Johannes ja Maria.
On ilta, kaunis, ihana, vaikka syksyinen ilta. Tyyni kuin peili on
järven pinta, ja kirkas, sininen on taivaan laki. Olisi luullut kesän
vielä olevan, ellei kaikki luonnossa olisi näyttänyt kesän jo
kuluneeksi. Huone Kuusiston saarella, vanha, rapistunut, seisoo autiona,
itse syksyn kuvana.
Tyynen järven pintaa soutaa vakava mies. Hän soutaa vähäistä venettä,
jossa myöskin nainen istuu. Hän soutaa Kuusiston saarelle. Hän ei puhu
mitään, vaan hänen silmäyksensä osoittavat, että hänellä on paljon
puhumista, että hänen sydämensä on sanoja täynnä.
He laskevat maalle. Nainen ei nyt kukkakenttää polje. Kukat ovat
lakastuneet. Nainen ei nyt nuoruutensa ilossa juokse, ei jätä toveriaan.
Ei, käsi kädessä vieretysten he kulkevat ja lähestyvät vanhaa huonetta
saarella.
«Olemme tässä ennen näin istuneet«, sanoi hiljaisella äänellä Johannes,
sillä hän soutaja oli. «Maria! Sinä muistat tuon juhannuspäivän aamun!
-- Silloin paistoi aurinko kuumasti, alkaen uutta päivää; sininen oli
silloin taivas, mutta sen sinen kätkivät pian mustat, sumuiset pilvet.
Ne ovat nyt haihtuneet. Taasen paistaa aurinko, mutta sen paiste ei nyt
polta«.
Maria puristi ylkänsä kättä; hän ymmärsi, mitä Johannes tarkoitti.
«Suruiset ovat päiväni olleet«, jatkoi Johannes. «Mutta, Jumalan kiitos,
ne puhdistivat ilman, ne antoivat minun vielä nähdä elämäni auringon,
sallivat minun omanani syleillä sydämeni omaa. Niin! Anna kätesi
minulle; minä kertoessani elämäni vaiheita muistan silloin, ettei tämä
ole mitään unennäköä, mikään valekuva, että sinä, sinä Maria, nyt olet
minun«. --
Maria ei paljon näitä Johanneksen sanoja kuullut; hänen sydämensä, hänen
sielunsa läpi lensivät ajatukset entisistä ajoista, jolloin hau
iloisena, kevytmielisenä täällä oli juossut. Vaan kun nyt Johannes
rupesi kertomaan, mitä kaikkia tämä kevytmielisyys oli saanut matkaan,
silloin kuunteli Maria tarkasti, ja kyyneleet valuivat usein hänen
poskiansa pitkin.
«Minun elämäni sopii jakaa kahteen jaksoon« -- alkoi Johannes --
«kahteen jaksoon, joilla ei ole toistensa kanssa mitään yhtäläisyyttä.
Musta, kolkko, kamala oli edellinen, jossa sinun kuvasi, Maria, hetken
aurinkona loisti, mutta joka, kun tuo aurinko pilveen kätkeysi, yhä
enemmän musteni. Siihen ei sovi verrata taistelua ja meteliä luonnossa,
joka hirmuisesti valtasi kaikki, silloin kun tuon auringon sammuneeksi
luulin. Ei! Elävänä olin minä silloin kuollut. Se aika on muistossani
nyt kuin julma, hirmuinen unelma. Mutta, Jumalan kiitos! Minä olen
herännyt tästä unesta«. Ja kummastuneelle Marialle puhui Johannes nyt,
minkä jo tiedämme. --
«Minä tulin Aapon ja Sakari veljeni kanssa Turkuun«, jatkoi Johannes
kertomustansa. «Miten sinne tulin, sitä en itsekään tiedä. Oman itseni
varjo olin minä. -- Olisin tahtonut paeta pois koko maailmasta. Minun
täytyy tunnustaa, ettei paljon puuttunut, etten surmannut itseäni. Minä
kulin, Maria, kahdesti sinun kotisi luo; ensi kerralla tapasin
luutnantti Leistin ja serkkuni Annan; toisella kerralla juoksi
luutnantti Leist minun edelläni, ja minä näin, miten hän horjui
siltapuuta vastaan, miten hän vaipui Aurajokeen. Minussa ei ollut miestä
häntä pelastamaan, vaan minä huudollani herätin väkeä. Juuri kuin olisi
omallatunnollani luutnantin surma ollut, riensin minä Auran rantoja
alaspäin. Siellä näin laivan, joka oli valmiina lähtemään; minä löysin
veneen vesillä ja soudin laivalle. Ei liikkunut, ei näkynyt ketään
laivan kannella, kun sinne tulin. Tynnyrien väliin kätkeysin minä
kokkaan, ja kun aamulla laiva purjeitaan tuulelle antoi, ei tiennyt
kukaan minusta«.
«Oi Maria! Nämä päivät olivat hirmuiset«. --
«Veljellisesti hoitivat Sakari, Mikko ja vieläpä kapteinikin minua, kun
vihdoin kummakseen saivat nähdä oudon laivassa. Minä olin sairas, minä
olin kuolemaisillani. Kaikki sisällinen vaivani oli ruumiilliseksi
taudiksi puhjennut. Tästä meriretkestä en muista mitään. -- Me tulimme
Englantiin. Ei ollut minussa paljon henkeä silloin. Minut jätettiin
sairashuoneesen. Laiva meni matkaansa, meni, niinkuin vuosia jälestäpäin
sain kuulla, perikatoonsa; minä jäin elämään«.