«Minä jäin elämään. Minä paranin; mutta mitä oli elämäni! Minut
päästettiin sairashuoneesta; minun oli elättäminen henkeäni maassa,
jossa ei kukaan minua kieltäni ymmärtänyt, jossa ei minulla ystävää
ollut. Vaaleana, horjuvana, nälkäisenä kulin Lontoon suuren kaupungin
katuja. Suomeni ja sinä, Maria, olitte mielessäni. Kumminkin kiitin
Jumalaa, että olin teistä eroitettu. Koetin eroittaa teidät
mielestänikin; vaan turhat olivat semmoiset koetukset. Muistot eivät
sydämestäni siirtyneet«. --
«Olin nälkään nääntyä; rukoilin ruokaa, vaan ei ymmärtänyt kukaan minua.
He katsoivat kummastellen kerjäläistä; he tekivät pilkkaa hänestä. Ja
kerjäläinen! Hän kärsi, hän luuli nyt vihdoin kuoleman saavuttavan
hänen. -- Vaan silloin, kun oli hätä suurin, oli apu lähinnä. Kuulin
puhuttavan ruotsin kieltä; minä heräsin surullisista unelmistani. Menin
puhujan tykö. Kerjäläiselle, joka tunkeusi herran tykö, naurettiin, vaan
kerjäläinen ei siitä huolinut. Auttakaa minua, jos voitte, sanoin minä
oudolle, joka ymmärsi minun kieltäni. Hän ja se, jota hän puhutteli,
silmäilivät pitkään minua. -- Te katsotte kummaksi täällä tavata
tämmöistä miestä, sanoin minä, te ehkä tahtoisitte päästä minusta. No,
antakaa minulle leipämuru, ja te pääsette. -- Oi, väärin tein minä
näille rehellisille ihmisille. -- He eivät minulle leipää antaneet, vaan
he veivät minut sinne, missä he asuivat; he kysyivät, mistä minä olin,
he kysyivät nimeäni, säätyäni, ja he saivat tietää tuon. -- Ja nyt! Ei
hätää enää. Rakas kuin veli olin minä heille. -- Arvaa, arvaa, Mariani,
kuka tämä herra oli! -- Ei vähäarvoisempi kuin Ruotsin ministeri«. --
«Vaan tässä alkaa elämäni ensi osa loppua. Sen sumuiset pilvet rupeevat
nyt haihtumaan, ja uuden päivän koite nousee. Tämän ylevän ministerin
luona tapasin minä miehen, jota minun tulee ijäti kiittää, jos on
minussa mitään muutosta tapahtunut. Hänen nimensä oli Marthany, ja hän
oli sukuperää puolalainen. Hän oli vanha mies. Innon myrskyt eivät häntä
enää ajaneet sillä merellä, jossa minä olkena olin heilunut. Mitä
kovinta elämä saattaa vastahakoisuutta antaa, oli langennut hänen
osalleen. Hänen perheensä oli miekka vienyt kuolemaan, suvustansa oli
hän yksin jälellä; vaan hän ei nääntynyt tämän surukuorman alle. Valkeat
kuin lumi kirkkaana jouluyönä Suomessa olivat hänen harvat hivuksensa,
koukkuiseksi olivat vuodet saaneet hänen niskansa; mutta se tuli, joka
paloi hänen suurissa, aina ystävällisissä silmissään, näytti hänessä
asuvan sielun, jota tämän maailman vastatuulet eivät olleet voineet
karille heittää. -- Marthany yksin ymmärsi minun tilaani, ja isänä
tarttui hän melaan, ohjaten satamaan minun elämäni kuohussa melkein
haaksirikkoon joutuneen alukseni. Jo ensi kerran nähdessäni hänet oli
kuin olisi sieluni kauan tuntenut häntä. Hän näytti minulle avun, joka
silloin maata kämpii ja kärsii, kun into mustilla suurilla siivillänsä
sydämessä lentää. Minä juttelin hänelle elämäni vaiheet, ja hän hymyili
ystävällisesti. «Sinä olet kärsinyt enemmän kuin minä«, sanoi hän; «vaan
kuule nyt, mitä minua on kohdannut!« Ja hän levitti eteeni nähtäväksi
elämän kohtalon niin kauhean, että minun hivukseni kauhusta kohosivat.
Hän jutteli nuoruutensa innosta, jonka rinnalla minun oli aivan mitätön;
hän näytti, miten tämä into vähitellen sammui ja miten hänelle nyt oli
mahdollinen onnellisena elää. Minä häpesin itseäni; mitä olivat minun
kärsimiseni tämän miehen surujen rinnalla! Hän hymyili minulle, niinkuin
ainoastaan ylevä saattaa hymyillä, kun tämän hänelle tunnustin. «Sinä
olet kovan koulun käynyt, sinäkin; mutta Jumalan kiitos, minä näen, mitä
näen«, sanoi hän, ja laskien kätensä päälleni lisäsi hän kyyneleet
silmissä: «Minä vihin sinut elämään«.
«Ja sinua, ylevä Marthany, tulee minun kaikista kiittää. Minä tunsin sen
vuoden kuluessa, jonka elin Lontoossa hänen huoneessansa, päivä päivältä
yhä paremmin, mitä hyvää hän minussa vaikutti. Hänkin oli nähtävästi
kiintynyt minuun, jos minäkin häneen. Minä sain sittemmin tietää, että
yksin minun tähteni hän lähti pitkälle retkelle, jolla hän näytti
minulle Euroopan kummimmat ja ihanimmat paikat; minä tiedän, että
ainoastaan minun tähteni hän pitkät ajat viipyi niissä kaupungeissa,
joissa oli kuuluisia oppineita. Mutta Marthany oli itse oppinut, ja
hänen ystävälliset neuvonsa ja opetuksensa kylvettiin hyvään maahan --
minun sydämeeni. -- Ainoa asia oli, jossa emme sopineet. Marthany oli
katoolilainen, oli nuorena käynyt jesuiittain kouluissa, ja näitten
opetukset elivät nuoruuden jäntevyydellä hänessä vielä vanhoilla
päivillänsäkin. Mutta toiselta kannalta katsoen oli hän mies, joka ei
väkisin omaa uskontoansa tahtonut muihin tunkea, ja vaikka meillä näin
oli eri uskontomme, oli meidän välimme muuttumatta niinkuin isän ja
pojan. Hän, Mariani, hän oli se, joka viritti minun sammuvaiset
toiveeni. Hän puhui sinusta hellästi, ja kun minä ajatuksiini vaipuneena
alakuloisena istuin, tuli hän ja, lyöden minua ystävällisesti olalle,
sanoi hän: «Nyt muistaa Maria sinua! -- «. Sanalla sanoen: Marthany oli
kaikinpuolin minun hyväntekiäni. Hän vaikutti kummallisesti minun koko
olentooni. -- Usein kysyin itseltäni syytä tuohon, vaan nyt vasta
ymmärrän, että syy oli hänessä, hänen ylevyydessään, niissä avuissa,
joilla avun tiellä kulkeva aina vaikuttaa jokaiseen, joka hänen
kanssansa yhteen tulee. -- Vertauksilla koetti Marthany opettaa minua
tuntemaan omaa itseäni, ja kuta enemmän minä tätä opin, sitä syvemmät
olivat hänen vertauksensa. Ja kun hän näki, että minä ymmärsin mitä
luonteeni vikaa hän tarkoitti, nauroi hän ystävällisesti, eikä hän sen
enempää siitä asiasta puhunut. -- Oi, Mariani! Olisit kuullut hänen
sanojansa, kun me Italiassa korkean vuoren kukkulalla seisoimme. Allamme
lepäsi tuo ihana ikuinen maa, jonka tuhannet suuret runosankarit ovat
lauluillaan ijankaiken kuuluisaksi tehneet; meidän ylitsemme nousi
alkava päivä sanomattoman kauniina, kirkastaen aamuvalollaan kukkulat
ympärillämme. Silloin, silloin lienee vanhus tuntenut suuruutensa
enemmän kuin muulloin; sillä hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin aamun
koite, ja se kyynele, joka auringon hohteessa välkkyi hänen
silmäripsissään, oli mielestäni kauniimpi kuin kalliin helmi. Minä
katselin kummastellen häntä. Hän ei nyt ollut sama kuin ennen; hän
muisti nyt, hänkin, ja hänen kyyneleensä oli tälle muistolle pyhitetty.
Kauan istui hän tuossa ääneti. Vihdoin rupesi hän puhumaan. «Minä
muistan maan«, sanoi hän. «Galisia on maan nimi. Siellä eli nuorukainen
vanhan setänsä tykönä. Tällä sedällä oli kasvattityttö, kauniimpi kuin
ihminen saisi olla. Hänen silmänsä! Katsele, Johannes, tuonne, missä
aurinko nousee, semmoiset olivat hänen silmänsä. Hänen kasvonsa! Luo
silmäsi alaspäin; kaunis, ihana kuin tämä maa olivat hänen kasvonsa. Ja
hänen sydämensä! Se oli puhdas kuin tämä ilma, jota täällä hengität.
Nuorukainen rakasti tätä tyttöä, eikä tyttökään nuorukaiselle kylmä
ollut. Nuorukaisen vanha setä, ukko, joka paljon maailmassa oli kokenut,
yhdisti nämät rakastavaiset. Kysy, Johannes, elivätkö he onnellisina!
Vaan Puolan maa oli nuorukaisen kotomaa, ja sinne vie hän rakastettu
puolisonsa. Silloin syntyi Puolassa tuo sota, jonka uhrina nuorukainen
maastansa muukalaisena kulkee. Sinne jäi hänen puolisonsa, sinne jäi
kaikki, mitä hän elämässä rakasti. Särjetyin sydämin on tämä nuorukainen
kulkenut ympäri maailmaa. Hän ei voi unhottaa, vaan hän on nyt oppinut
luottamaan Jumalaan. Sitä hän ei ennen osannut. Se oli hänen voittonsa
Johannes, sinä tiedät, että tämä nuorukainen olen minä. -- Älä epäile,
anna ajan kulua! Minä en saa enää tässä elämässä takaisin sydämeni
helmeä, sillä hän ei täällä maan päällä enää ole; vaan sinä -- sinä saat
helmesi, kun on aika kulunut ja kun olet oppinut tuntemaan oman
sydämesi! Ole vakuutettu siitä!... Silmäile ylöspäin!« puhui hän oltuaan
hetken aikaa ääneti. «Taivas on puhdas. Semmoinen on kerran jokaisen
ihmisen sydän ollut. Vaan nuoruuden yhä kasvava into sumustaa pian
sydämen. Nuorukainen ei tyydy omaan onneensa; hän ei ymmärrä, että hänen
sydämensä on täynnä, kun se puhtautta täynnä on. Nuorukainen tahtoo
vaikuttaa elämässä. Niinkuin tämä kaunis taivas pian on pilviä täynnä,
niin on pian myös nuorukaisen sydän ajatuksia täynnä, ja niinkuin pilvet
vetäyvät kokoon, niin nuorukaisen ajatuksetkin. Vaan hän näkee pian
erehtyneensä. Kuka silloin poistaa pilvet hänen sydämestänsä, kuka voi
hallita niiden paljoutta? Myrsky nousee; kuka voi sitä tyynnyttää?
Silloin on sota ihmisen sydämessä, kova sota. Vaan niinkuin luonnossa
myrskyn jälkeen ilma väliin lämpiää, väliin jähtyy, niin on ihmisenkin
sydämen laita. -- Sinun sydämesi, Johannes, on tuntenut syvyydessään
sotaa sodittavan; vielä ei ole sota loppunut; loppumaisillaan se on. Jo
välkkyy auringon ensi säteet pilvien raosta. Varo itseäsi! Pilvet voivat
jälleen vetäytyä kokoon, ja silloin! Sinä sanoit, että elämäsi aamu oli
sumuinen; olkoon niin! Mutta oletko miettinyt, mitä ne pilvet olivat,
jotka sinun aamusi sumuun saivat? Ne olivat hattarapilviä vaan; ne
vetäysivät sivulle, kun Mariasi näit, ja kun sinä luulit hänen hylänneen
sinut, silloin musteni koko sydämesi taivas. Miksikä? Sen vuoksi, ettet
sinä voinut näitä pilviä hallita, että luottamus itseesi, sinun suuri
itsekkäisyytesi, silloin tyhjään raukeni sen vuoksi, että näit voimasi
loppuvan, näit oman itsesi mitättömyyden. Minä olen rakastanut sinua
enemmän kuin ketään nuorukaista maailmassa, olen koettanut puhdistaa
sinun sydäntäsi; mutta en tiedä, miten olen onnistunut. Jumala tietää
sen. Minä tiedän, näetsen, Johannes, minä tiedän, että sydämen sota on
terveellinen, mutta tiedän myöskin, että myrskyinen sydän on suuriin
töihin voimaton, että puhtaasta sydämestä vuotavat puhtaat työt. Tuon
tiedän minä, ja jos olen tuon tiedon voinut istuttaa sinun sydämeesi,
kun on sydämesi puhdistunut, silloin, Johannes, jos Jumala antaa minun
elää, tahdon minä viedä sinun Mariasi helmaan. -- Sinä et usko minua! No
niin, se on luonnollista! Mutta saat kerran nähdä minun aavistaneen
totta. Minä tunnen kertomuksistasi Mariasi; hau rakastaa sinua. Sinä
olit ihminen; sinä luulit hattarapilviä ukon pilviksi. Niin voi ihminen
erehtyä; mutta Mariasi rakastaa sinua«. --
Minä kuuntelin vanhusta melkein hengittämättä. Minä ymmärsin, mitä hän
tarkoitti, ja minä tiedän nyt, että hän on onnistuva. Hän ei katsonut
maailmaa matalalta katsantokannalta; hän avasi minunkin silmäni, ja
viisaasti paljasti hän minun vikojani. --
«Sinun mielestäsi, Johannes«, puhui Marthany kerran, «on rakkaus suurin
kaikista voimista maailmassa. Se on totta. Mutta ei semmoinen rakkaus
kuin sinun. Sinun rakkautesi rakastaa tuota ulkonaista kuvaa; sinä
rakastat Mariaa. Sinä et ole eroittanut, mitä hänessä on rakastettavaa,
mitä ei; sinun rakkautesi on sokea. Ja kumminkin on se juuri rakkaus,
jonka pitäisi tehdä meidät näkeviksi! Sinä olet puhunut minulle, mitä
sinä rakkaudesta saarnasit. -- Kuule! Kuka sai sinun saarnaamaan?
Luuletko, että se oli sinun rakkautesi, että se rakkaus oli todellinen.
Ei, ei! Itsekkäinen oli se, vaikka en saarnasi sanoja vääriksi sano.
Sinä et itse tiennyt, kuinka totta sinä puhuit; mutta valhetta sinun
sanoissasi oli se, ettet sinä niin olisi puhunut, ellet olisi luullut
Mariasi hylänneen sinut. Sinä aavistit olevan rakkautta, joka on tätä
maallista korkeampi, ja kumminkin olit sinä ainoastaan tähän maalliseen
rakkauteen sidottu. Johannes, etkö jo ymmärrä? Sinä näet rakkautta,
onnellisuutta maailmassa, ja kumminkin, kuinka kaukana on maallinen
rakkaus tuosta autuaasta, taivaallisesta! Sinä olet itse maallista
rakkautta kokenut; kun sen perusta vaipui jalkaisi alta, olit sinä
nääntyä. -- Näe nyt jo eroitus! Todellinen rakkaus ei näänny koskaan.
Minä myönnän, että se kärsii; sillä ihminen on ihminen niin kauan kuin
hän elää; mutta se ei kärsi, niinkuin sinä kärsit. Itse hylättynäkään ei
se hylkää. Todelliselle rakkaudelle on sama, saako se maalliselta
kannalta katsoen nimittää rakastettua omakseen tahi ei. -- -- Sinä et
usko minua. Minä myönnän, että hylätty kärsii; mutta se on ainoastaan
ihmisen maallinen, itsekkäinen osa, joka kärsii. -- -- Rakastaahan
Jumala meitä, vaikka emme häntä rakasta; ei hän sure itsensä tähden,
niinkuin me suremme, kun rakkautemme hylätään, vaan hän suree meidän
tähtemme. -- -- Sinä pudistat päätäsi, Johannes! Se on mahdotonta
ihmiselle, tuo, sanot sinä. Minä myönnän, että tämmöinen rakkaus
maailmassa on mahdoton; mutta onko rakkaus siis maallinen? Taivas on
rakkauden koti, ja juuri rakkaudella opimme me tuntemaan rakkauden isää,
Jumalaa. Ja hänen rakkautensa mukaan pitäisi meidän rakkautemme
muodostua«.
Näin oli Marthanyn tapa puhua, ja kun hän näin puhui, oli taivaan kirkas
loiste hänen silmissään. -- Niinkuin rakastettua lasta seurasi hän
minua. Hän vei minut sinne, missä riettautta näimme; siellä näytti hän
minulle riettauden julmuuden. Toiste puhui hän ylevyydestä, jonka
vertaista ei maan päällä löytynyt kenessäkään muussa kuin hänessä
itsessään.
Ja tämmöisen miehen opetuksen johdolla on Johannes muuttunut semmoiseksi
kuin hän nyt on. -- Kaksi vuotta kulettuamme ympäri Euroopassa palasimme
Englantiin takaisin. Siellä sain minä sen arvonimen, joka minulla nyt
on. Usein pyysin minä Marthanya seuraamaan minua tänne sinun luoksesi,
Mariani. Vaan aina hän hymyillen vastasi: «Ei vielä; kun aika tulee,
niin seuraan minä sinua mielelläni Suomeen«. Ja mielellänsä on hän
seurannut minua tänne, vaikka ei siinä tarkoituksessa kuin minä toivoin.
Hän on nyt elämänsä lopun saavuttanut. Hän on poissa. Kaunis unelma on
minun matkani maailmassa hänen rinnallaan ollut. -- Minä sanon vieläkin
kerran: tämmöisen miehen johdatuksella on Johannes muuttunut semmoiseksi
kuin hän nyt on. --
Vaan Mariani! Sinä tahtoisit ehkä tietää minun retkistäni, niistä
tapauksista, jotka ovat minua kohdanneet. Sinä ehkä tahtoisit tietää,
miten Marthany askelittain johdatti minua paremmalle tielle? -- Me
olemme nyt yhdistetyt; elämäni kuluessa tulee ehkä tilaisuutta vielä
kertoa tuosta. Minä tahdon nyt vaan mainita, että niinkuin kiusaaja
muinen vei Vapahtajamme korkealle vuorelle ja osoitti hänelle kaikki
maailman valtakunnat ja niiden kunnian, niin vei Marthany minut; mutta
hän ei mikään kiusaaja ollut. Hän ei käskenyt minun kumartaa maallisia;
hän käski minun nostaa silmäni ylöspäin. Hän käski minun vuorelta
silmäillä alas, ei tarttua maailman mutaan, vaan koettaa nostaa maailmaa
voimani mukaan ylös Herran luo».
«No, Mariani, mitä sanot nyt Johanneksesta; onko hän tehnyt oikein vai
väärin seuratessaan Marthanyn opetuksia? Tekeekö hän väärin siinä, että
hän omakseen koettaa saada nämä opetukset, vaikka hän tosin havaitsee
olevansa kaukana siitä, mihin hänen pitäisi ennättää?« --
Maria ei vastannut sanaakaan; hän oli vaalea, ja kyyneleet juoksivat
hänen poskiansa myöten. Vihdoin nousten ja painaen kädet rintaansa
vastaan lausui hän: «Johannes! Mitä minä olen sinulle! Oi, ennen olisit
sinä saattanut rakastaa minua; nyt et enää voi... Mutta, Johannes! Yksi
maailmassa löytyy, joka sinua rakastaa niin kuin sinä tahdot olla
rakastettu -- se yksi, se ainoa on ... Anna. --«
«Anna!« huusi Johannes hämmästyen. -- «Nyt ymmärrän minä. Niin, Anna on
ylevä, jalosydäminen tyttö. -- -- Mutta, Maria, onneni maan päällä voin
minä ainoastaan sinun rinnallasi löytää. Hän, joka oli minun isäni, hän
sanoi, kun minä viimeisen kerran hänen kättänsä puristin: «Mene, mene
nyt Mariasi luo!« --
«Sinä luulet, että minä olen sinua parempi nyt« -- lisäsi Johannes, kun
eivät Marian kyyneleet lakanneet vuotamasta; «mutta sinä luulet väärin.
-- -- Minä olen ainoastaan näyttänyt vähän sitä tietä, jonka perillä
minä tiedän rauhan ja varsinaisen onnen löytyvän; minä tiedän, että
Mariani tahtoo minua seurata, minua johdattaa sillä tiellä. --«
Nyt painoi Maria kasvonsa Johanneksen rintaa vastaan. Johanneksen
rinnalle vuotivat hänen kyyneleensä.
«Minä seurasin Marthanyn lupausta; minä astuin laivaan ja sain onnen
pelastaa sen, joka minulle rakas on. -- -- Nyt, nyt olen minä maallisen
sataman, maallisen onneni saavuttanut; kahden pyrimme nyt siihen
satamaan, jossa onnen koti löytyy«. --
«Paljon olet kärsinyt minun tähteni, rakas Johannes«, sanoi Maria ja
katseli ylkäänsä silmäyksillä, joista loisti suurin onnellisuus. «Oi,
jos sillä, että sinua tahdon seurata elämäni viimeiseen hetkeen saakka,
voin mielestäsi luovuttaa entisen ajan katkeruuden, niin, Johannes,
tässä on minun käteni; ohjaa sinä horjuvaista siihen satamaan, johon
itse pyrit. -- -- --«
«Maria!« vastasi Johannes innokkaasti. «Kiitoksia näistä sanoistasi! --
Sinä olet ollut rikas; sinä olet nyt köyhä. Kaikki mitä sinulla oli, on
tuli ottanut. Kuule! Ennen aikoina eli viisas mies; Sadi oli hänen
nimensä, Persian maa hänen kotimaansa. Tällä miehellä oli hyvä ystävä.
Tämä ystävä tuli kerran Sadia tervehtimään, ja kun hän muutaman päivän
kuluttua oli poismenossa, näki Sadi hänen kokoilleen ruusuja, narsisseja
ja muita ihania kukkia kaupunkiin vietäviksi. Sadi sanoi hänelle:
«Ruusuilla ei ole pitkällistä ikää, sen sinä tiedät, ja ruusutarhaston
kauneus katoo pian! Viisaat ovat sanoneet: «Sillä, joka katoo, ei ole
suurta arvoa«. Hänen ystävänsä kysyi: «Mitä sillä tahdot sanoa?« «Minä
tahdon«, vastasi Sadi, «kasvattaa ruusuja, tahdon valmistaa ruusutarhan,
jonka ruusut eivät koskaan lakastu, Jonka kukkiin ei syksyn myrsky
pysty«. Niin, Mariani, mekin! Tuli on polttanut kaikki; me seisomme
tyhjinä maallisista maailmassa. Mutta niinkuin Sadi tahdon minä
kasvattaa ruusuja, valmistaa ruusutarhan, jonka kukat eivät koskaan
lakastu, jonka ruusuihin ei syksyn myrsky pysty. Tämä ruusutarha on
meidän sydämemme. Itsensä tunteminen on suurin viisaus ja himojansa
voittaa on suurin voitto. Jos luulet minun saavuttaneeni tuon viisauden,
voittaneen tuon voiton, niin sinä petyt. Vielä olen kaukana siitä; mutta
minä toivon kerran omistavani tuon viisauden, voittavani tuon voiton.
--«
«Johannes!« huokasi Maria. «Nyt en minä sinua ymmärrä; mutta ehkä tulee
aika, jolloin minulle selvenee, mikä nyt on pimeydessä. Silloin, vasta
silloin on Mariasi oikein sinun. -- «