Maria ei tullut ajatelleeksi, että jos olisi Johannes Annaa rakastanut,
Anna olisi tehnyt samaten kuin hän nyt teki; sillä Annan luonne oli
itsensä kieltävän ystävyyden. Hylätty rakkaus ei olisi Annassa koskaan
voinut vihaksi muuttua, sillä Annan sydämessä oli parempi puoli
voittanut.
Vaan tämä puhe naisten välillä ei ilahuta heitä. He istuvat taasen
kumpikin paikallaan sanaa sanomatta.
Maria ei ollut iloinen. Miten olisi hän saattanut olla iloinen! Hän
tiesi, että Anna, joka hänelle oli rakkaampi kuin sisar, kärsi; hän
muisti isäänsä, joka vielä hautaamatta oli Turkuun jätetty -- mutta hän
oli kumminkin nyt onnellinen. Näissä ajatuksissa, jotka lensivät milloin
sinne, milloin tänne, istuu hän, kun hän kuulee jonkun lähestyvän
kamarinsa ovea. Silloin katoovat kaikki hänen suruiset ajatuksensa,
hänen poskensa kukoistavat.