Pelastus.
Minne sydän palaa, sinne rientävät sen ajatukset; matkan pituus ei
esteitä tee. Ajatuksella on siivet, joita lennossa ei voita mikään, ei
tulen leimuava liekkikään, joka puhjenneista pilvistä säntää. Ajatukset,
jotka mieltä hyvittelevät, vievät kaikki, mitä meissä henkistä löytyy,
perille esineitten luo ajan ja paikkojen rajoista huolimatta.
Näin on parooninkin laita. Hänen vaahtoova hevosensa lentää eteenpäin.
Lyhenemistään lyhenee matka, vaan Klaus ei siitä tiedä mitään. Hän iskee
kannuksensa hevosen jo verisiin kylkiin; siitäkään ei hän tiedä. Hänen
ajatuksensa ovat jo aikoja olleet perillä, olleet Marian luona Turussa.
Kentiesi aavistaa hän, mikä sanoma häntä odottaa; kentiesi sanoo hänen
sydämensä, että nyt vihdoin on tullut se odotettu hetki, jona hän saa
syliinsä omanaan sulkea hänet, jonka kuvaa hän vuosia on sydämessään
kantanut.
Ylioppilaalla hänen rinnallaan ei ole Turussa mitään, joka saisi hänen
ajatuksensa sinne niin vedetyksi, että hän voisi unhottaa matkan
vaivaloisuuden. Hän on jo kauan ollut nääntyä. Hänen voimansa eivät enää
häntä ylläpidä, ainoastaan nuoruuden uhkamielisyys, joka on luonnon
voimia väkevämpi ja on ikäänkuin iskenyt hänet satulaan kiini. Mutta
tämäkin uhkaa jo jättää hänet. Hän on vaalea, ja hänen horjuvat
liikkeensä antavat aavistaa, ettei hän enää kauvan satulassa pysy.
Hänen ylpeytensä rupee jo masentumaan, ja hiljaisella äänellä sanoo hän
paroonille: «Minä en voi teitä enää seurata«.
Vaan Klaus ei kuullut hänen sanojansa. Ohjakset, jotka löysinä ovat
hevosen kaulalla olleet, vetää hän tiukalle, ja vaahtoinen hevonen
seisahtuu. Klaus oli nähnyt jotakin outoa. Hän huomaa nyt, ettei hän
vielä olekaan Turussa.
«Näettekö?« kysyy hän kiireesti ylioppilaalta, joka koettaen parantaa
asemaansa oli istunut poikkipäin satulaan. -- «Näettekö? Minä luulen
valkean olevan irti Turussa«.
Ylioppilas silmäili sinnepäin, minne Klaus viittasi; mutta samalla,
ennenkuin hän ennätti mitään vastata, huusi parooni kiivaasti:
«Herra armahtakoon, valkea on irti«.
Nyt ei ollut enää ajatuksilla suurta sijaa. Miten pikemmin päästä matkan
perille, oli nyt kysymyksenä.
Ja ylioppilaskin! Hän, joka oli ollut väsymyksestä nääntyä, ei enää
ollut väsynyt. Mitä lähemmäs he tulevat, sitä selvemmin hän näkee vaaran
suuruuden. Hänen mielensä palaa sinne, missä vaara on. Vaara on se
kannus, joka hänen väsymyksensä voittaa.
Jo lähestyvät he kaupunkia; jo kuulevat he kellojen soimista. Kylmä hiki
juoksee pitkin paroonin kasvoja. Hänen korvissaan soi ääni, vääpelin
ääni: «Ellette anna kiveä, tapahtuu onnettomuus«. -- Hän näkee nyt, että
vääpeli oli ollut oikeassa. -- Hän pelkää vielä suurempaa onnettomuutta.
«Me emme enää pääse perille«, sanoi ylioppilas, kun he Pyhän Maarian
kirkon seuduilta silmäilivät tulipesää. «Kaikki tällä puolella on yhtenä
leimuna. Paras ehkä olisi, että kohta täällä laskeutuisimme joelle.
Klaus ei kuullut mitään. Niin kuin henkeänsä rakastava kuoleman edestä
rientää pakoon, samoin riensi hän, heiluvin hiuksin, hevonen melkein
suorana pitkin maata. Marian hätä oli hänen silmäinsä edessä.
Vaan mitä nyt? Miksi ei hän enää mene, miksi ei hän siirry paikastaan?
Onko hän unhottanut, mitä hän äsken muisti?
Ei, vaan hän ei voi; hänen väsynyt hevosensa on kuolemaan saakka ollut
uskollinen. Ikäänkuin olisi se tiennyt vaaran suuruuden, on se viimeiset
voimansa pannut; nyt ovat ne loppuneet. Hevonen kompastuu, nääntyy,
kaatuu.
Ylioppilaan avulla pääsi Klaus kuolleen hevosensa alta. Hän oli
pudotessaan vähän tyrmistynyt, mutta nyt on hän taasen jalkeilla, ja nyt
esittää hän samaa kuin ylioppilas äsken.
Ylioppilaan hevonen oli vankempi; molemmat istuvat he sen selkään, ja
vähän ajan kuluttua pysähtyvät he Auran rannalle.
Paroonin vahinko on viivyttänyt heitä. Yhä kylmempi hiki valuu pitkin
paroonin kasvoja, yhä enemmän kiiruhtaa hän; vaan Aura, vaikka se
tyynikin on, nielasee kitaansa ylioppilaankin hevosen. --
Päästyänsä Aurajoen toiselle puolelle huiskutti Klaus märkää ruumistaan.
«Kiitos Jumalan! Me olemme kohta perillä«, sanoi hän.
Mitä he nyt näkivät edessänsä, se oli hirmuista.
Vaan paroonilla ei nyt ollut aikaa katsella. Hän riensi kiireesti
eteenpäin huutaen: «Onko kukaan nähnyt majuri --s'tä?«
Hän ei odottanut vastausta, ei huomannut, että ylioppilas, hänen
matkatoverinsa, jäi; hän ei huolinut ihmisistä, jotka usein estivät
hänen kulkuansa. --
Hän lähestyi yhä lähestymistään tulipesää. -- «Oletko hullu, kun sinne
vielä palaat?« huusivat hänelle maalaiset.
Mutta Klaus ei kuullut, ei nähnyt mitään. Hän ei antanut estää itseänsä;
vaikka kuoleman avoimeen syliin olisi rientänyt, ei hän siitä olisi
huolinut. Majuri on sairas, -- sen muistaa hän. Kuka tämmöisessä
melskeessä hänet pelastaisi! --
Vihdoin on hän majurin talon vieressä. Tuli tervehtii häntä täällä. Ei
ole ainoatakaan ihmistä kadulla hänen läheisyydessään.
Vaan Klaus ei mieti. Hän säntää huoneesen. Hän huutaa. Vaan ei vastaa
kukaan. Nokimusta, karvas savu on häntä vastassa minne hän kääntyykin.
Salin ja Marian kamarin on hän tarkastellut. -- Ne ovat tyhjät
ihmisistä.
Hän samoo nyt majurin kamariin. Hän haparoitsee ympärilleen; hän tapaa
vuoteen. -- Ah! Siinä makaa vihdoin ihminen. Vaan missä on Maria? Maria!
Missä on hän? Maria ja Anna ovat hyljänneet isänsä, ovat pelastaneet
oman henkensä. -- --
Mitä tekee Klaus? Hakeeko hän vielä? Jo on aika vallan tärkeä, jo uhkaa
katto pudota, jo vinkuvat tuliliekit hirmuisesti.
Peitteesen käärii Klaus majurin, sulkee hänet syliinsä, lohdutetuin
sydämin. Maria ja Anna ovat pelastetut, muuten olisi hän heidät löytänyt
täältä. Niin hän arvelee.
Kuorminensa kiiruhtaa hän ulos. Hänellä ei ole aikaa mitään majurilta
kysyä nyt. Hän on vuoteen vieressä kysynyt, vaan ei hän silloin
vastausta saanut.
Tietysti pitää sen, joka, niinkuin Klaus, näin vaarallisessa tilassa on,
joka näin vaarallisia teitä kulkee, tuntea paikat missä on, missä
kulkee. Vähäinen eksymys mustassa savussa, ja kaikki hänen työnsä olisi
turha ollut; hän olisi ollut itse kuorminensa urotyönsä uhri. Vaan näitä
paikkoja ei Klaus kulje ensi kertoja. Ne paikat, missä Maria on
liikkunut, on elänyt, ovat hänelle enemmän kuin tutut.
Yltympäri häntä palavat talot. Mustan savun keskeltä nousee lieska,
kaunis, loistava taivaalle, niinkuin hurskaan henki, joka on ollut
sidottuna elämänsä päivinä maalliseen ruumiisen ja kuolemassa nousee
murhelaakson mustan hunnun läpi ylös vapauteen. Tuli ratisee joka
haaralla; polttava on kuumuus. Tuolla romahtaa jo rakennus kokoon,
täällä toinen pian peittää sankarin tulisen raunionsa alle. Eteenpäin
rientää Klaus. Hänen märät vaatteensa höyryävät, hänen rintansa on savua
täynnä; hänen järkensä juoksu on hetkeksi tauonnut. Askeleen ottaessaan
on hän kompastua. Huoneista kadulle heitetyt ja kantajain puutteesta
sinne palamaan jätetyt huonekalut estävät hänen matkaansa. Vaan kaikkein
kummaksi lähestyy hän vihdoin niitä paikkoja, mihin ihmiset askelittain
takaperin ovat vetäyneet. Hän ei vielä tunne, että hänen ruumiinsa
vankat voimat ovat loppumaisillaan; hän ei vielä tiedä, että hän
ruumista kantaa. -- Vaan kun hän saa tuon tietää, mitä tekee hän
silloin?
Nyt nousee syvä huokaus hänen rinnastaan. Se merkitsee, että vaara on
mennyt ohitse, että hän kuorminensa on pelastettu. Joukko joutilaita
katsojia silmäilee kummastellen häntä, kun hän kysyy:
«Onko kukaan nähnyt majuri --sen tytärtä Mariaa?«
Vihdoin on Klaus saavuttanut erään noista kukkuloista, joita Turun
ympärillä on niin paljon. Sinne ei voi valkea päästä; sen rataa ei ole
tännepäin viitoitettu. Klaus laskee alas kuormansa, ja hän kysyy nyt
majurilta kysymyksen. -- Vaan hänen kysymyksensä jää kesken; hän näkee,
että hän on kantanut ruumista.
Silloin huutaa hän kolkosti:
«Suuri Jumala, mikä yö! Missä ovat Maria ja Anna?« -- Hän silmäilee
taakseen. Koko kaupunki on nyt yhtenä tulena. Ei kukaan muu kuin se,
joka tahtoo henkensä alttiiksi antaa, sinne enää palaja. Klaus näkee
tuon; hän ymmärtää, että elleivät Maria ja Anna nyt ole kaupungista
poissa, ovat he jo kuoleman tulessa kärsineet. -- Väsyneenä vaipuu hän
maahan majurin viereen. --
Turku palaa. Suomen emäkaupunki muuttuu raunioiksi, tuhaksi.
Lieska leimuaa pilviin saakka; mustan syys-yön se valollaan valaisee.
Auran vanhoista akatemian saleista muuttavat viisauden haltiat pois. Ei
kummaa, että Turku itkee; ei kummaa se, sillä tämä valo, joka vie
taivaalle kiitokset vuosisatojen siunatuista, vaikka vaivaloisista
pyrinnöistä, merkitsee enemmän kuin lyhyt ihmisjärki voi käsittää.
Katso! Itää kohden kääntyy kirkas lieska, itäänpäin tupruaa savu.
Kun Turku herää tuhasta, on nuori kaupunki Suomen lahden rannalla vienyt
sen kruunun; kun se herää, ei ole se enää Suomen ensimäinen kaupunki!