan sulle
lempeästi. Ja vieläkin luulet kuulevasi hänen surkeita hätähuutojaan,
luulet näkeväsi, miten hän, pää taaksepäin heitettynä, hiukset hajalla
viedään orjuuteen ja häväistäväksi. Ja silloin ajattelet hänen
miestänsä ja lapsiaan. Ja itse olet siellä aivan lähellä vanhempaisi ja
impi-sisartesi kanssa, ja odotat joka hetki, että jumalattomat
vainoojat ilmestyvät nähtäviisi. Oi! Jumala sinua varjelkoon
semmoisista koetteluksista!
Sanomat näistä tuhotöistä tulivat niin perätysten, niin päällekkäin,
ettemme lopuksi enää käsittäneetkään onnettomuuden hirveää suuruutta.
Kauhistus oli lyönyt mielemme turruksiin. Melkein väkisin täytyi vanhan
enon pakottaa isääni pakenemaan pois kanssamme.
Sälytimme taas tavaramme muulien selkään ja lähetimme puutarhurin
ennakolta, käskien häntä vartomaan meitä pyh. Yrjön kylässä, joka oli
saaren länsi-osassa, missä isä muisti olleensa erään talonpojan
lapselle kummina. Sanottuamme jäähyväiset molemmille vanhuksille
lähdimme mekin perästäpäin ja saavuimme ehtoopäivällä pyh. Yrjön
kylään, väsyksissä matkasta ja helteestä.
Heti kylään tultuamme huomasimme että jotakin tavatonta oli siellä
tekeillä. Kaikki väki oli liikkeellä, tiet täynnä ihmisiä, niiden
seassa aseellisia miehiä, jotka näyttivät muukalaisilta; talojen ovissa
vaimoja ja lapsia, jotka katselivat ja haastelivat. Olipa juuri kuin
juhlapäivänä, ja juhlapäiviä nämä todella olivatkin. Mutta
levottomuuden ilme ihmisten kasvoissa todisti, että juhlaa ei vietetty
kylässä.
Isäni lähestyi vanhaa talonpoikaa, joka seisoi avatun ovensa suulla,
kysyen häneltä kummipoikansa isää. -- Sitä ei enää ollut kylässä, se
oli muuttanut pois vuosi sitten. -- Hän kysyi, oliko puutarhurimme
kahden muulin kanssa tullut? Ei puutarhuria eikä muuleja ollut näkynyt.
-- Hän kysyi, mitä tuo touhu tiesi ja mistä nuo asemiehet olivat?
Asemiehet olivat Samolaisia, jotka pakenivat Turkkilaisia, ja heidän
kanssaan oli Logothétis.
Logothétis kylässä Turkkilaisten takaa-ajamana! Ja me, kun olimme
tulleet pyhän-Yrjön kylään paetaksemme Turkkilaisia! Eikä kummipojan
isää kylässä, eikä puutarhuriamme, ja me siellä kadulla hämillämme,
ilman ruokaa, ilman suojaa, ilman opasta!
Talonpojan tuli meitä surku ja hän pyysi meitä astumaan majaansa. Me
menimme sisään kaikki ja istuimme siellä odottaen puutarhuria. Aamusta
varhain olimme syömättöminä. Vieraanvarainen talonpoika kysyi, eikö
meidän ollut nälkä, ja tarjosi meille halpaa ateriaansa, mutta isäni,
joka ei tahtonut riistää mieheltä hänen leipäänsä, kiitti ainoastaan.
Sitten hetket kuluivat kulumistaan eikä puutarhuria ilmestynyt, mutta
sisarteni tuli kovin nälkä. Isäni pani minua ostamaan mitä löytäisin,
ja sitä varten astuin ulos kadulle, kun äkkiä laskevan auringon valossa
näin yleisen sekamelskeen edessäni. Vaimot juoksivat lapset sylissään,
miehet reput käsissään, katkonaisia puheita vaihdeltiin, ja kaikki
pakenivat kylästä, sillä välin kuin ennen mainitut aseelliset
keräytyivät ja hankkivat tukkimaan pääsytietä kylään. Tuo oli,
ikäänkuin lehdet maassa äkkiä pyörähtelevät ennenkuin myrsky rupee
riehumaan.
-- Turkkilaiset tulevat! paetkaa! juoskaa piiloon! huusi juosten
luoksemme vanha talonpoika.
Olimme jo kaikki ulkona eikä valmistuksia tarvittu pakoon. Kiireesti
irroitin juhdat mökin viereisistä puista ja pakenimme peloissamme,
seuraten mekin muiden tulvaa.
Yön vietimme matkustamalla, tietämättä minne kuljimme. Tie oli pitkä ja
vaivaloinen, yö myrskyinen, taivas synkkä, ainoastaan silloin tällöin
kuu pilkahti pilvien välistä. Ja me nälkään nääntymäisillämme, unisina,
uupuneina -- pakenimme vaan. Usein kauhistuimme, kun luulimme
kuulevamme huutoja, pyssyn laukauksia tai hevois-kavioin töminää. Usein
keskeytimme matkaa, istuaksemme hiukan levähtämään. Kuljimme useimmat
jalkaisin. Matkue oli pitkä ja lukuisa, jonka vuoksi pelkäsimme pienen
parvemme hajaantumista. Tahdoimme pysyä muun joukon muassa, eksymättä
kuitenkaan toisistamme.
Päivän koitossa saavuimme merenrannalle, aution sataman luo vastapäätä
Psaran saarta. Sinne oli halumme ja toivomme paeta. Mutta kävi kova
tuuli; satamassa ja merellä ei näkynyt yhtään laivaa eikä venettä eikä
rannalla vastapäätä voinut erottaa mitään elon merkkiä. Mutta rannikon
oli jo haltuunsa ottanut joukko muita pakolaisia, jotka ennen meitä
olivat sinne saapuneet samassa toivossa kuin mekin. Edempää emme
nähneet emmekä kuulleet heitä. Vasta kun lähestyimme rantaa, näimme
olivipuiden alla, joita kasvoi ihan veden rajassa, maassa venyvän
ihmisiä joukottain. Siellä olivat kurjat olleet koko yön, sill'aikaa
kuin me, taistellen myrskytuulta vastaan, pyrimme samaa pelastuksen
satamaa kohti.
Meidän tulomme ja nousevan auringon ensi säteet panivat tuon
pakolaisten leirin jalkeelle; ja ennenkuin vielä kerkesimme yhtyä
heidän pariinsa, näimme puiden juurelta olentoja heräävän ja nousevan
istualle. Näimme naisia, lapsia, ukkoja, nuorukaisia, jotka käänsivät
kasvonsa meihin päin, ja muutamatpa erkanivat joukosta ja tulivat meitä
vastaan tunnustellakseen meitä.
Nyt mekin saimme levähtää. Naiset astuivat maahan aasien selästä ja
istuimme kaikki erään puun juurelle. Monta vuotta on tuosta kulunut ja
monta kovaa olen sitten kokenut, mutta en milloinkaan unhota sitä
väsymyksen tunnetta, joka sillä hetkellä valtasi minun. Neljäänkolmatta
tuntiin en ollut saanut einepalasta tyhjään vatsaani. Vaivuin
pitkäkseni maahan äitini viereen ja ummistin silmäni, voimatta
liikuttaa jäsentäkään, voimatta ajatella ajatustakaan. Tunsin äitini
käden silittävän otsaani, avasin silmäni ja näin tuon armaan pään
kallistuvan ylitseni. Emme vaihtaneet Saanaakaan, mutta äitini kumartui
ja suuteli minua ja suljin taas silmäni. Tämän kaiken muistan vielä,
niinkuin se olisi tapahtunut eilen.
Isäni oli mennyt tapaamaan noita ennen meitä tulleita. Vähän ajan
päästä palasi hän, seurassaan vanhus, jota en tuntenut. Mutta äitini
tunsi hänen, ja nousi seisaalle ja riensi häntä vastaan. Ukko avasi
sylinsä ja likisti rintaansa vasten äitiäni. Se oli hänen setänsä.
Tähän silmänräpäykseen asti ei kukaan meistä ollut itkenyt. Uhkaavan
vaaran tuottama pelko, alituinen liikunto, vaihtuvat kohtaukset, ja
tunteet, kaikki tämä oli kireästi jännittänyt hermostomme. Sielumme ja
ruumiimme oli riutua, mutta silmämme pysyivät kuivina.
Mutta silloin kun äiti parkani kätki päänsä vanhuksen syliin, antautui
hän kokonaan surun valtoihin, häneltä kuului valituksia, nyyhkytyksiä
ja huokauksia, ja ne viilsivät sydäntäni. Sisareni syleilivät itkien
äitiä, isäni kätki kasvonsa käsiinsä, Andriana pureksi kynsiänsä, ja
minä tunsin sydämmeni nousevan kurkkuuni ja kyynelen polttavan
silmäkulmassani; valitus ja murhe vallitsi olivipuun alla, joka meitä
varjosti.
Vanhus laski maahan vielä itkevän äitini ja läksi hankkimaan meille
jotakin syötävää. Hän palasi tuoden juustoa -- muuta hän ei ollut
voinut saada eikä leipäpalaakaan liiennyt koko tältä onnettomalta
ihmisjoukolta. Juustolla viihdytimme nälkämme vaivoja.
Sillä välin laivaa ei ilmestynyt, tuuli ei tyyntynyt, meri ärjyi
vaahdoissaan, ja me olimme rannalla ruoattomina, suojattomina,
turvattomina. Jos Turkkilaiset olisivat tulleet, ei meillä olisi ollut
muuta keinoa kuin heittäytyä aaltoihin. Joka silmänräpäys odotimme
heitä ilmestyviksi. Me neuvottelimme enoni kanssa ja päätimme paeta
läheiseen Mesta'n kylään, jossa odottaisimme sopivaa aikaa, jos
mahdollista, päästäksemme saaresta pakoon.
Lähdettiin siis matkalle ja muutamain tuntien kuluttua saavuimme
surkeassa tilassa Mestahan.