Vähän itsekkäisyyttä; paljon rakkautta.
Syksyn puvussa on Harmaala. Lehdet puistossa kellastuvat, kukat ovat jo
lakastuneet. Peltomies on niittänyt, mitä on kylvänyt, ja taasen
kylvänyt, valmistaen uudelle vuodelle niittämistä. Puut eivät vielä ole
hedelmiään antaneet; runsaine lahjoineen ne seisovat Harmaalan
puutarhassa -- ja siitä näemme, ettei syksyn päivät vielä ole kauas
ehtineet. --
Talonpojat toimittavat askareitaan; he tekevät tehtäviänsä, he menevät
töihinsä; vaan he eivät nyt juttele toimistaan, he eivät puhu päivän
vähäisistä asioista. Heidän mielessään on se onnettomuus, joka on
kohdannut Suomen etevintä kaupunkia. He tietävät, että Harmaalan parooni
on eilen ehtoolla Turusta tullut, että hän on sieltä myötänsä tuonut
kaksi naista, jotka vähää ennen ovat rikkaita olleet, mutta jotka nyt
ovat köyhiä. He sanovat: «Niin pian voi kaikki muuttua«.
Mutta kuka on tuo herra, joka paroonia seurasi?
Hän on ulkomaalainen. Hän on pitkä, kaunis mies. Hän olisi erinomaisen
kaunis, ellei tuo hänen pitkä, paksu partansa melkein hänen koko
kasvojansa kätkisi. Parooni puhuttelee häntä tohtoriksi. Totta lienevät
he tutut. --
«Minä tiedän, minä tiedän kuka hän on«, -- sanoo eräs palvelustyttö.
«Arvatkaa nyt! Hän ei ole ulkomaalainen, hän on täysi suomalainen; hän
on ennenkin ollut Harmaalassa«.
«Se ei ole totta«, vastaa vanha voutiukko. «Minä olen viidettäkymmentä
vuotta täällä ollut, ja minä voin vakuuttaa, ettei hän ole täällä ennen
käynyt«.
«Teillä on huono muisti«, vastasi tyttö. «Ette muistane maisteria, joka
saarnasi silloin, kun minä ensikerran kävin Herran ehtoollisella?«
«Mitä! Olisiko vieras maisteri Johannes, Metsämaan Jaakko vainaan nuorin
poika? Se on mahdotonta! Näissä ei ole mitään yhtäläistä. Maisteri
Johannes kulki kuin unissa; tämä on virkku ja elävä kuin kevätlintu«.
«Saattaa Miina olla oikeassa«, lausui toinen palvelustyttö. «Miksi
olisikaan hän muuten eilen kohta tultuansa kysynyt niin tarkoin
Metsämaan Jaakosta, Kärmälän Kyöstistä ja Raisolan Aaposta! Ei,
tottamari! Hän on maisteri Johannes, joka ulkomaalla on tehty
tohtoriksi«.
«Sitä sanon vieläkin valheeksi!« ärjäsi ukko. «Maisteri Johanneksen
hivukset olivat mustat, kiherät; tämän ovat jotenkin vaaleat ja suorat.
-- -- Sanalla sanoen niissä ei ole mitään yhtäläistä!«
«Onkohan siinä perää, että Kyösti paloyönä on hirttänyt itsensä
linnassa?« kysyi toinen palvelustytöistä, «ja että Kärmälän entinen
Katri on palanut?«
«Mitäpä niistä, jos he hirttivät tahi polttivat itsensä, paholaisen he
olivat. Hän kyllä ne muutenkin olisi korjannut«, ärjäsi ukko. «Mutta
miten on kultasepän ja suutari Stenströmin laita; paloikohan heiltä
kaikki? -- -- -- Kas tuossa tulee parooni ja ulkomaalainen kamarista. --
-- -- Vai niin! Talolan vaari juttelee heille, luulen, vääpelin
kuolemasta. Kukahan hänetkin saa periä? Saakohan Talola kaikki?«
«Mene kysymään, Miina, paroonilta, kuka tuo vieras on«, sanoi toinen
palvelustyttö silmäillen herroja, jotka saattoivat ulos talonpoikaista
miestä
«Mene itse, minä sen jo tiedän! Joka ei sanojani usko, kysyköön itse!«
«Jos tuo herra olisi Johannes, Metsämaan Jaakko vainaan poika, tottamari
tietäisi Sakku siitä«, puhui nuori renki, joka oli Miinan ylkä. «Mitä
sinä sanot, Sakari, onko tuo herra sinun setäsi?«
«En suinkaan tiedä«, vastasi vähäinen, kahdentoista vuotinen poika, joka
väen puhuessa oli renkituvasta heidän luoksensa tullut. «Vastahan minut
eilen illalla tänne kutsuttiin«.
«Noh! Ei enää joutavia, olkoon kuka hyvänsä, nyt väki riiheen!« lausui
ukko. «Olemme jo turhilla puheillamme kuluttaneet hukkaan paljon aikaa«.
Vaan väki ei totellut isäntärengin käskyä.
Talolan vaari tuli portaita alas, ja kaikki tahtoivat häneltä tietoja.
Vaan he saivat niitä, ennenkuin vaari ennätti heidän luokseen tulla.
«Tule tänne Sakku!« huusi parooni. «Tule tänne setääsi tervehtimään!«
Sakku juoksi paroonin luo, ja Miina arveli ivallisesti nauraen ukolle:
«Kas nyt, oliko minulla oikein; kuka on nyt ulkomaalainen?«
«Ole vaiti, en usko sittenkään! Enkö minä maisteri Johannesta
muistaisi!« ärjäsi ukko. «Mitä tuo meihin koskee; työhön nyt!«
«Näette nyt itse«, vastasi Miina, kun vieras lempeästi syleili poikaa.
«Tuota ei hän tekisi, ellei Sakku olisi hänen sukulaisensa«.
«Ole vaiti, lipokieli!« lausui ukko. Hän kehoitti työhön, mutta jäi
seisomaan yhtä uteliaana kuin muutkin.
Vaan katsellen ulos järvelle istuu kamarissa nainen. Hänen poskillansa
lepää vaaleus, jonka takaa väliin puhdas ruusu pistää esiin. Hänen
silmänsä ovat kyyneliä täynnä, mutta kumminkin niistä loistaa autuas
hohde. Hän on syviin ajatuksiin vaipunut.
Maria on tuo nainen.
Eikö hänellä ole syytä miettiä, eikö ole syytä, että hänen silmänsä
kyynelillä täyttyvät!
Hän istuu samassa huoneessa kuin kahdeksan vuotta ennen, ja kuinka
toisin ovat nyt kaikki asiat! Silloin elivät vanhukset. Hänen isänsä
lempeä silmäys oli silloin häneen kääntynyt; vanha parooni istui hänen
vieressään. Vaan Marialla oli silloin polttava rauhattomuus rinnassaan.
Nyt on isän lempeä silmäys sammunut, vanha parooni on poissa, ja nyt
asuu viehkeä rauha Marian sydämessä. Paljon on Maria kadottanut; enemmän
on hän saanut sijaan. Tässä samassa huoneessa on hän tuntenut ja
kärsinyt mitä kovinta ihminen saattaa kärsiä, tässä on hänen nuori
henkensä taistellut kuoleman kanssa, tässä saa hän nyt lohdutuksen. Hän
muistaa kaikki, ja se on tämä muisto, joka kyyneleet on hänen silmiinsä
saanut.
Hän on saanut Johanneksensa takaisin.
Hänen unelmansa silloisena myrsky-yönä tässä huoneessa ei ole valhetta
ollut. Johanneksen sydämestä on juossut veri; mutta kun se on lakannut
juoksemasta, hymyilee puhdas kuva, Marian kuva samassa sydämessä. Maria
ei nyt ole iloinen, vaan hän on onnellinen.
Sohvalla, jossa Maria unelmissaan muinen näki Johanneksen, istuu Anna.
Hän ei virka sanaistakaan. Mutta hänen vaaleat poskensa, se kummallinen
silmäys, jolla hän Mariaa katsoo, sanoo mitä hänen sydämessään liikkuu.
Kateuden tunne siellä ei vallitse nyt enemmän kuin ennenkään, mutta syvä
suru, joka tietää, ettei sille lohduttajaa tule.
«Anna, rakas Anna, sinä kärsit! Hän on tullut, sinä olet nähnyt hänen.
Mutta, oi, kadottaaksesi hänen kohta taasen!« puhui vihdoin Maria ja
silmäili rakkaasti, mutta samalla suruisesti Annaa.
Anna ei vastannut mitään. Karvas kyynele nousi hänen silmäänsä. Hän
käänsi kasvonsa pois Marian puolesta.
«Jumala! Näinkö pitää minun palkita kaikkea sinun rakkauttasi... Ei,
Anna, ei! Sinä olet ylevä, parempi kuin minä. Kun Johannes oppii
tuntemaan sinun suuruutesi, näkee hän tuon. Anna, minä luovun
Johanneksesta; hän on oleva onnellisempi sinun kanssasi«.
Olisiko Maria voinut luopua Johanneksesta?
Ken tietää?
Nyt nousi Anna. Hän meni Marian luo. Hän syleili Mariaa hellästi. «Mitä
sanoit sinä? Sinä luopua Johanneksesta, jonka Jumala niin ihmeellisesti
toi tiellemme! Ei, Maria, orpanaa lähemmäksi Johannesta minä en ikinä
tule, mutta sinä... Sinun onnesi on minun onneni!«
«Oi, rakas Anna!« lausui Maria hiljaisella äänellä. «Anna anteeksi
minulle, minä en tiennyt, mitä minä sanoin. -- Luopua Johanneksesta, se
olisi minun kuolemani«.
Syvään huokasi Anna. -- «Yhtä pyydän minä«, sanoi hän puristaen Marian
kättä ja silmäillen vakavasti hänen silmiinsä. «Yhtä pyydän minä; sinun
täytyy se minulle luvata. Kun joskus tulen luoksenne, ota vanhana
ystävänä minut vastaan! Älä luule, että minä pian tulen. Kun on aikoja
kulunut ja minä voin nähdä teidän onneanne, silloin, Maria, silloin
muista, että Anna, köyhän vaatepesiän tyttö, on ollut sinun ystäväsi?«
«Anna!« sanoi Maria, ja hänen äänessään oli paljon nuhdetta. «Anna, mitä
sinä puhut! Voisinko koskaan unhottaa sinua! Oi, minä luulin sinun
paremmin tuntevan Mariaasi. Jättää meidät! Sitä et koskaan saa!«
Taasen nousi kyynele Annan silmiin. Hän koetti estää sitä, vaan hän ei
voinut; kyynele juoksi, putosi alas ja poltti Marian kättä. Se sanoi
enemmän kuin sanat; se sanoi: «Kaikki olet sinä minulta vienyt, ja
tahdot minun jäämään onnesi todistajaksi!« --
Maria ymmärsi, mitä kyynele kertoi; hän huokasi syvään.
«Sinulla on oikein, sinun tulee jättää meidät«, sanoi hän.
«Kiitoksia näistä sanoista!« lausui Anna hiljaisella äänellä.
Syys-auringon aamu-valo pisti nyt esiin paksujen pilvien läpi; se näki,
mitä harvoin maailmassa saa nähdä.
Sankarien ylevyys on kiitoksen ansainnut; mutta ylevyys, semmoinen kuin
Annan, joka kadehtimatta, vihatta toisen helmaan vie elämänsä ainoan,
suurimman onnen, joka näin voi luopua rakkaimmista toiveistaan mitä
ansaitsee ylevyys semmoinen, verraton! --
Kaikki kiitos, mitä maan päällä on, ei kyllin palkitse sitä. Luoja
tietää sen, ja sen vuoksi ei hän ole täällä maan päällä palkkaa Annalle
antava muussa kuin Annan omassatunnossa, joka sanoo hänen tehneen
oikein.
Ymmärtäneekö kukaan, mitä Anna nyt tunsi; ymmärsikö Maria, kuinka suuri
Annan ystävyys ja rakkaus häneen oli?