Auringon valo oli jo sammunut, mutta yön pimeys ei ollut vielä tullut,
kun suljimme myymälämme ja läksimme khanista.
Portti oli vielä auki. Ei meillä ollut reppuja, ei myttyjä eikä muuta,
mistä aikeemme olisi saattanut ilmi tulla. Ainoastaan poveen ja
vaatetten alle olimme kätkeneet, mitä salaa ja turvallisesti saatoimme
viedä mukanamme.
Ei kukaan talon muista asujamista tai naapureistamme tietänyt
salaisuuttamme. Mutta sillä hetkellä tuntui minusta, kuin jos koko
mailma sen tietäisi; minusta näyttivät nuo vielä avoimet ovet ja
pihan-puoliset akkunat olevan silmällisiä ja katsovan vaatettemme
läpi poveemme, jopa syvemmällekin, sydämmemme ajatuksiin asti.
Portin suulla seisoi vanha vartia kädet selän takana.
Minnekkä nyt näin myöhään ehtoolla? -- kysyi hän meiltä.
Lähdemme kirkkoon -- vastasi isäni.
Ei ollut iltamessun päivä eikä hetki. En uskaltanut virkkaa sanaakaan
isälleni, mutta olin varma siitä, että tuo vanha Othomani arvasi
pako-aikeemme ja että hän heti juoksisi ilmi-antamaan meitä. Jokainen
varjo näytti minusta etäältä janitsharilta tai zeibekiltä, joka
käsissään heilutti miekkaa. Joka askeleelta odotin jotakin arvaamatonta
kommelusta.
Jumalan armosta ei kuitenkaan mikään onneton kohtaus häirinnyt
pakoretkeämme. Laivuri oli määrännyt, millä paikkaa tapaisimme hänen,
etäisellä kaupungin kulmalla. Siellä hän odotteli meitä rannalla, ja
vene oli vieressä. Rannalla vallitsi täydellinen hiljaisuus ja autius,
ja ilta oli pimeä. Me hyppäsimme veneesen -- ja eteenpäin!
Vasta noustuamme laivaan tuntui rintani keveemmältä ja hengittelin
vapaasti. Vieraita laivoja eivät Turkkilaiset tähän asti olleet
ryöstelleet, jonkatähden minä laivamme venäläisen lipun suojissa
arvelin kaiken varsinaisen vaaran olevan ohitse. Kuvailin mielessäni,
että Smyrnasta paetessamme vältimme vaarat, kauhut, kidutukset, ja
unhotin, mitä itse aluksi olin älynnyt, että Chioon siirtymällä emme
suinkaan pääsisi Turkkilaisten käsistä.
Vaan kuta enemmin ajattelin asiaa, sitä enemmin uskottelin itseäni,
että siellä säilyisimme vaaroilta ja vahingolta. Turkkilaisia oli
saarella vähä, ja nämä olivat verrattain sivistyneitä. Chiolaiset taas
olivat uutteraa ja rauhallista kansaa. Ollen hyvissä varoissa ja itse
hoitaen asioitansa olivat he onnellisimmat silloisista Helleeneistä.
Eipä siis ollut luultavaa, että kapinan liekki leviäisi Chioon ja että
Turkkilaisten uskonvimma ja kiukku puhkeisi sen asukkaita kohtaan
riehumaan. Senpätähdeu minä tyvenillä mielin katselin lähtöpuuhia.
Ankkuri riippui jo etukeulassa; samalla kuin astuimme kannelle,
hinattiin vene ylös, purjeet laskettiin leveälle ja lähdimme vesille.
Makasin yöni makeasti. Siitä saakka kuin nuo yölliset pyssyn paukaukset
alussa maaliskuuta olivat herättäneet minun, oli uneni ollut
katkonaista ja levotonta; viime-aikoina karttuneet vaarat ja
pako-tuumat pitivät silmä-luomeni auki ja vietin unettomia öitä. Mutta
laivassa tunsin itseni turvatuksi. Aattelin hiukan tyhjiin mennyttä
Englannin matkaani, mieleeni johtui tuo kauhistukseni, kun vastoin
tahtoani juoksin keskellä Turkkilaisia, tuon tuostakin olin näkevinäni
vanhan patriarkan roikkuvan hirsipuussa -- mutta nuo vastenmieliset
kuvitelmat hälvenivät vähitellen tuntiessani pelastuksen suloisen
tunteen, odotellessani yhtymystä äitini ja sisarteni kanssa ja
muistellessani lapsuuden ihania päiviä kotinurmen vierteillä. Nuoruus
on luonnoltaan huoleton ja toivollinen. Ei se mielellään jää surullisia
seikkoja miettimään. Smyrnan muistot väistyvät vähitellen suloisten
unelmain tieltä, ja vaivuin tyyneen uneen, natisevan aluksen minua
tuutiessa ja kohisevain aaltoin, joilla se tasaisesti kulki, laulaessa
mulle tuutulaulua.
Aamulla, laivan kannelle tullessani, oli aurinko tuskin noussut.
Vastapäätä meitä kohosi Chios vielä verhottuna kuulakkaan aamu-utuun.
Isäni ojensi ääneti kätensä ja osotti kauas vasemmalle päin pitkää
purje-jonoa, joka, niinkuin parvi valkoisia joutsenia, sukelsi
taivaanrannalta näkyviin. Ukko Visvilis -- olen näkevinäni hänet
edessäni kun tätä kirjoitan -- seisoi suorana peräkeulassa ja molemmin
käsin varjostaen silmiänsä, tähysteli hän laivoja tarkasti, ikäänkuin
laskeakseen niiden lukua.
-- Tulevatko ne, vai menevätkö? -- kysyi isäni.
-- Ne laskevat Samoon päin -- vastasi laivuri. Jumala niitä varjelkoon!
-- Amen -- lisäsi isäni. Ja molemmat ukot ristivät silmiänsä.
Silloin ilmestyi ensikerran eteeni ilmi elävänä kansalliskapinan aate.
Nuo valkojoutsenet olivat kreikkalaisen laivaston aluksia. Niiden
mastoista liehui ristin lippu. Ja nuo laivat liikkuivat vapaina
kreikkalaisia meriä, ja niissä oli jaloja, pelottomia miehiä, ja
rannikolta rannikolle liehuttivat ne lippuansa, elvyttäen kristityitä
ja uhmaillen Turkkilaisia, ja tuohon lippuun oli piirrettynä sanat
"Vapaus tai kuolema!"
Kun näin noiden kahden vanhuksen mielen niin kuohuvan, tunsin itsessäni
tunteen, sanoin selittämättömän sitä enemmin kun se oli epämääräinen ja
hämmentynyt. Tunsin rintani ikäänkuin väljenevän ja vartaloni ylenevän.
Mutta tuo tunne oli tuokiollinen ja ohimenevä. Ja ehkäpä myös, tätä nyt
kirjoittaessani, enemmin kertoilen mitä silloin saatoin tuntea, kuin
mitä todella täsmälleen tunsin.
Muutamia tuntia sen jälkeen laskimme Chion rantaan.
Odotin saavani nähdä, tavallisten olojen mukaan, rannan vilisevän
ihmisiä, ystäviä ja tuttuja seisovan laiturilla, sekä kuulla iloisia
tervetulijais-sanoja ynnä pilapuheita, joita muulloin, tämmöisissä
tiloissa, vaihdeltiin laiturin ja laivan välillä. Mutta laivasillan
viereinen kahvila oli tyhjä, ranta autio, tori autio. Ainoastaan
muutamain myymäläin ovissa omistajat alakuloisina ja äänettöminä
katselivat meitä epäilevästi ja tervehtivät meitä ohi astuessamme.
Tuon yleisen alakuloisuuden näkö hämmästytti minua, ja vähältä olin
kysyä noilta myymäläinsä edessä istuvilta kauppiailta: -- Jumalan
nimessä, mikä on Chioon tullut? Mikä on hätänä? -- Mutta astelin isäni
perässä seuraten hänen askeliansa, enkä ollut tottunut, hänen
läsnäollessaan, omin päin mihinkään ryhtymään.
Onneksi ei hänkään enää voinut malttaa mieltänsä, vaan astuen sisään
erään vanhan tuttavansa myymälään, kysyi hän tältä, selittämättä
täällä-olomme syytä minkäänlaisella esipuheella, ihan samaa seikkaa,
joka pyöri minun kieleni päässä.
-- Kyllähän, ystäväni, palasit kotia parhaasen aikaan! Täällä on
tulossa mailman loppu!
Nämät olivat kauppiaan ensimmäiset sanat. Mutta tuo
murheellinen vastaanotto ei estänyt häntä osottamasta iloansa isäni
jälleen-näkemisestä. Hän vaati meitä istumaan, tarjosi meille viiniä
juoda ja kestitessään meitä, kertoi hän meille mitä oli tapahtunut.
Silloin saimme tietää, että se laivasto, jonka aamulla näimme
purjehtivan Samoa kohden, oli viipynyt kymmenen päivää Chion
rannikolla,[6] amiraali Tombazin johdolla, yllyttääkseen saarta
kapinaan. Mutta heti kun Turkkilaiset näkivät kreikkalaisten laivat,
olivat he kiinniottaneet arkkipiispan ja etevimmät miehet, joita vielä
pitivät linnassa panttivankeina. Mutta maakansa ei ollut liikahtanut,
ja laivaston täytyi tyhjin toimin palata.
Kauppias kertoi meille asiallisesti näiden viimeisten kymmenen päivän
vaiheet, ja luetteli kiinnipantujen vankien nimet, kaikki suuresti
suosittuja ja arvossa pidettyjä miehiä, ja kuvaili mielenliikutuksella
sitä peljästystä, jonka heidän vangituksensa vaikutti koko saarella.
Koska Konstantinopolissa tapahtuneet surmatyöt jo olivat tunnetut,
pidettiin noiden miesten vangitusta, syystä kyllä, kovempain
kärsimysten enteenä. Nytpä ymmärsimme, miksi kaupunki oli niin autio ja
alakuloinen. Samalla myös ymmärsimme, että Smyrna ei ollut ainoa
vaarallinen olopaikka; että, missä oli aseellisia Turkkilaisia, siellä
oli myös toiselta puolen petomainen julmuus, toiselta alituinen
kuolonkammo.
Mitään puhumatta astuimme kotoa kohden. Kun isäni kolkutti sen ovea,
näin salaisen kyyneleen hänen poskellaan. Mutta minäpä tunsin sydämmeni
hauskasti heiluvan vanhojen iloisten muistoin laineilla, ja kun
Andriana, vanhan imettäjäni orpo tytär, hilpeä kisakumppalini lapsuuden
ajoilta, äitini uskollinen palvelija, kun hän avasi oven, ja,
äkkiarvaamatta nähdessään meidät edessänsä, iloissaan ja ihmetellen
riensi julistamaan tulomme sanomaa, niin minä syöksin perään ja,
ennenkuin hän vielä ehti huutaa, suljin toisella kädelläni hänen suunsa
ja toisella vedin hänen valkoisen chiolaisen päähineensä nipukasta,
niin että hiuspalmikot valahtivat alas ja käteeni jäi tuo valkoinen
liina. Sillä hetkellä unhotin sekä kunnioituksen isääni kohtaan että ne
seitsemän vuotta, jotka olivat kuluneet kotoa lähdettyäni, jopa ne
surulliset olotkin, joiden ollessa nyt palasin isäni majaan.
Äitini riemu, kun hän meidät näki, vajotti varjoon hänen kaikki muut
tunteensa. Huomasin hänen vanhentuneen, tuon äiti kultani, siitä kuin
hänet viimeiksi näin; mutta siskoni, jotka jätin pieninä tyttösinä,
olivat nyt hehkeitä neitosia.
Oi, millä ilolla pitkän poissa-olon perästä palajaa siihen huoneesen,
jossa on syntynyt, niiden luo, joita on pienestä pitäin rakastanut!
Kuinka suloiset nuo ensi yhtymyksen hetket ja armaan äidin jutut, kun
hän opastaa vastatullutta poikaansa tuttuun kammioon, vuoteen luo,
jossa poika ei vuosikausiin ole nukkunut, ja nuo säännöttömät hellyyden
ilmaukset, nuo ilon kyynelet, jotka keskeyttävät hänen haasteluansa,
nuo hartaat syleilykset ja äidilliset suudelmat! Onneton äitini, kuinka
paljo täytyi hänen vielä kärsiä, ennenkuin hän iäksi sulki silmänsä!
Isäni tahtoi, että viipymättä siirtyisimme maatilallemme, mutta
kaupunginhallitus ei sallinut sitä. Ei minkään varakkaamman perheen
sallittu lähteä kaupungista. Turkkilaiset tahtoivat, paitsi linnassa
vartioituja, pitää meitä kaikkia muitakin käsillä, silmänsä ja kalpansa
likettyellä.
Jäimme siis, joko tahdoimme tai olimme tahtomatta, kaupunkiin,
luuletellen itseämme että asiat jollakin tapaa palaisivat entiselleen.
Ei kukaan silloin saattanut aavistaa, että taistelua niin pitkältä
kestäisi. Me Chiolaiset -- se tulee minun tunnustaa -- emme alusta
pitäen uskaltaneet suuresti toivoa lopullista onnistusta. Päinvastoin.
Läheltä näimme me Turkin voiman ja mahtavuuden, joka näytti kahta
kauheammalta, katseltuna vanhain käsitelmäin suurennuslasilla, ja pelon
meitä masentaessa. Kapina ei ollut vielä näyttänyt tenhoansa ja
kykyänsä loistavilla urotöillä maalla ja merellä.
Ja myöhemminkin, kuin helleenisten aseiden loistovoitot jo olivat
alkaneet, eivät sanomat näistäkään kyenneet haihduttamaan sitä
alakuloisuutta, joka ylt'ympärillä kuuluvain tuhotöiden johdosta
hervostutti sydämmiämme. Sillä jokainen kapinallisten sankarityö sai
heti palkkansa, missä vaan Turkkilaiset olivat vallalla.
Ensimmäisen turkkilaisen linjalaivan paloa[7] seurasi Kydonian surkeus
ja Smyrnan hirveät surmat; vihollisten häviötä Samon saarella kosti
veriset murhakemut Kyprossa; Tripolitsan valloituksen jälkeen tuli
Kassandran hävitys.
Ja tällä välin arkkipiispaa ja etevimpiä miehiä säilytettiin linnassa;
linnanväen lukumäärä karttui apujoukkojen alati lisää tulvaillessa.
Asema kävi yhä tukalammaksi. Turkkilaiset loivat meihin tylyjä
silmäyksiä ja hioivat miekkojansa, samalla kuin vastapäätämme,
Vähän-Aasian rannikoille, kokoontui julmia joukkoja, valmiina
hyökkäämään saareemme. Ei! ilmakehä ympärillämme ei ollut sovelijas
virkistämään mieltämme. Päämme kallistui maahan myrskyn puuskan alle ja
uskalijaat toiveet eivät enää mahtuneet sydämmiimme.
Isäni ainoa toivo -- ei ikeen murtamisen, vaan rauhan ja sovinnon
saamisen toivo -- turvausi kristikunnan apuun. Mutta hänen ystävänsä
Zenakis ei ensinkään myöntänyt tämmöistä apua luultavaksi. Sydäntäni
kuristutti, kun kuulin hänen surkuttelevan kapinaliikettä ja
vaikeroivan sen surkeita seurauksia. Isäni ei näyttänyt tästä taipuvan,
vaan pysyi toiveissaan, mutta Zenakis oli varakonsuli, en muista minkä
tois-arvoisen valtakunnan -- luulenpa Hollannin -- jonkatähden hänen
sanoissaan minun mielestäni oli suurempi arvo ja merkitys.
Ollen isäni vanha ystävä ja naapuri, oli hän niitä harvoja, jotka
siihen aikaan usein kävivät meillä. Virkansa johdosta joutui hän
jokapäiväiseen keskuuteen muiden konsulein kanssa, ja valtojen
silloinen epäkreikkalainen politiikka, joka määräili Ohiossakin olevain
konsulien mielipiteitä, kuvastui selvästi Zenakin puheista. Hänen
lauselmansa kapinasta eivät olleet, nykyisyyteen nähden, kiittäviä
eikä, tulevaisuuteen katsoen, kehottavia.
-- Ei Euroopa astu väliin, ole varma siitä -- hoki hän ehtimiseen
isälleni. -- Ei kuninkaat käy kapinoitsijain puolelle.
-- Ja sallivatko sitten sulttaanin surmata kaikki kreikkalaiset? --
huudahti isäni.
-- Ei, jos he nöyrtyvät ja rukoilevat häneltä armoa -- vastasi Zenakis.
Ja luulenpa kuulevani hänen laskevan tavallisen lauseensa,
kapinallisista puhuttaissa:
-- He ovat sysänneet kansansa perikadon partaalle!
Ja näin kului kesä, kesän jälkeen tuli syksy, ja syksyn sijaan astui
talvi. Kuinka nuo kymmenen kuukautta kuluivat, joina elimme vasaran ja
alaisimen välillä, unhottaen eilispäivän, huomista odottaessamme?
Oletko, lukijani, koskaan koettanut nousta korkealle vuorelle?
Rohkeasti alotat retkesi; tie nousee jyrkkänä ja koleisena, ja pian
hiki valuu otsaltasi. Mutta päämäärää läheneminen vähentää väsymyksen
tunteet. Näet huipun tuolla pääsi päällä. Pyrit sitä kohden. Lähenet
lähenemistäsi. Vielä muutama askel -- ja nyt olet perillä. Vaan ei! Se
ei ollutkaan huippu. Vuori vaan yleni tuolla kohtaa, ja se sun petti.
Taempana, ylempänä on todellinen huippu. Ei sinne näytä olevan pitkä
matka. Siis eteenpäin! Ja alat uudestaan kiivetä, vaikka polvet jo
vähän horjahtavat ja sydän tykyttelee taajemmin. Ja pääset tuonne, ja
näet oikean kukkulan taas edempänä. Ja voimasi olet tyhjiin kuluttanut,
pyrkiessäsi päämäärään, mutta päämäärä etenee, mitä lähemmäs luulet
tulevasi sitä. Uuvuksissa, läähättäen näet vihdoin taivaan siintävän
viimeisen kukkulan takaa, ja silloin vaipuen maahan, saadakses uusia
voimia, vilkaiset alaspäin laaksoon ihmetellen sitä korkeutta, jonne
olet ehtinyt.
Näinpä myös nuo kuukaudet kuluivat. Kiipesimme vuorta ylös, mutta heti
alusta pilvet peittivät sen kukkulan silmistämme. Kun vihdoin pääsimme
kukkulalle, näimme edessämme jyrkänteen ja kuilun, vaan sen sijaan että
ylängöillä saisimme levähtää, syöksyimme päistikkaa syvyyteen.
Niinkauan kuitenkin kuin Turkkilaiset meillä eivät surmanneet ja
ryöstäneet ihmisiä, olimme mielestämme onnelliset, aatellessamme mitä
muualla tapahtui. Naiset eivät lähteneet kotoa ulommaksi, ja me, mikäli
mahdollista, kartoimme kaikkea yhtymystä Turkkilaisten kanssa, ja eläen
hiljaisuudessa odotimme kärsivällisesti, ehkä suuressa kuolon pelossa,
että Herran viha lauhtuisi.
Sillä välin panttivankien yhä pitkitetty pidätys, taukoomaton
Turkkilaisten tuonti Aasiasta, aseiden täydellinen riistämys kaikilta
saaren asukkailta, kaikki nämät eivät ennustaneet meille mitään hyvää.
Aavistimme turmion lähenevän, kuta lähemmältä näimme kapinan hyrskyn
huuhtovan rantojamme. Toisella puolellamme oli Psaran saari, toisella
Samos jo kuukausia sitten olleet vapaina; Mitylenessä oli tehty metelin
yrityksiä, ja kreikkalaiset laivat, kiidellen voittoriemussa merta,
liikkuivat yhä useemmin Chion kulkuvesissä.
Muutamana iltana ilmaisi Zenakis salaperäisesti meille sen tiedon, että
pasha odotti kohta tehtävän ryntäystä saareen.
Seuraavana päivänä kutsuttiin 40 etevää miestä ja vietiin ylös
linnaan vartioitaviksi, joten panttivankien lukumäärä karttui
kaksinkertaiseksi. Onneksi isäni ei ollut Chion rikkaampia porvareita
ja hänen nimeänsä ei ollut luettelossa.
Muutamain päiväin perästä kuultiin huhuja, että samolaisia laivoja oli
käynyt maalle laskemassa lähettiläitä ja että nämä lymyivät kaukaisissa
sivukylissä saarella.
Turkkilaiset olivat nähtävästi levottomat. Patrullit kiertelivät saarta
ristin rastin; muutamat vangeista lähetettiin Konstantinopoliin. Tila
kävi varsin totiseksi. Näimme, että ratkaisevia tapahtumia oli tulossa.
Ei aikaakaan, jo pelkomme toteutui. 9 p. maaliskuuta 1822 jälkeen
puolisten ilmestyi noin 40 laivaa merelle vastapäätämme ja talosta
taloon lensi tieto, että kapinoitsijat tulevat. Talomme ylisiltä näimme
laivojen lähestyvän satamaa, ja linnasta kuulimme rumpujen pärisevän
vaaran merkiksi. Turkkilaiset sulkeutuivat sinne odottaen hyökkäystä.
Samana iltana, auringon laskun aikana, samosimme kiireesti maatalomme
turviin. Me emme olleet ainoat karkurit. Uhkaavan vaaran edessä
unhotettiin sekä hallituksen kielto että Turkin vallan pelko.
Ja täten jätimme isänmajan hyvästi.
Kolmekymmentä vuotta sen jälkeen kävin vieraana kotimaassani, näin
Chion häviön alaisena ja talomme raunioiksi rauenneena. Isäni oli
kuollut harhaillen maanpaossa, saamatta ennen kuolemaansa sitä
lohdutusta että näkisi edes lapsensa vieraassa maassa pääsevän
paremmille päiville. Hän kuoli, kun vielä kesti hävityksen kauhua ja
maanpaon kurjuutta. Vaan silloin pakenimme saattamatta aavistaa, että
jätimme kotilieden ainiaaksi ja että meidän oli kaikki ne kärsittävät,
mitä tulimme kärsimään.
Mikäli etenimme kaupungista, kohtasimme talonpoikia, jotka joukottain
lappoivat sinne. He olivat aseettomia, mutta luulivat laivastosta
saavansa aseita. He tiesivät mitä me emme tienneet. Logothétis ja
Burniás olivat noissa laivoissa kolmentuhannen Samolaisen etupäässä
tulleet Chioa vapauttamaan. Onnettomuudeksi he eivät tuoneet meille
vapautta, vaan perikadon.
Seuraavana aamuna he astuivat maalle ja valloittivat kaupungin
taistelutta. He toivoivat, että linnaan suljetut Turkkilaiset, hädän
pakosta, eivät kauan viipyisi antaumasta.
Näiden tapausten aikana me pysyimme levollisina lepolassamme.
Ainoastaan silloin tällöin kanuunain jyske häiritsi rauhaamme ja
muistutti minkä tulivuoren päällä me asuimme. Ei kanuunan-ammunta
sentään kulloinkaan ollut pitkällistä. Mitä minuun tulee, en ymmärrä,
miten ja miksi, mutta siellä maatilallamme unhotin huolet ja pelot.
Olinko sitte jo enemmin tottunut tuohon ikihäälyvän levottomuuden
elämään? Olinko ehkä innostuneena siitä aatteesta, että vapauden lippu
liehui kotimaassani? Vai ehkäpä vainen kevään elpyvä henki ja
uudesta-syntyvän luonnon salaperäinen suloisuus levisi sydämmeeni, ja
elin ehkä kuin kukkaset elävät ja aattelin kuin linnut aattelevat? En
tiedä. Mutta aina kun muistelen tuota pahimmoiksi niin lyhyttä
maatalossa oleskelun aikaa, en muista kauhuja, en kammoja, en unettomia
öitä, en murheellisia päiviä. Muistan vain kukkivia oransipuita ja
hyvänhajuista ilmaa ja lintujen viserrystä ja kaivopyörän ritinää ja
vanhaa puutarhuria, joka perkasi puiden juuria, ja kaunista näkö-alaa
talomme lakkaparvelta kentälle ja merelle päin. Yksin näitä muistan.
Kuitenkin olin silloin yhdenkolmatta vuoden ikäinen. Tällä hetkellä kun
näitä muistelmiani kirjoittelen, kummastelen ja kiivastun itselleni,
kun, sen sijaan että pakenin maatalon turviin iäkästen vanhusteni ja
sisarteni kanssa, en ase kädessä rientänyt vapauden lipun alle
taistelemaan jopa kuolemaankin sen etehen. Mutta nyt ajattelen ja
tunnen toisin kuin silloin. Silloin -- niin, lukijani, koska kerran
olen ruvennut esittämään sinulle eloni vaiheita, täytyy minun tarkemmin
tutustuttaa sinua minun halpaan olentooni. Minun täytyy, kaikessa
nöyryydessä ja vilpittömyydessä sinulle tunnustaa, miten ja miksi
minulta sekä henkisesti että ruumiillisesti puuttui ne omaisuudet,
joita olisin tarvinnut, voidakseni silloin niin tehdä, kuin nyt,
samallaisten olojen ollessa, vaatisin lapsiani tekemään. Tämä tunnustus
ei suinkaan ylennä arvoani sinun silmissäsi, mutta aikeeni ei olekaan
pettää sinua esittämällä itseäni paremmaksi kuin olin ja olen.
Sanoin: henkisesti ja ruumiillisesti.
Ruumiisen katsoen, rakas lukija, on se katkera totuus sanottava, että
olin perin pieni ja etten milloinkaan saanut vartaloni pienuutta ja
mataluutta unhotetuksi. Ja kun itse pienuuttani halveksin, luulen
muidenkin samoin tehneen. Vielä nytkin, vaikka nautin kunnioitusta
kansalaisiltani ja usein johdan keskusteluita istunnoissamme, joko
edistyneen ikäni vuoksi tai koska heidän mielialansa minua kohtaan on
niin ystävällinen, en, sen tunnustan, en milloinkaan voi peittää
ujoutta, jonka minussa synnyttää ruumiillisen pienuuteni tieto.
Nyt olen tosin terve; mutta, siihen asti kuin miehistyin, teki joku
synnynnäinen kivulloisuus ruumiini hennoksi ja pienipuiseksi. Paitsi
sitä poikain kasvatus silloin ei ollut sama kuin nyt. Eivät he koulussa
eikä jälestäpäin saaneet tilaisuutta säännölliseen voimisteluun.
Vanhemmat eivät silloin ymmärtäneet, kuinka tärkeä lasten on
ruumiillisesti varttua ja kehittyä.
Sellainen siis olin: pieni ja heikko ruumiiltani. Ukko Flútin koulussa
olin toverieni pilana; ja Smyrnan khanissa olin tunnettu Pikku-Lukín
nimellä. Tuollainen muiden halventelu, yhtyen minun omaan huonouteni
tuntoon, ei tosiaankaan ollut omansa kehittämään minussa sankarin
taipumuksia.
Jos silloin olisin tietänyt mitä nyt tiedän, olisivat sieluni pohjalla
piilevät tunteet varmaankin etsineet ja löytäneet ulospääsy-tien ja
voittaneet ruumiillisen vajavuuteni. Mutta sielunikin oli silloin yhtä
pieni ja harjaantumaton kuin ruumiini. Sillä minä olin oppimaton,
varsin oppimaton, kuten jo ilmoitin sinulle, rakas lukija.
Eipä hyvän Flútis ukon ollut onnistunut opettaa minua edes
virheettömästi kirjoittamaan, vaikka hän selitti minulle Aesopon satuja
ja kirkko-isäin puheita. Mitä osasin italiaa ja ranskaa, sen olin
oppinut Télémaque'sta, mutta en sitäkään kirjaa lukenut päästä päähän.
Koulusta erottuani en koskaan avannut kirjaa luettavakseni, paitsi
kauppalaskujamme. Minulla oli muutamia hämäriä ja sekavia kuvitelmia
Leonidasta ja Marathonista sekä Ranskan vallankumouksesta, mutta
vapaudesta, itsenäisyydestä ja ihmisen ylevämmistä tunteista oli
minulla varsin niukalta tietoja ja selkoa. Mailmani oli khani,
isänmaanrakkauteni supistui kauppapuotiimme.
Minun oli tarpeellista ensin olla kovan-onnen viskeltävänä, nähdä
omaisteni hätä ja vaivat, katsella uudestasyntyvän Hellaan
syntymätuskia, läheltä nähdä sen taistelevain lasten uhreja ja yleväksi
ymmärtää heidän tointensa perussyitä, saadakseni sieluni silmät
avatuiksi ja siinä kytevän isänmaallisuuden tulen kirkkaasti leimuamaan
sekä janotakseni oppia ja tietoa, oivaltaakseni mailmaa, jotta minusta
tulisi ihminen, ehkä kuitenkin aina edelleen -- pieni ihminen.