Joen toisella puolen on kumminkin turva! Kartanoilla Auran toisella
puolen on kaluja, on tavaroita!
Eihän joen yli valkea pääse! Pelännee toki tuli nyt niinkuin ennenkin
lainehtivaa virtaa! --
Kauhistuneina hyppelevät jo ihmiset, mikä sinne mikä tänne. -- Siellä
juoksee vanha rouva; hän on saanut käsivartensa alle Raamatun ja
Virsikirjan. -- Siellä kulkee vaalea kauppamies; hän vie laskukirjat
muassaan, vaan hän on unhottanut rahansa. Hän koettaa ehkä rahalla
lepyttää surmaavaa voimaa! -- Siellä palajaa hätääntynyt perheen isäntä
taloonsa vielä kerran. Hän tahtoo pelastaa jotakin. Hän samoo
huoneesensa tulen keskelle. Nyt tulee hän takaisin; hänellä on kissa
toisessa, hiilihanko toisessa kädessään. -- Siellä huutaa joku: «Missä
ovat lapseni, onko kukaan nähnyt heitä?« Toiset huutavat: «Missä on
äitini?«
Vaan nyt ei ennätä kukaan vastata. Kaikki on ylös-alaisin. Tuskin
tietävät ihmiset oman henkensä pelastaa.
Mikä kumma! Ilma ja tuli ovat palavia papereita täynnä, jotka liehuvat
tuulen käsissä! -- Ne ovat Suomenmaan kalliimpia muistoja, jotka
nousevat taivaalle, loistavat ja sammuvat. -- Ne ovat Akatemian
kirjaston aarteita, joita tuli lainaa.
Tuli ei ole tyytynyt vähään. Se on siltaan asti kulkenut, on tullut
Auran toiselle puolelle. Professori Hällströmin kaksikerroksiseen taloon
pistäysi se. Ei ollut kukaan sitä vastassa; se jäi sinne ja lähetti
seuralaisensa -- kiivaita tulinuolia -- ympäri. -- Silloin lakkasi
kaikuva ääni kuulumasta. Kellojen soitto ei kestänyt tulen kanssa
kilpaillessa. Ja kun ne vaikenivat, nousi tuli hirmuisempana. Mutta
tuuli ja tuli ovat aina olleet sovinnossa. Uudenmaankadun varret,
Mätäjärven kaupungin osuus yhdistyivät veljeinsä kohtaloon. Koko Turku
joi samasta pikarista.
Tuli oli yleinen.
Tänä yönä eivät nukkuneet Turussa muut kuin kuolleet. Elävät olivat
koettaneet hämmentää tulen voimaa, vaan ruiskut olivat vuotavat, mikä
poikki, mikä halki, ja tuli sai tehdä, mitä halusi; sai niinkuin melkein
kymmeniä kertoja ennenkin sanoman Suomen ympäri soimaan, sanoman: Turku
on palanut poroksi!
Vaan meidän on palaaminen niihin henkilöihin, joiden elämää tässä
kertomuksessa olemme seuranneet.
Majurin talo oli kaukana siitä, missä valkea syttyi. Olemme jo nähneet,
etteivät ne, jotka siinä asuivat, pelänneet, kun kuulivat valkean
päässeen irti.
Kun oli lähtenyt lääkäri, joka joutui parahiksi nähdäkseen, miten hänen
syntymäkotinsa paloi, valmisti Anna rohdot majurille, ja Marian kanssa,
jonka silmistä yhä kyyneleitä valui, auttoi hän ukkoa istualleen. Majuri
itse oli kankea; koko hänen vasempi puolensa oli halvattu. Hän ei itse
olisi liikkumaan päässyt. Kun hän oli ottanut rohdot, vaipui hän jälleen
vuoteelleen, ja molemmin puolin sitä istuivat nyt Anna ja Maria, pitäen
hänen molempia käsiään.
Anna, joka tiesi majurilla olevan viimeisen illan käsissä, silmäili aina
väliin Mariaa, ja nähdessään Marian katkerasti itkevän, ei hänkään
saattanut kyyneliään pidättää. Mutta majuri itse makasi levollisena.
«Kuule, kuinka soitetaan!« puhui hän hiljaisella äänellä. «Älä itke,
Maria! Kohta olen minä päässyt!«
Mutta Maria itki sitä katkerammasti.
Huuto kadulla enentyi enentymistään. Väkeä kulki edestakaisin.
«Valkea on irti!... Mene ... katsomaan, Anna ... eikö ... sammu!« puhui
majuri äänellä, joka aina sanan sanottua oli loppua.
Anna totteli. Kyyneleet pyyhki hän suruisista silmistään ja juoksi ulos,
juoksi väen joukossa, joka nyt rupesi yhä enemmän enentymään, aina
lähelle palopaikkaa. Hän näki kauhistavan näön. Valkea oli jo saanut
hirmuisen vallan. Liekit sähisivät ja rätisivät nousevassa tuulessa ja
yhtä kiireesti, kuin mennessään, samosi Anna takaisin.
«Tuli on valloittanut kaikki!« huusi hän hengästyneenä. »Onnettomat
ihmiset! Kiitetty olkoon Jumala! Se ei kumminkaan tänne saakka ennätä«.
Neljännes tuntia kului. Melske kadulla oli aina vaan enentymässä.
Rattaita kulki edestakaisin. Majuria vaivasi tuo rauhattomuus
nähtävästi.
«Mene vieläkin katsomaan, Anna!« sanoi hän. «Eikö jo Klausta ... kuulu?«
Ja Anna meni; mutta pikemmin kuin ensi kerralla hän nyt tuli takaisin.
«Herra Jumala!« huusi hän. «Valkea, on päässyt yli sillan. Professori
Hällströmin talo palaa!«
Maria nousi äkkiä. Sanaa sanomatta kiiruhti hän ulos; mutta äkkiä tuli
hän takaisin. Hän huusi epätoivoisena: «Herra Jumala! Koko Turku palaa!«
«Palaa!...« kartoi majuri syvästi huoaten. «Eikö Klausta ... kuulu?«
«Ei ... ei!« vastasi Anna, ja ulos apua hakemaan riensi hän.
Vaan mistä apua tämmöisinä hetkinä! Kaupungissa oli jokaisella omat
tavaransa pelastettavina, ja miten he omansa pelastivat, olemme jo
näyttäneet. Turhaan huusi Anna, turhaan itki hän. Ei kuullut kukaan
hänen huutoansa; tuhannet huusivat vielä kovemmin. Ei nähnyt kukaan
hänen itkuansa. Niitä löytyi, jotka itkivät vielä enemmän. Hän tunkeusi
väen joukkoon, ja vihdoin -- vihdoin onnistui hän.
Anna tapasi kaksi miestä, joiden kanssa hän ennen oli tuttu ollut, ja
niiden -- kahden nuoren miehen kanssa -- samosi Anna majurin taloa
kohden. Anna parka luotti näihin; hän ei tiennyt, että nämä miehet
toisen hädässä ainoastaan omaa etuansa katsoivat. Anna luuli saavansa
majurin pelastetuksi.
Mutta majurin palveliat? Niistä ei ollut kysymystä; sillä majurilla ei
ollut, siitä saakka kun Maria oli täysikasvuiseksi tullut, muuta kun
yksi ainoa palvelustyttö; mutta hänkin oli nyt poissa maalla, ja se,
joka majurilla oli sijaisena, oli tulen syntyessä mennyt vanhempainsa
luo.
Apumiesten kanssa tuli Anna pian majurin portille. Aika oli kallis;
tulimeren laineet lähestyivät.
«Joka auttaa tämän arkun viennissä talteen, saa 25 riksiä«, kuului huuto
siitä talosta, josta Johannes ennen oli kirjoja ostanut. Anna kuuli
huudon, vaan hän ei arvannut sanojen arvoa. Hän huusi samalla: «Tänne!«
ja vetäysi majurin taloon.
Vaan miehet silmäilivät toinen toistaan. «25 riksiä, kuulitko?« sanoi
toinen.
«Kuulin«, vastasi toinen. Ja kun Anna katsahti taakseen, hän ei
apumiehiä enää nähnyt.
Anna oli unhottanut puhua palkasta.
Silloin heittää tuuli suuren tulisen liisteen majurin talon katolle.
Siinä seisoo Anna, seisoo kuin patsas. Minne mennä, mitä tehdä?
Tuomiokirkon kellot olivat soittaneet loppusoittonsa. Ei enää kuulunut
niiden ääntä. Tuli oli kellojen vaiettua saanut vastustamattoman vallan.
Tuuli kiihtyi samassa, ja vielä Annan seisoessa kartanolla leimusi
katolla ilmi valkea.
Aavistamatta vaaran suuruutta lepäsi majuri. Mutta yhä enemmän pelkäsi
Maria, kuta enemmän Anna viipyi. Hän puristi hellästi isän kättä, ja isä
puristi oikealla kädellään Marian.
«Minun päiväni loppuvat, Maria!...« puhui Majuri hiljaa. «Minun ystäväni
ovat kaikki nukkuneet... Minä menen niiden tykö... Anna minun kuolla
siinä tiedossa ... ettet Klausta ... minun kuoltuani enää ... hylkää.
Maria painoi vaaleat kasvonsa vuoteen peitteesen. Hän ei mitään
vastannut.
«Sitä olen ... minä kauan ... toivonut. Älä ... viimeistä ... lohdutusta
... isältäsi kiellä! Vastaa, Mariani! Vastaa! Sinä ... olet yksin ...
turvatta maailmassa ... kun minä kuolen«.
Suruiset silmänsä loi Maria ylös. Hän puristi kovasti sairaan kättä.
Kyynelsilmin ja katkaistulla äänellä puhui hän:
«Teidän viimeinen tahtonne on minun lakini. Mutta vielä kaksi vuotta!
Sallikaa se aika minulle mietintöajaksi. Ellei Johannesta niiden
kuluessa kuulu, niin olen minä paroonin morsian«.
«Kiitos, lapseni, tästä tiedosta! Nyt kuolen minä lohdutettuna. Mutta
missä viipyy Klaus? Missä on ... Anna? Valkea kiihtyy... Kuule ...
kuinka se ... pauhaa!«
Marian kummalliset tunteet, jotka tämän puheen kestäessä olivat estäneet
häntä ajattelemasta tulipaloa, hämmentyivät nyt. Hän nousi, hän loi
silmänsä ulos, hän tuli akkunan eteen ja näki, miten naapuritalon katto
jo ilmivalkeassa paloi. Silloin hämmästyi hän hirmuisesti.
«Herra Jumala! Me palamme! Missä on Anna!«
Juuri silloin tuomiokirkon kellot vaikenivat.
Maria riensi kartanolle. Siellä oli Anna. Ja molemmat tervehtivät
toisiaan sanoilla: «Jumala, mistä apu?«
Mitä naisten sydämissä liikkui, se ymmärrettänee paremmin kuin kertoja
voi kertoa. Ymmärrettänee, mikä epätoivo tunkeusi niihin, epätoivo, joka
väkevänä tulvana riensi edelleen, antamatta ajatukselle ja järjelle
vähäistäkään sijaa. Mutta niin käy aina maailmassa. -- Epätoivoon
joutunut ei voi itse auttaa, nerokkaankin aivoista vie epätoivo ei
ainoastaan neron, vaan myöskin ymmärryksen.
He koettavat nyt, nämä kaksi, omin voimin auttaa sairasta. Joka jäsen on
jännitetty; heidän aikomuksensa on kulettaa halvattu hädästä pois; vaan
he eivät saa liikkumaan vuodetta, missä sairas makaa.
«Meidän talomme palaa, palaa!« huusi Maria väännellen käsiään, eikä hän
nyt enää itkenyt.
«Älä sure ... Maria! Kuolla minun kumminkin pitää... Tulessahan minä
nuoruuteni olen elänyt... Minä olen sille tuttu... Menkää... Jumalan
tähden... Pelastakaa itsenne!... Jättäkää minut!... Maria ... suudelma
vielä! Hyvästi!...«.
Vaan Maria ei kuullut isänsä ylevää neuvoa. Hän kulki edestakaisin
painaen kättänsä tykyttävää sydäntänsä vastaan.
Epätoivoisena oli Anna taasen rientänyt ulos. Yli valkean pauhinan, yli
leimujen ja tulen sähinän kuuluivat epätoivon huudot:
«Auttakaa, auttakaa! Majuri --s palaa!«
Vaan ei kukaan kuullut hänen huutoansa. -- -- Ei, he kuulivat sen --
väärin minä sanoin -- vaan he eivät olleet kuulevinaan. Kullakin oli
omistansa tekemistä.
Oli yksi, joka kuuli huudon; «Majuri --s palaa«, vaan hän oli vielä
kaukana. --
Ei ole toivomista enää. Majurin talo on ilmitulessa, yltympäri on
kiehuva tulimeri. Ei ole toivomista enää. Hirmuinen kuolema odottaa
majuria ja naisia, jotka eivät luovu hänen vuoteensa vierestä.
Jo lakaisee savu sitä palkkia, jota pitkin majuri salissaan niin usein
on kulkenut; jo hikoilevat vanhat seinät salassa säilytettyä pihkaansa;
jo seisoo sumussa vartoova kuoleman enkeli.
Rätinä ympärillä on hirmuinen.
Polvillaan majurin vuoteen vieressä ovat Maria ja Anna. Kuolevainen on
kätensä laskenut heidän päälleen. Hän siunaa heitä sanattomasti. Hän ei
enää puhu.
Ei! Sillä halvaus on nyt toistamiseen kohdannut häntä. -- Hän on
kuollut. Kuoleman enkeli on sumusta astunut vuoteelle, on katkaissut
elämän langan. Tuli ei enää häneen pysty; hän on ruumis! --
«Isä!« huutaa Maria äänellä, jota turhaan koettaisimme selittää.
Hän ei vielä tiedä, että se, jolle hän tämän nimen antaa, on muuttanut
pois murheen laaksosta. -- Majurin viimeiset sanat olivat:
«Sammuta tahi vie pois kynttilä, minä en siedä sen valoa«.
Vaan aina lähemmäksi tulee valkea, aina enemmän enenee savu huoneessa.
Maria ja Anna eivät näy siitä huolivan.
Nyt on kova kohtalo edessä, nyt ei ole ajatuksella sijaa enää, nyt on
turmio edessä. Vielä neljännestunti, ja ihmisten apu ei olisi enää
auttanut.
Katsele näitä naisia! Epätoivo kuvastuu heidän silmistänsä, jotka eivät
enää mitään näe; savu ympäröitsee heitä, ja heidän päänsä päällä pitää
valkea leikkiänsä. Heidän edessänsä makaa rakas isä; rauhan sinetti on
hänen otsallensa painettuna. Hän ei enää tämän elämän vähäisistä
murheista tiedä.
Huuto ja hälinä kadulla on loppunut. Ei palaa enää kukaan huoneistansa
mitään noutamaan. Elämä vetäytyy aina etemmäs ja etemmäs majurin
talosta, ja nyt, nyt on avun viimeinen hetki.
Vaan avun viimeistä hetkeä ei anna Ijankaikkinen ohitse kulua. Maria ja
Anna eivät auttajasta tiedä, eivät enää ajattele mitään.
Mutta auttaja tulee.
Valkeaa kiireemmin samoo hän huoneesen. Hänkään ei näe mitään; savu
täyttää hänen silmänsä, suunsa, hänen kurkkunsa, ja kumminkin saliin
tultuansa seisahtuu hän.
«Maria! Maria!« huutaa hän epätoivon äänellä.
Hän odottaa vastausta, vaan hän ei vastausta saa.
Hurjana rientää hän eteenpäin, kädet suorana edessään. Vaan hän tietää
täällä kaikki paikat; hänen ei tarvitse haparoiden kulkea. Marian
kamariin samoo hän; silmänräpäyksessä on hän havainnut, ettei siellä
ihmisiä löydy, ja nyt, jos olisit voinut nähdä hänen silmiinsä, olisit
nähnyt, kuinka kirkkaat ne olivat, kuinka hänen sielunsa läpi lensi
ajatus: «Ne ovat pelastetut«.
Vaan turhiin luuloihin tämä savussa kulkia ei tyytynyt. Kiireesti
rientää hän majurin kamariin -- -- ja siellä! -- --