Klaus on väsyneenä heittäynyt lepäämään yhä katsellen tulta. Tuollaisia
vasta lausuttuja ajatuksia ei tosin liiku hänen aivoissaan, mutta
kumminkin saa leimuava tulimeri hänen mielikuvituksensa liikkeelle.
«Noin katoovat minunkin nuoruuteni ihanat unelmat«, ajattelee hän.
«Minun toiveeni ovat nousseet korkealle, ovat olleet mahtavat; ne
haihtuvat ilmaan kuin mahtava savu; ja kun savu on haihtunut, mitä on
jälellä! Tuhkaa vaan!«
Ihmisten huudot ja melske hänen ympärillään eivät häirinneet hänen
mielikuvituksensa juoksua, sillä ihmiset olivat hänelle outoja. Mutta
nyt, nyt kuulee hän tutun äänen. Keskellä itkua ja valitusta täytyy
hänen naurahtaa.
«Hi.. hi.. hi.. hoo! Jumalan kiitos, että sain arkkuni pelastetuksi! Ei
hätää!«
Klaus nousi ylös. Hän oli tuntenut naurusta raatimiehen. Vaan
raatimiestä eivät hänen silmänsä kauan katselleet; ne olivat nähneet
jotakin oudompaa...
Vähäisen pensaan suojassa, suuren kalukasan takana näkee hän valkean
loisteessa ihmisen, jonka muoto oli hänelle tuttu, vaikkei hän
muistanut, missä ja milloin hän ennen oli hänet nähnyt. Kummallinen
tunne heräsi hänen sydämessään; aavistus sanoi hänelle, ettei tämä mies
hänen ystävänsä ole. -- Tämä tuntematon seisoi nojaten erästä arkkua
vastaan, ja hänen silmänsä katselivat maahan, esineesen, jota Klaus ei
voinut nähdä. --
Paroonin mieli muuttui; hän ei itse tietänyt miksi. Hän koetti
tirkistellä arkun taakse, nähdäksensä, keitä sen suojassa kätkeysi, vaan
hän ei voinut. Arkku oli korkea. Taasen luo hän silmänsä tuohon mieheen,
ja yhä selvemmin muistaa hän nähneensä hänet ennen -- ja kumminkin on
mies pukeutunut ulkomaalaisen pukuun -- vaan missä, sitä ei Klaus
muista.
Silloin kuulee hän äänen, joka saa hänet unhottamaan vieraan, äänen
arkun takaa, Marian äänen. Paroonin sydän tykyttää kovemmasti; hänen
mielensä muuttuu iloiseksi. --
«Isäni, isäni!« kuulee hän Marian sanovan, ja nyt enää mitään kuulematta
säntää parooni sinne, mistä ääni kuului.
Ja Klaus ei ollut kuullut väärin. Ääni oli Marian. Arkun takana löysi
hän haetun, löysi hän Marian.
«Maria!« huusi hän naisen luo tultuaan. «Jumalan kiitos! Te elätte!« --
Maria loi silmänsä häneen. Vaalein huulin huusi hän: «Parooni Klaus! --
-- Isäni, minun onneton isäni!« --
«On pelastettu, on tallella, on sinua aivan likellä«, lisäsi Klaus.
«Jumalan kiitos, minä en tullut liian myöhään! Vaan te, kuka teidät on
pelastanut, -- sinut ja Annan?«
Anna, joka istui Marian vieressä ja kauan oli tarkasti katsellut
ulkomaalaista, viittasi paroonin kysyessä häneen. -- «Tuossa on
pelastajamme!« sanoi hän.
Taasen täytyi paroonin kääntää silmänsä tuohon tuntemattomaan; taasen
tunsi hän jotakin vastenmielisyyttä vierasta vastaan.
«Sinä olet pelastanut minun isäni, Klaus! Missä on hän? Vie minut hänen
luokseen; hän on sairas!« huusi Maria innokkaasti. Vaan hänen intonsa
loppui pian.
«Älkää menkö! Teidän isänne ei enää ole sairas«, lausui vakavalla
äänellä vieras. «Teidän isänne on kuollut«. --
Klaus silmäili vihaisesti ja kummastellen vierasta.
«Mistä teillä se tieto on?« oli hän kysyä, vaan hän ei saanut
tilaisuutta siihen. Hän pelkäsi Marian ottavan pahaksi kuolonsanoman.
Vaan hän jäi ihmetellen seisomaan.
Maria ei enää kysynyt isäänsä. Maria oli kääntänyt silmänsä outoon
pelastajaansa. Maria vapisi. -- Tunsiko Maria kuka oli hänet pelastanut?
--
Paroonin huulilla kuolivat sanat.
«Kummallinen asema! Maria ja Anna olivat äsken majurin vieressä
istuneet. Anna oli majurin tahdon mukaan sammuttanut kynttilän. Sitten
olivat he epätoivoisina tietämättä mistään vaipuneet siihen uneen, josta
askele ijankaikkisuuteen on aivan vähäinen ja lyhyt. Savu oli saanut
heidät kuoleman rajoille. Silloin tuli apu. -- Outo vieras oli kuullut
Annan huudon kadulla: «Majuri --s palaa«. Sitten oli hän tuulen
nopeudella tunkeunut väkijoukon läpi, oli onnistunut pääsemään! majurin
taloon, majurin kamariin, oli käsin kamarissa haparoinut ympäri, oli
tavannut naiset, oli tuntenut, ettei majurin sydän enää tykyttänyt, oli
voimallisilla käsillään kantanut ulos naiset, jotka olivat tainnuksissa,
oli kantanut heidät tänne suojaan. Tiellä jo olivat Anna ja Maria
vironneet vähitellen. He tunsivat, että heitä kannettiin, vaan kuka
heitä kantoi ja niihin, sitä eivät he tienneet; heistä oli kaikki kuin
kolkkoa unelmaa vaan. Vasta silloin, kun vieras heidät maahan laski ja
syksyiselle kylmälle maalle levitti lavean päällystakkinsa, tointuivat
naiset. He eivät pelastajaa muistaneet, he muistivat, he huusivat
majuria. Ja tuo huuto oli se, jonka Klaus, joka tuskin kolme minuuttia
vieraan jälkeen majurin huoneesta lähti, oli kuullut.
Kun vieras nyt sanoi ensimäiset sanansa, tunsi Maria kummallisen tunteen
sydämessään. Vieraan ääni oli Marialle tuttu; hän oli kuullut saman
äänen ennenkin; hän oli sen kuullut, hän tiesi kenen se ääni oli, ja sen
vuoksi vapisi hän. Hän loi silmänsä vieraasen.
Tunsiko hän vierasta?
Oi, kummalliset ovat elämän vaiheet! Miten voi kaikki niin muuttua, niin
äkkiä, niin odottamatta! Kuinka voimallinen mahtaa sen valtikka olla,
joka hallitsee korkeudessa, joka kaukaa tuo avun, kun apu lähempää ei
ennätä!
Maria tunsi pelastajansa; hän tiesi nyt, kenen sylissä hän oli ollut,
kenen sydäntä vastaan hänen sydämensä oli tykyttänyt. -- --
«Johannes! Johannes!« huusi hän, ja pelastajan syli sulki uudelleen
nuoren pelastetun naisen.
Kummallinen tapaus häviön keskellä!
Kaksi sydäntä on tavannut toinen toisensa. Klaus ja Anna olivat
todistajina, mutta vaaleat, vaaleat olivat he molemmat. --
Kuollut oli ilmestynyt elämään; hän oli niinkuin kummitus tullut, oli
saanut pelastaa lapsuutensa morsiamen.