Turku palaa.
Laiva, joka oli tullut kaupungin edustalle, on lähestynyt rantaa. Laiha
raatimies kävelee edestakaisin rannalla suuren ihmisjoukon keskellä. «Hi
... hi ... hoo!« nauraa hän. --
Silloin kuului, kello lähes 9 illalla, kamala huuto pohjoisesta päin:
«Valkea on irti!«
«Sammutettakoon!« sanoi raatimies kun sai kuulla Aningaisten mäellä
saakka vaaran olevan. --
Majuri --s makasi liikkumatta sairasvuoteellaan. Hän puhui väliin
muutamia sanoja; hän oli tajullansa.
«Eikö jo Klaus tule?« kysyi hän aina väliin.
«Ei vielä«, vastasi Maria huoaten, ja hänen kyyneleensä valuivat alas
majurin kädelle.
«Älä itke!« sanoi majuri silloin.
Lääkäri ja Anna sekoittivat rohtoja lähimmäisessä huoneessa. «Mitä
luulette?« kysyi Anna, jonka silmät myös olivat kyynelistä punaiset.
«Että majuri on kuollut ennen aamun koittoa«.
Silloin rupesi kello olemaan 9 paikoilla, ja nyt kuului huuto kadulta:
«Valkea on irti«.
Sen sanoman kuulivat kaikki, majurikin. «Missä?« kysyivät he kaikki
yhtaikaa.
«Aningaisten mäki palaa«, huudettiin kadulla.
Majuri, Anna ja Maria sanoivat: «Kiitos Jumalan! Ei ole meillä vaaraa«.
Nuori lääkäri hämmästyi. Hän antoi muutamia käskyjä Annalle ja riensi
kiireesti pois. Hänen kotinsa oli Aningaisten mäellä; siellä oli hänen
vanha äitinsä.
Mutta Aningaisten mäellä ei nyt kiitetä Jumalaa. Porvari Hellmanin ja
lähimäiset talot ovat yhtenä tulipesänä.. Tulen liehuva, moniteräinen
nuoli lipoo jo kieltänsä, ja ympäri Hellmanin pihaa juoksee kiehuva,
sihisevä tali.
Hätä on käsissä. Hädän keskellä kuullaan monen kiroovan sitä, joka tähän
hätään on syyllinen. Syyllisenä pidetään palvelustyttöä.
Onko hän syyllinen?
Kiehuvan talipatansa vieressä on hän istunut; hän on rouvan mentyä
vaipunut somiin unelmiin. Hiljaisessa syys-illassa on hän lauluansa
laulanut. Hän on muistanut lähestyvän Köyrin; silloin hän saa rakentaa
oman pesänsä sen kanssa, jolle sydämensä antoi. Silloin on hän avannut
leipomahuoneen oven, istunut kynnykselle ja siellä laulanut omalle
sydämelleen. Hän unhotti silloin tehtävänsä. -- Ja nyt, nyt kuulee hän
kummallisia sanoja kreivin kamarista, Hän hämmästyy, hän kuuntelee
tarkemmin. Ja hän näkee valkeanvaaran. Hän näkee kynttilän sytyttävän
akkunaverhon, samalla kuin hän kuulee kovan kolahduksen. -- Hän huutaa
silloin. Hän odottaa, että kreivi sammuttaisi tulen, vaan kun kamarin
akkuna silmänräpäyksessä kokonaan joutuu tulen valtaan, silloin säntää
hän rouvan luo.
Tyttö raukka! Jos hän olisi jättänyt kreivin kamarin sillensä, jos hän
olisi tointansa hoitanut, niin ei häntä ihmiset sittemmin olisi
syyttäneet. Hän luuli tekevänsä oikein, kun hän emäntänsä luo juoksi;
vaan kun hän tuli takaisin pihalle, kauhistui hän. Valkea oli omiin
haltuihinsa jätettynä päässyt leipomahuoneessa valloilleen. Kiehuva tali
oli syttynyt, oli halkaissut padan ja kastaa nyt kuumilla pisaroillaan
lakastumaisillaan olevaa piharuohoa.
Nyt ei enää huomattu tulta kreivin kamarissa. Se siellä rauhassa syö
seinät ja huonekalut -- syö ahnaasti.
Lähimäiset naapurit kuulivat huudon. He tulivat apuun; he pelkäsivät
omia huoneitaan. Vaan mikä voi sammuttaa tulimeren, jonka laineet
ulottuvat huippuinensa huoneiden korkeudelle saakka. Silmänräpäyksen
ratisee tuli vihoissaan, kun on joku uskaltanut ruveta sitä
häiritsemään. Sitten yltyy se yltymistään, näyttäen voimattomille
ihmisille valtansa suuruuden.
Mikä on se kaiku, joka kummallisesti säveltää tätä tulen omituista
laulua?
Tuomiokirkon kellot soivat!
Jo tietää Turku palavansa; vaan mitä voi se siihen? Yhä enemmän kiihtyy
tuli.
Jo rupeavat kauempanakin asuvaiset pelkäämään. Huoneesta huoneesen
kantavat he tulen edestä kapineitaan.