Kostajan loppu.
Töllin poika, alhaisen lapsi, oli saanut takaisin nuoruutensa morsiamen.
He kävelivät edestakaisin onnellisina salin lattialla, kun ovi äkkiä
aukeni ja nuori ylioppilas astui sisään. Että hän matkalta tuli, se
nähtiin kohta. Maria muisti nyt isäänsä, ja kiireesti, ennenkuin
Klauskaan ennätti mitään kysyä, huusi hän:
«Tuletteko Turusta?«
«Turusta«, vastasi ylioppilas. «Siellä on surkeus yleinen«.
«Onko isäni arkku valmis?« kysyi Maria suruisesti.
«On. --«
«Mitä muuta kuuluu?« kysyi Klaus, kun vihdoin hänkin sai puheenvuoron.
«Hirmuisuutta! Kauhistavia! On huomattu, että vähintäinkin viisi henkeä
on palanut«.
«Herra Jumala! Elävinä!« huusi kauhistuen Maaria. «Mutta«, lisäsi hän
surullisesti, «niin olisi meidänkin käynyt, ellet sinä, Johannes, olisi
tullut«.
«Minä näin itse yhden näistä palaneista onnettomista« -- lisäsi
ylioppilas. «Hän oli vielä elossa, mutta kokonaan palohaavoja täynnä.
Jos hänen puheessaan oli perää, on hän julmia töitä tehnyt. Kahdeksan
vuotta ennen on hän hukuttanut lapsensa, ja paloyönä on hän verisesti
kostanut houkuttelialleen kreivi G--lle«.
Anna oli ylioppilaan tultua astunut saliin. «Herra Jumala! Luultavasti
sama nainen, joka seurasi kreiviä syntymäpäiväsi ehtoona, Maria!« huusi
hän.
«Minä jo aavistan«, lausui kolkosti parooni. «Työväkeni jutteli aamulla
hänestä. Nainen ei ollut kukaan muu kuin Kärmälän Katri«.
»Hän käppyröitsi niinkuin rääkätty mato« -- lisäsi ylioppilas. «Hänen
omallatunnollansa oli sitä paitsi murha, joka samana yönä linnassa oli
tapahtunut. Kärmälän surmaaja, tuo kuuluisa Kyösti, on hirttänyt
itsensä«.
«Minun setäni!« huusi pieni Sakari, joka oven vieressä seisoi.
Johannes vaaleni. Hymy hänen huuliltaan katosi.
«Onneton veljeni!« huokasi hän. «Sinä et palannut pahoilta teiltäsi.
Sinä sait töittesi palkinnon, sinä vietelty, onneton veli! -- Vaan
jatkakaa julmaa kertomustanne, herra!«
«Hän oli vietelty, sen sanoitte oikein«, sanoi ylioppilas. «Katri
tunnusti olevansa syypää hänenkin onnettomuuteensa, tunnusti
kehoittaneensa Kyöstiä tuota tekemään. Kun Turku paloi, oli Katri
seisonut linnan edessä ja viittauksillaan kehoittanut Kyöstiä
itsemurhaan«.
«Elääkö Katri vielä?« kysyi kolkosti Klaus.
«Ei. Hän kuoli pahat tekonsa tunnustettuaan. Hän oli koettanut pelastaa
erästä vanhaa rouvaa, jonka luona hän ennen oli saanut hyvää nauttia.
Hän onnistui, mutta poltti samassa pahasti itsensä. Hän kuoli julmimman
kuoleman«.
«Jumala olkoon hänelle armollinen!« sanoi Anna hiljaa. -- «Hän onneton
eli pahasti, vaan uhraten henkensä hyväntekiänsä pelastukseksi todisti
hän samalla, ettei hänen omatuntonsa ollut kokonaan uupunut
paatumukseen«.
«Vaan mikä oli hänellä syynä, että hän petti Kyöstin ja hauet
viekoitteli?« kysyi Johannes. «Olivatko he liittolaisia?«
«Siltä näyttää«, sanoi ylioppilas. «Katri ei paljon tuosta syystä
puhunut. Hän mainitsi vaan, että olisi paremman koston saanut, jos ei
olisi Kyösti joutunut kiini«.
«Ja kreivi G?« kysyi Johannes.
«On luultavasti nyt toisessa elämässä. Ei ole epäilemistä, ettei Katri
kuoleman kourissa olisi totta puhunut. Varmaa on, ettei kreiviä ole
missään nähty, vaikka majuri Leist ja tuo naurava raatimies, jolle
kreivi oli velassa, ovat tehneet mitä ovat voineet löytääksensä hänet«.
«Jumala, Jumala, missä ajassa elämme!« huokasi Maria ja painoi päänsä
Johanneksen rintaa vastaan.
Parooni Klaus kulki edestakaisin salinsa lattian poikki. Vihdoin
seisahtui hän.
«Tällä aamulla näkyy olevan ilmoitettavana meille ihan julmia; kuulkaa
nyt vähän, mitä minullakin on sanomista. Minäkin olen pikaisuudessani
tehnyt pahasti«.
Kaikki loivat silmänsä kummastellen parooniin.
«Niin! Te olette uteliaita. Kuule, pieni Sakari, tahdotko ruveta
lukemaan? Ehkä tulee sinusta yhtä oppinut mies kuin sedästäsi?«
Poika hypähti kohoksi ilosta. «Voi, voi! Jos saisin ruveta lukemaan!»
huusi hän.
«Niin sinä saatkin«, vastasi Johannes. «Se on minun velvollisuuteni«...
«Ei! Minun se on«, lausui Klaus, ja lähestyen pöytää, jolla vääpelin
testamentin alku vielä oli, näytti hän sen Johannekselle, jutellen mitä
hänen ja vääpelin välillä oli tapahtunut. «Vääpeli olisi sinulle,
Sakari, lahjoittanut rahoja. Minun oli syy, että jäit ilman. Talolan
ukko, joka kaukaa on sukua vääpelin kanssa, perii kaikki --«.
«Hän on siis kuollut, tuo vääpeli, jonka hengen minä kerran pelastin?«
sanoi Johannes, joka kummastellen oli kuullut paroonin juttelevan
vääpelin omituisesta taikauskosta.
«Niin, kuollut samana ehtoona, jona Turku paloi«, vastasi Klaus.
«Hänellä oli niinmuodoin oikein ennustaessaan ja siinäkin, että hänen
kuolemaansa seurasi onnettomuus« -- sanoi Johannes. -- «Vaan, herra
parooni! Minä en vieläkään myönny. Sakaria tahdon minä opettaa. Tehkää
te hänelle mitä hyvää muuten tahdotte«. --
«Onneton Kyösti, onneton Katri!« huokasi Anna itsekseen, huolimatta
vääpelistä.