Alussa vuotta 1821 oleskelin Smyrnassa. Olin silloin lähes
kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Jo seitsemän vuotta aikaisemmin oli
opettajani, isä Flútis, vakuuttanut isälleni, että olin oppinut
enemmänkin tieteitä, kuin mitä kauppiaaksi aikova mies tarvitsee; ja
isäni, joko vakuutettuna hyvän papin puheista taikka arvellen
käytöllisen elämän koulua hyödyllisemmäksi minulle, ei antanut minun
jäädä Chioon täydentämään opintojani, vaan otti minut mukaansa
Smyrnaan, jossa ensin sain olla oppilaana, mutta vähän ajan perästä
pääsin osakkaaksi hänen kauppaliikkeesensä.
Tällä välin Jumala siunasi meidän vaivannäkömme. Joka vuosi
tilinpäätös osotti suuremman voiton kuin edellisenä vuonna, ja meidän
kauppamaineemme karttui yhä enemmän Smyrnan markkinoilla. Muutoinkin --
sen saatan sanoa ylpeydellä -- isäni alusta alkaen oli omannut hyvän
nimen ja puhtaan maineen, sillä hän oli mitä rehellisin ja tarkin
kauppasuhteissaan. Minun täytyy lisätä, enkä sitä sano kiitelläkseni
itseäni, koska kokemuksesta tiedän että, ken itseään ylistää, joko itse
erehtyy tai tahtoo muita erehdyttää, vaan sen sanon lausuakseni
pojallisen kiitollisuuteni, että menestykseni kauppias-uralla luen
niiden perus-aatteiden ansioksi, jotka isäni hamasta lapsuuteni iästä
juurrutti minuun.
Mikäli tulot karttuivat, laajeni vähitellen myös kauppaliikkeemme
piiri ja samalla näköalamme väljeni. Keskuutemme ulkomaisten
kirjeenvaihtajain kanssa Euroopassa ei enää riittänyt tyydyttämään
kauppatoimiamme. Kaksi tai kolme nuorta kansalaistamme oli jo, kukin
puolestaan jonakuna helleeniläisen kaupan Columbona, niinä vuosina
asettanut majansa Lontoosen. Noiden voittopalkat häiritsivät meidän
untamme, heidän esimerkkinsä viritti meissä kunnianhimoisia haluja
hehkumaan, jonka johdosta jo suunniteltiin tuumaa, että minä
syyspuoleen erään enoni kanssa siirtäytyisin Englantiin. Olinpa jo
alkanut opiskella Englannin kieltä erään englantilaisen papin johdolla,
jolta en kuitenkaan paljoa oppinut. Mutta ehk'ei se ollutkaan hänen
vikansa. Etten vaan soimaa ensimmäisten opettajaini muistoa!
Sekä isäni, että meidän seuraamme kuuluvain sukulaisten ja ystäväin
mieli niinkuin omakin mieleni oli yksinomattain kiintynyt
kauppatoimiimme. "Veljesliitosta"[1] sekä kapinasta, jota puuhattiin,
emme tienneet mitään. Tosin mekin kaikkien Helleenien kanssa
epämääräisesti tunsimme jotakin hämärää halua vapauteen. Smyrnassa
näimme Euroopalaisten uljaasti kohottavan päätänsä, ja salaisella
katkeruudella onnittelimme noita itsenäisiä kristityitä kansoja;
meillä oli muutamia hämäriä historiallisia käsitteitä Ranskan
vallankumouksesta sekä muutamia sumuisia toiveita kansamme
uudestaan-elpymisestä, jotka toiveet pääasiallisesti nojausivat
Pohjasta päin odotettuun apuun, ja juhlapäivin yhteen tullessamme
laulelimme mekin Rhigaan lauluja; mutta emme kuitenkaan edes
aavistaneetkaan, että kansallinen kohina oli puhkeamaisillaan.
Me vietimme elämäämme tyynesti khan'issamme, päivät keskellä kirjavia
tavaroitamme, yöt pienessä kammiossamme ylisillä, jossa isäni ja minä
nukuimme. Sunnuntaisin kävimme säännöllisesti messua kuulemassa pyhän
Fotinon kirkossa, toisinaan kävimme myös katsomassa joitakuita
chiolaisia perheitä, jotka asuivat Smyrnassa. Harvoin, kerran tai
kahdesti vuodessa, varsinkin pääsijäisviikolla, matkailimme
virkistykseksemme seudun kyliin, ja silloin hengitellessämme raikasta
ilmaa ja nähdessämme puita ja vainioita muistelimme Chios saarta ja
maataloamme ja puutarhaamme, ja silloin ero kotilaisistamme tuntui
meistä raskaammalta.
Näin päivät kuluivat ja aika vieri ja pääajatukseni kieri yhä vastaisen
Englannin matkani ympärillä. Siinä uneni alati häälyivät ja ne olivat
tosiaan kultaisia unelmia. Mutta äkisti rauha ja toimet, tuumat ja unet
kaikki kerrassaan raukesivat.
Eräänä yönä alussa maaliskuuta heräsin säikähtyneenä. Olin unessani
kuullut useita pyssyn laukauksia. Nousin istualleni vuoteelle, tarkasti
kuunnellen ja tuijottaen pimeään.
Isäni nukkui sikeästi. Olikohan tuo vaan unen näköä? Ei! pif, paf taas,
ja samalla hurjia huutoja. Herätin isäni ja kuuntelimme nyt kahden.
Kaiken yötä jatkui, vähä väliä keskeytyen, ampumista ja melskettä. Emme
voineet arvata, mitä oli tekeillä. Ja kuinka saisimmekaan siitä selkoa?
Utelijaisuus tahtoi kyllä viekoitella meitä menemään ulos, mutta pelko
voitti utelijaisuuden, ja jäimme sisälle.
Aamun valjetessa astuimme alas khanin pihalle, jossa tapasimme muitakin
sen asukkaita kokoontuneina, saman tuskan ja levottomuuden alaisina
kuin itsekin olimme.
Khanit, niinkuin, lukijani, luultavasti tiedät, ovat tavallisesti
raketut linnan muotoon. Ulkopuolella vahvat, korkeat muurit, jotka
kehäänsä sulkevat nelikulmaisen tai pitkulaisen pihan taivas-alla;
pihan puolella on kaikkien puotien ja asumusten akkunat ja ovet, yhteys
muun maailman kanssa tapahtuu rautaportin kautta, joka yöksi suljetaan.
Kun vartiat aamulla avasivat portin, saimme tietää, että illalla oli
tullut Turkkilaisille käsky varustautua aseilla. Siitä nuo yölliset
pyssyn paukkeet ja huudot. Mutta mitä varten tuo asevarustus? Mistä
vaara, joka tuon käskyn tuotti? Tuommoisia kyselimme ulkoa tulevilta,
mutta emme saaneet tyydyttävää tietoa. Yksi sanoi Janitsharein nousseen
kapinaan, toinen puhui Venäjää vastaan käytävästä sodasta; muutamat
kuiskivat kapinasta kristittyjen puolelta.
Niin meni se päivä. Oli lauantai. Me emme astuneet khanista ulos, mutta
sen portista näimme Turkkilaisia aseellisina ja tuiman-näköisinä
kävelevän kaduilla.
Seuraavana päivänä tulimme tavan mukaan messua kuulemaan. Sinä
sunnuntaina ei pitänyt saarnattaman, jonkatähden seurakunta kummastuen
näki papin astuvan saarnastuoliin. Ei hän sinne astunut julistamaan
meille Jumalan armoa, vaan lukemaan patriarkallisen pannakirjan julki.
Kuulimme kaikki kauhistuen hänen lukevan tuon pannajulistuksen hirveine
kirouksineen. Kuulimme Sutsoa ja Ypsilantia mainittavan velkapäiksi ja
kavaltajiksi.[2] Ymmärsimme että tarkoitettiin Vallachiassa
ilmestyneitä kapinallisia liikkeitä sekä salaisia liittokuntia, ja
silmäilimme toinen toistamme kirkossa: kyseltiin, kuiskailtiin ja
oltiin epätietoisia.
Mitähän tuo pannaan julistettu kapina merkitsi? Missä oli liikkeen
lähde? Tiesimme vaan, että Ypsilantia pidettiin Venäjällä suuressa
arvossa, ja arvelimme sen johdosta, että oli syttynyt joku kapina, jota
Venäjän puolelta kannatettiin jonakin venäläis-turkkilaisen sodan
aiheena. Mutta kaikki nämä olivat vain epäselviä häälyviä arveluita,
suuremmassa määrin kuin mitä tätä nykyä saatan oivaltaakaan.
Eipä Smyrnan Turkkilaisetkaan vielä olleet selvillä siitä, mitä oli
tekeillä. He eivät vielä oikein älynneet, että "rajah" raukat[3] omin
päin ryhtyivät kapinaan. He arvelivat vaaran tulevan Venäjältä.
Kuitenkin heti alusta alkain heidän uskonvimmansa yltyi. Olihan sota
käytävä uskottomia vastaan; joka kristitty oli siis vihollinen, joka
rajah uhriteuras. Jo ensi päivästä aikain meidän näköalamme pimeni ja
levottomuus ja pelko painoi mieltämme.
Nämä sanat levottomuus, pelko ovat jo usein livahtaneet kynästäni.
Mutta miksi osottelisin urheutta, jota meissä ei ollut eikä saattanut
olla? Älä hymyile, hyvä lukija, vaan muista, että olen Chiolainen, ja
lue arkuuteni syntyperäni syyksi. Olisinpa silloin mielinyt nähdä sinua
minun tilassani, jos luulet olevaskin urhea ja peloton.
Aseettomina, suojattomina, orjuudesta nöyrtyneinä, alttiiksi jätettyinä
ensimmäisen tuimistuneen Turkkilaisen kiukulle ja puukolle, ilman
vähintäkään toivoa oikeuden tai hyvityksen saannista, mistä me, Smyrnan
khanin halvat kauppiaat, olisimme saaneet urheutta ja uljuutta? Ja mitä
olisi uljuus meitä hyödyttänytkään?
Kärsivällisyyttä meillä ainoastaan oli, ja kärsivällisyyttä
kysyttiinkin, sillä tästälähin elämämme oli alinomainen kuolontaistelu,
pitkä marttyyrihistoria. Mutta kärsivällisyydelläkin on määränsä.
Toisinaan se tyhjentyy, ja silloin sen sijaan astuu joko täysi
uskaltamattomuus tai sankaruuteen vievä toivottomuus. Useat sankaruuden
osotukset sekä Kreikan kapinassa, että ihmiskunnan historiassa,
kirjoitetussa niinkuin kirjoittamattomassa, ovat luultavasti
tämmöisen toivottomuuden tuottamia. Minua Jumala varjeli täydestä
uskaltamattomuudesta, mutta luonto ei ole varustanut minua
toivottomuuden sankaruudella. Kärsivällisyyteni ja toivoni ei ole
koskaan peräti uupunut, ja siitäpä usein olen kiittänyt Korkeinta.
Muutaman päivää tuon mainitun pannaanpano-sunnuntain jälkeen menin
aamulla juutalaisten khaniin korjaamaan rahoja kokoon. Olin jo saanut
kerätyksi melkoisen summan ja kätkin poveeni pussin, joka sisälsi
rahat, kun äkkiä kuulen huutoja ja jalankapsetta, näen kristityitä ja
juutalaisia juoksujalassa tulvaavan meitä kohden. Ennenkuin
juutalainen, jonka kanssa asioitsin, ehti sulkea oven, oli hämärä puoti
täyteen ahdettuna hänen vapisevia uskolaisiaan. Katkonaiset lauseet,
joita he kuiskailivat espanjalaisella murteellaan, eivät antaneet
minulle mitään selkoa asiasta eivätkä rauhoittaneet mieltäni. Eivätpä
he itsekään tienneet, mitä oli tapahtunut ja miksi pakenivat.
Kun melu oli tauonnut ja ulkona oli tullut hiljaista, avasimme
varovasti oven. Vähitellen muutkin myymälät avattiin, ja niihin
paenneet lähtivät ulos rohkaistuneina ja suusta suuhun levisi lopuksi
selitys peljästyksen oikeasta syystä.
Kameeli, jonka selkään oli sälytetty puuvilla-kuorma, luiskahti
ahtaalla batsarin tiellä ja särki langetessaan jonkun työpajan oven.
Musertuneen oven romaus, kameelinajajan huudot ja sisällä olevain
juutalaisten kirkumiset, kaatuneen kameelin ympäri keräytyvä väentulva,
kaikki tämä käsitettiin yht'äkkiä metelin alkeeksi, ja siitä syntyi
yleinen hämmennys, pelko ja pako.
Kun mielet tarpeeksi asti kiihtyvät johonkin suuntaan, silloin ei
tarvita kuin kipinä ilmitulen leimuamiseen. Vähimmästä syystä silloin
syttyy kamala kauhistus. Onnettomuudeksi oli kylläkin syitä olemassa
tällaiseen mielten kiihkotilaan. Sillä Turkkilaisten äreys ärtyi päivä
päivältä, he liikkuivat joukottain asuma-alueillansa ja jopa kuultiin
heidän uhkailevan hyökätä kristittyjen päälle.
Minä en vielä tiennyt näistä mitään, enkä luullut sinä päivänä saavani
kokea uusia mielenliikutuksia.
Sanoin juutalaisille hyvästi, panin takkini rinnan päältä kaksin
kerroin, paremmin suojellakseni rahakukkaroa povessani, ja läksin
palaamaan kotia. Mutta tuskin astuin torin pääkadulle, kun uudestaan
kuulin huutoa ja kiljuntaa, ja ennenkuin vielä kerkesin mennä lymyyn
tai ryhtyä muihin varokeinoihin, jouduin keskelle Turkkilaisten parvea,
jotka juoksivat, paljaat miekat käsissään. Miten he eivät tallanneet
minua maahan eivätkä surmanneet minua, sitä en vielä nytkään saa
ymmärrettyä.
Tulva tempasi minut mukanaan. Minäkin juoksin heidän kanssaan. Siellä
täällä sain potkun tai nyrkinkolhauksen, mutta juoksin, juoksin pelosta
huumautuneena, yhtään tietämättä, minne menin tai mikä minulle lopuksi
tulisi; enkä aatellutkaan näitä. Kaikki oli kuin unta, kauheaa unta.
Minä tiesin varsin hyvin kaikki Smyrnan kadut, mutta mitä katuja tuossa
kiisin, en nähnyt enkä nytkään tiedä.
Sen vaan muistan, että erään kadun kolkassa näin khanimme oven
vastapäätäni ja tunsin sen. Se oli puoleksi avoinna. En tiedä, miten
jouduin khaniin, kammiooni, lähelle isääni. Kaikki tuo on jäänyt
sekaiseksi mieleeni.
Muistan vaan, että toipuessani makasin vuoteella selälläni raskaasti
hengitellen. Isäni kallistuen pääni ylitse pirskotti päälleni kylmää
vettä.
Muistan että tunsin raskaan painon povellani, vasta silloin juohtui
mieleeni kukkaro. Pistin käteni poveen ja otin sieltä kukkaron esille.
Muistan isäni hymyilleen, kun kurotin hänelle kukkaroa. Tuota hymyilyä
luulin silloin ilon ilmeeksi rahojen pelastuksesta. Mutta sitten kun
itse sain lapsia, oivalsin sen oikean merkityksen.
Mitä minä nyt rahoista väliä pidän? Sinua, poikani, minä vain
ajattelen! -- Kas, se oli isän hymyilyn tarkoitus.
Isäni rakasti minua syvästi. Ei hän sitä minulle koskaan sanonut eikä
näyttänyt hyväilyillä tai muilla hellyyden purkauksilla. Vasta hänen
kuoltuaan, kun hän ei enää ollut vieressäni ja minä muistissani
tähystelin monivuotisen yhteis-elomme vaiheita ja vähimpiäkin seikkoja,
vasta silloin oikein ymmärsin ja arvoltaan arvasin, kuinka suuresti hän
minua rakasti. Ja miksi niin? Siksikö, että meidän täytyy jotakin
kadottaa, oikein oivaltaaksemme koko sen arvoa? Vai siksikö, että kovat
onneni ja kärsimykseni vasta myöhemmin avasivat mieleni silmät ja
laajensivat sydämmeni?
Vaan minnehän nuo Turkkilaiset riensivät? Sen sain jälestäpäin tietää.
He pyrkivät "frankien"[4] asunnoille, pahat aikeet mielessään niiden
asujamia kohtaan. Onneksi eräs pasha ehti heidän edelleen ja sai heidät
hillityksi, ettei mitään turmatyötä tapahtunut sinä päivänä.
Varsinainen hirmuvalta ei ollut vielä alkanut. Ja kuitenkin tuo meteli,
tuo ensimmäinen aseellisten Turkkilaisten mielenosotus kristityitä
vastaan, tuo minun ensimmäinen todellisen vaaran koettelemiseni, jäi
muistiini piirretyksi ehkä elävämmin kuin kaikki, mitä jälestäpäin
jouduin näkemään ja kokemaan.
Tuosta päivästä pitäen Turkkilaiset kävivät yhä julkeammaksi. Verta
vielä ei vuotanut, mutta soimaukset, uhkaukset, tuimat katseet ja
aseiden heristys olivat pelottavia lähestyvän myrskyn enteitä.
Mikäli kapinan henki yltyi, kävivät olot yhä tukalammiksi. Jokaiseen
vapauden huutoon Helleenein puolelta vastasi Turkkilainen uudella
uskonvimman purkauksella, kunnes vihdoin kaikki sulut sortuivat ja
Turkkilaiset riehuivat raivostuneina, murhaten, ryöstäen ja vieden
orjuuteen.
Tiedot eivät tulleet meille säännöllisesti eikä säntillisinä. Mutta
kajahtipa kuitenkin tavalla tai toisella meidänkin khanimme hämäriin
nurkkiin kansalliskapinan ensimmäiset täräykset. Niinpä saimme tietää
Vallachian tapaukset, saimme kuulla, että Morea oli noussut
vastarintaan, että Patraan arkkipiispa ja Peloponneson etevimmät miehet
olivat astuneet liikkeen etupäähän, ja yht'aikaa saapui sanoma, että
Hydra ja Spetsa olivat yhtyneet kapinaan.
Kun, muistissani palaten tuohon menneesen kunnian aikaan, harkitsen
kutakin seikkaa erikseen sekä, silloisia tunteitani selitellen, pidän
niitä jonakin heijastuksena sen ajan yleisestä mielipiteestä, niin
päädynpä usein siihen johtopäätökseen, että saartemme osan-otto
kansallisliikkeesen heti sen alusta asti vaikutti ehkä enemmän, kuin
moni nykyään saattaa ymmärtääkään, kapinan leviämiseksi ja
varttumiseksi. En sano tuota sen varsin suuren aineellisen avun vuoksi,
minkä kreikkalaiset laivat toimesivat kansalle, enkä niiden loistoisain
urotöiden vuoksi, joista uusi kuihtumaton kunnian seppele solmettiin
helleenisen nimen ympäri. Ei; nämätpä näimme ja älysimme vasta
jälestäpäin. Vaan heti alusta, kun me, jotka elimme etäällä kapinan
tulivuoren suulta, kuulimme Hydralaisten, Spetsalaisten, Psaralaisten
heiluttavan vapauden lippua, oivalsimme elävämmin sen, mitä nyt
puuhattiin.
Hydran, Spetsan ja Psaran laivurit edustivat tavallaan näkyväisellä ja
aistiperäisellä aineksella kapinan yleistä, yleishelleenillistä
luonnetta. Useat heistä olivat näet tuttuja, useita katsottiin
ystäviksi, heidän nimensä ja kasvonsa olivat tutut kaikissa satamissa,
missä Helleenejä liikkui. Kun siis kuulimme, että nuo miehet,
tuttavamme, ystävämme, taistelivat uskon ja isänmaan etehen ja olivat
vannoneet joko vapautuakseen tai kuollakseen, innostuimme kaikki paljoa
enämmin kuin kuullessamme Ypsilantin liikkeestä tai vieläpä
Peloponnesonkin kapinoimisesta.
Juttelen taistelon ensi alkeista ja ensi mielivaikutteista. Sittemmin
tuli uusia seikkoja lisää, joiden aiheesta tulimme tuntemaan meidän ja
kapinoitsijain välisen siteen katkeemattomaksi. Turkkilaiset, kun
kaikkialla tappoivat ja kiduttivat lapsia ja aseettomia miehiä,
näkyivät pitävän huolenansa muistuttaa meille heimokuntamme
keskinäissidettä, jos olisimmekin olleet halukkaat unhottamaan sen.
Älä, lukija, pahaksu että poikkeen aineesta syrjään. Vanhuksen käsi,
totellen sydämmen pakotusta, viipyy mielellään tuolla nuoruuden
päivissä, joihin niin paljo kärsimysten ja tunteiden muistoja on
kertynyt. Aikeeni on kyllä supistautua kertomaan elämäni vaiheita.
Mutta meidän kunkin elämä on vain pieni yhtönen, joka riippuu kiinni
meitä ympäröiväin olojen kokonaisuudesta. Kuinka voisin aina erottaa
halvan itseni keikahduksia sen yleisen tuulispään pyörteistä, jonka
mukana se temmattiin?
Tästä syystä ja sentähden, että olen vanha ukko, en luultavasti saata
olla syrjään poikkeematta muistelmiani kirjoittaessani. Mutta eihän
sinun mitenkään tarvitse lukea minua päästä päähän, lukijani. Kun olit
pieni ja hoitajasi kertoi sinulle satuja, kertoili hän tyydyttääkseen
yhtä paljo omaa kertomis-tarvettansa kuin sinun utelijaisuuttasi.
Monasti ehkä uni yllätti sinun. Mutta lapsen tyttö jatkoi juttuansa, ja
unesta herätessäs kuulit kertomuksen lopun. Kas, senpätähden monesta
sadusta muistat vaan alun ja lopun, itse tietämättäsi, miksi et muista
keskikohtaa. Mutta minun omassa sadussani ei oikeastaan ole alkua eikä
loppua, sentähden sopii sinun nukkua vaikka kohta. Et sinä keskeytä
minua.
Ensimmäiset sanomat kapinasta saapuivat meille suuren paaston aikana.
Millainen paasto ja millainen pääsijäinen tuo olikaan meille! Kävimme
säännöllisesti kirkossa, varsinkin koska sillä matkalla sai uutiset
kuulla. Nepä olivat usein valheellisia, tavallisesti liioiteltuja,
mutta sittekin ainoat uutiset, mitä saimme. Älköönkä kukaan luulko,
että huoli näistä vieroitti mielemme kirkollisista menoista.
Päinvastoin! Uskonnollinen mieli oli silloin hyvin vireä; mielestämme
kansamme vaivat niin sanoakseni pukeutuivat lihaan Kristuksen
kärsimyksessä, ja Suuren viikon[5] yölliset juhlamenot kuvasivat
seurakunnan sieluntilaa.
Suuren viikon keskivaiheilla levisi surkeita huhuja. Kerrottiin että
Kostantinopolissa oli ihmisiä vangittu ja surmattu, tavaraa
takavarikkoon otettu, jopa että useita kansan etevimmistä miehistä oli
teloitettu.
Pääsiäispäivänä saimme tietää, että päätulkki Murúzis oli tuomittu
kuolemaan. Näiden peräkkäisten surusanomain saattama kauhu peitti
mustalla murhevaipalla Ylösnousemisjuhlan ilon.
Muutamain päiväin perästä tuli kamala kauhistava sanoma. Patriarkka oli
hirtetty! Hänen ruumiinsa oli heitetty Juutalaisten häväistäväksi ja
silvottavaksi! Tämäkös tieto viilsi sydäntämme ja hervostutti
polviamme!
Kaksinkertainen tunne valtasi meidät; se kauhistus, jonka joka
kristittyyn, joka Helleeniin synnytti solvaus, tehty patriarkan pyhälle
persoonalle, kansan pyhälle päälle; ja se tunto, ettei meidän kenenkään
henki enää ollut turvassa. Jos sulttaanin hallitus julkee pääkaupungissa
näin kohdella kansamme päämiehiä ja ylimpiä, millaisten vaarojen
alaisia olimmekaan sitten me halvat "rajahit" ja mitä meidän olikaan
peljättävänä Smyrnan ja vielä enemmän Aasian Turkkilaisten
hillimättömästä raivosta.
Joku aika sitten oli jo alkanut Smyrnan tienoille keräytyä suurin
parvin sissisotureita, joita verenjano ja saaliinhimo oli vietellyt
Vähän-Aaasian sisämaista. Pasha näytti kuitenkin vielä pitävän huolta
asukasten turvallisuudesta ja sai pidetyksi nuo pedot ulkopuolella
kaupunkia. Mutta heidän läheisyytensä kiihotti paikalla-asuvia
Turkkilaisia. Nämät yltyivät päivä päivältä uhkaavaisemmiksi ja
uhkauksesta käytiin toimeenkin. Usein käsi tapasi tikaria, tikari lähti
helposti tupesta, ja monta viatonta haavoitettiin, jopa muutamia
tapettiinkin Smyrnan kaduilla.
Mutta nämä olivat vain uhrin alkajaiset. Sittemmin tuli vimman
juhlakemut, surmat, tulipalot, ihmisryöstöt, eikä ainoastaan kaduilla
ja toreilla ja kristittyjen huoneissa, vaan vierasten konsulaatteinkin
lippujen alla, jopa euroopalaisilla laivoillakin, joista pakolaisia
sadottain laahattiin pois ja surmattiin. Mutta näistä sain vasta
jälestäpäin tietoa. En nähnyt niitä omin silmin, enkä tahdo kirjoittaa
muuta kuin mitä itse näin ja katsoin.
Sillä välin alkoivat useat jo ensi päivistä asti salaa paeta. Melkein
joka päivä kuulimme, että joku meidän tutuistamme oli kadonnut
näkymättömiin. Miten hänen oli käynyt? Lieneekö hän surmattu? Vai
piilikö pelosta? Vihdoin hänen pakonsa tuli tietyksi. Pakenijain
esimerkki ja päivä päivältä karttuvain vaarain pelko eivät herjenneet
meitä kiusaamasta, isääni ja minua. Meidät valtasi vastustamaton paon
halu. Emme aatelleet mitään muuta kuin miten pääsisimme pakosalle.
Mutta se asia kävi päivästä päivään vaikeammaksi. Turkkilaiset
virkakunnat eivät enää sallineet "uskottomain" lähteä pois.
Kerrottiinpa, mutta emme vielä tahtoneet sitä uskoa, konsulien saaneen
käskyn karkoittaa vieraille laivoille paenneet niiltä pois. Emme
uskoneet sitä, ja kuitenkin se oli tosi. Kaikeksi onneksi löytyi
sentään konsuleita ja laivureita, joilla oli ihmissydän, jotka eivät
tahtoneet ruveta teurasuhrein hankkijoiksi Turkkilaisille.
Noina päivinä saapui Smyrnaan isäni vanha ystävä, katteini Visvilis,
joka kuljetti Venäjän-lipun alaista laivaa. Isäni hengähti keveämmin,
kuin eräänä aamuna näki hänen astuvan sisään khaniin katsomaan meitä.
Vanha laivuri tuli tarjoomaan laivaansa meidän käytettäväksemme. Kolmen
päivän päästä, sen jälkeen kuin hän oli lastinsa purkanut, lupasi hän
saattaa meidät ylitse Chioon.
Chioon! -- minä huudahdin, kun isäni ilmaisi minulle päätöksensä. --
Tokkohan siellä olemme turvemmassa kuin täällä?
Siellä olemme kumminkin kaikki yhdessä äitisi ja sisartesi kanssa. Joko
pelastumme niiden kanssa, tai joudumme kaikki saman surman suuhun.
Sillä välin varustelimme lähtöä. Eipä kuitenkaan ollut aikaa suuriin
varustuksiin emmekä sopimattomilla toimilla tahtoneetkaan ilmaista
salaista hankettamme. Kauppatavaramme päätimme heittää Herran haltuun,
saamatta jääneet saatavamme velkamiestemme omantunnon nojaan, jos nämät
pelastaisivat henkensä. Keräsimme kokoon niin paljo rahaa kuin saimme,
ja kolmantena päivänä me sykkivin sydämmin, laivurimme kanssa tehdyn
sopimuksen mukaan, odotimme auringon laskua.