Totuuden hetki.
Syys-yö levenihe ja pimeys laskeusi alas, kun Johannes ja Maria tulivat
takaisin Harmaalaan. Klaus ja Anna istuivat salissa. He näkivät heidän
tulevan, ja he näkivät, että Johannes ja Maria olivat onnelliset. He
eivät puhuneet mitään. Klaus vaan huokasi syvään.
Johannes ja Maria tulivat saliin.
«Nyt on töllin lapsi maallisen retkensä päähän päässyt. Klaus --
sallikaa, että minä näin teitä nimitän -- oletteko vihoissanne minulle,
kun minä olen teiltä aarteenne vienyt? Maria on tiellä jutellut, mitä
minä kahdeksan vuotta takaperin täältä lähtiessäni aavistin, että tekin
Mariaa rakastitte«.
«Minäkö vihoissani teille! Jumala olkoon todistajani tällä totuuden
hetkellä, ettei nyt vähintäkään vihaa minun sydämessäni asu teitä
kohtaan. Minä tiedän, että te olette ainoa, joka voitte tehdä Marian
onnelliseksi. Kipeästi tuo tosin pistää minuun; vaan vihasta on tuo kipu
kaukana. Kerran vihasin minä teitä; se oli silloin, kun Maria heitti
pois kädestänsä kukkani; vaan siitä ajasta on vihani monin kerroin
sammunut«.
«Minä tiesin sen, ja minä kiitän teitä, sillä te olette suurta ylevyyttä
minua kohtaan osoittanut; minä en sitä ikinä unhota. -- Nyt on totuuden
hetki, sanoitte te. Oikein, niin. Kuule, Anna! Sinullekin olisi minulla
sana sanottavana. Aurinko on nyt laskenut. Minä sanoisin sinulle: Anna
rakkautesi sammua niinkuin päivän viimeinen valo on sammunut; vaan minä
tiedän, että rakkauden säde ei ikinä voi sammua. Rakasta siis minua;
Maria lupaa sinulle sen, vaikken minä voi sinun rakkauttasi kohdata
muulla kuin veljellisellä rakkaudella. Mutta, Anna! Minä toivoisin sinun
tekevän, mitä nyt pyydän, vaikka minä tiedän, ettet sitäkään voi: sido
kohtalosi toiseen!«
Johannes silmäili Klausta.
Kummalliseen ahdinkoon saivat nämä Johanneksen sanat kaikki. Johannes
tunsi tuon; hän näki sanoillaan koskeneensa Annan arimpaan
sydänpaikkaan; mutta hänessä oli nyt miestä hillitsemään niitä voimia,
joita hän kutsui esiin. Klaus loi vakavasti silmänsä Johannekseen.
Nuhtelevaisella äänellä sanoi hän:
«Tekisittekö te Annana niin?«
«Nyt on totuuden hetki, sen olette itse sanonut«, vastasi Johannes.
«Tämä ilta ei siis saa kulua suorittamatta kaikkia, mitä meidän
välillämme on. Kummalliseen tilaan on kohtalo saanut meidät. Me kaksi,
minä ja Maria, olemme onnelliset. Te taasen tunnette paremmin kuin minä
sydämenne tilan. Minä sanoin toivovani, ettei niin olisi, vaan että
kaikki voisimme olla onnelliset; minä olen näyttänyt välikappaleen
onneen, mutta sinuna, Anna, en minä voisi tehdä, mitä sinulle olen
esittänyt«. --
«Sinulla on oikein, Johannes«, lausui nyt Anna suruisesti. «Tämä hetki
on totuuden hetki, minä tunnen sen. Minä! Minä en sido kohtaloani
keneenkään«.
Klaus ei sanonut mitään.
Maria lähestyi Annaa. Hän syleili häntä. Hämärä oli salissa, vaan Maria
tunsi kuuman kyyneleen polttavan poskeansa, kun hän Annaa suuteli.
«Ihmissydänten tiet ovat kummalliset«, sanoi vihdoin Klaus. «Intojen
myrskyt eivät enää pauhaa minun sydämessäni, niinkuin kahdeksan vuotta
tätä ennen. Minä tiedän, että sinä, Maria, olet onnellinen, se minun
onneni. Ole minulle niinkuin tähänkin saakka ystävä, enkä minä muuta
pyydä. Te, neiti Anna, jääkää te tänne, minun luokseni! Me emme voi
toinen toistamme rakastaa niinkuin sulhanen ja morsian toisiansa
rakastavat; veljen rakkauden tarjoon minä teille, antakaa sisaren
rakkaus minulle, ja ehkä saavutamme mekin hiljaisen onnen täällä«. --
Seuraavana hetkenä olivat kaikkien kädet yhdistetyt.
Kuu kumottava nousi taivaalle. Se näki, mitä tällä totuuden hetkellä
tapahtui, ja kun yön hiljaisuudessa sali vihdoin tyhjäksi jätettiin,
näki se vanhan paroonin kuvan seinällä ikäänkuin hymyilevän. --