Porvari Hellmanin talossa on päivällä teurastettu. Hellman itse on
lähtenyt Ruotsiin lihoja viemään; hänen rouvansa seisoo leivintuvassa
pihan toisella puolella. Palvelustyttö keittää siellä talia.
Tuo leivintupa ja kamari, missä kreivi G. asuu, ovat vieretysten.
Kreivin akkuna on Hellmanin pihalle päin. Kaksikymmentä syltä hänestä
kiehuu tali. -- --
Mutta tuohan on kaikki tavallista? -- -- On.
Vaan mökissä vähän matkaa Hellmanista on asukas. -- Se ei ole
tavallista. Me olemme tosin kesällä nähneet hänen siellä, vaan hän on
sittemmin melkein kolme kuukautta ollut poissa. Nyt on hän tullut
kotiinsa, jos mökkiä hänen kodiksensa voi nimittää.
Katri tuo on.
Vaan hän ei enää ole sama Katri, jonka viimeksi näimme. Että nuoren
naisen otsassa on suuret rypyt, että kaunis neito äkkiä muuttuu vanhaksi
eukoksi, vaikka ei tauti ole häntä vuoteesen kiinnittänyt -- se ei ole
tavallista.
Että hän terävän aseen kärkeä koettaa, pistäen sillä käsivarteensa; --
ei sekään ole tavallista. --
Hän ei nyt istu nojaten seinää vastaan. Hän seisoo suorana mökissään,
jonka kattona taivas on. --
Päivä rupee ehtoolle raukenemaan! Hämärän pimeys on jo ruvennut
kaupunkia yön pukuun pukemaan. Vielä ei näy kynttilän valoa missään. --
Vaan kohta rupee näkymään, vaikkei tänä iltana sitä paljon tarvita.
Katri raukka! Hän on sijansa saanut tässä kertomuksessa; mutta hänen
elämänsä on itse kertomus. Niinkuin varjo pitkin maata mataa, josta ei
kukaan huoli, niin on nyt ihmiskunnan hylky varjo. Varjo ei katso
eteensä; se laskeuupi milloin syvyyksiin, milloin nousee se vuorien
seiniä. Minnepäin se menee, sinne menee se, sitä ei mikään estä. Väliin
seisoo se, ja taasen hiipii se edelleen. Auringon paistaessa tulee se
ilmi, silloin näkyy se; muuten se pimeyttä rakastaa. Kumminkaan ei Katri
ollut varjo. Hänellä on tunne, hänellä on sydän, hänellä on järki. Vaan
kaikki nuo ovat nyt pimitetyt. Ainoastaan kun aurinko paistaa, ne
tulevat näkyviin. -- Vaan nyt ei paista tuo aurinko; nyt on pimeä, ja
nyt hän varjona maata mataa.
Paljon on Katri kärsinyt. Hän on uskollisesti odottanut saalistaan, vaan
saalis ei ole ansaan mennyt. Se on lentänyt pois. Katri on sitä hakenut
-- on löytänyt; sillä nyt tietää hän vihdoin saaliinsa olevan otettavana
pesästä, josta hän kerran päästi hänen lentämään. Katri oli silloin
vielä tottumaton. Nyt on hänen aseensa rautainen; saaliin kynnet eivät
enää häneen pystyisi. Hän on nähnyt miten käy, ellei varoin kulje. Hän
on nähnyt toverinsa lankeevan ansaan, kun hän sitä muille valmisti.
Katri on nähnyt päivällä kreivin tulevan Turkuun maalta, jossa hän
melkein koko kesän on ollut.
Ja nyt on kello 8. Nyt alkaa hän työnsä. Hän lähtee mökistä; hänen ei
tarvitse lukita ovea takanansa, sillä mökissä ei ole ovea. Hän lähtee;
hän on ryysyihin käärinyt oikean kätensä; siinä pitää hän terävää
asetta. Vasempaa kättä pitkin juoksee veri haavasta. Hän ei siitä huoli,
hän tietää, että -- terä vie.
Mitä ajattelee hän? -- Mitä ajattelee ilma, kun luonnon voimat tulta
iskien lyövät yhteen, kun vuoret kaikuvat ja myrsky pauhaa? --
Ajatuksien sekasotkuisuus asuu Katrin sydämessä. Hän ei enää tiedä, mitä
hän tekee. Hän tuntee vaan, että hänen pitää niin tekemän. Hän tietää,
että hän on paljon kärsinyt. --
Varovasti kulkee hän; hänen silmäyksensä lentävät milloin oikealle,
milloin vasemmalle puolelle; vaan eteenpäin kulkee hän. Hän ei näe
mitään, joka häntä voisi häiritä. Hän ei tiellään tapaa ketään. Ne,
jotka eivät ole ammattinsa toimissa, ovat vetäyneet katsomaan komean
laivan tuloa.
Turku on tänä iltana varsin rauhallinen.
Hän seisahtuu porvari Hellmanin talon pihalla. Hänen huulensa vetäyvät
julmaan nauruun, joka ei ääneen kuulu.
Hän on nähnyt kynttilän valon huoneesta, johon hän silmäilee.
Hän lähtee kadulle pihalta. Vaan kohta on hän kadonnut lähimmästä
portista. --
Kreivi G. istuu nyt sohvallaan. Pöydällä palaa kynttilä. Siinä on myös
kirje. Toinen akkunaverho kätkee puoleksi akkunan.
«Se on harmillista!« huutaa kreivi väliin. «Huomenna rahaa! 300 riksiä!
Ei niitä niin pian saa. Hullu, kun tulin tänne vielä! -- -- No, no!...
Ehkä saan raatimiehen odottamaan, kun näytän hänelle tämän sormuksen ja
sanon: «Tätä seuraa 20,000 riksiä ja vanha eukko!« Ha, ha!... Kreivi G.
menee naimisiin! Hänen koukkuunsa tarttui viimein kala. -- -- -- «Minun
suloinen Josefani! Ha, ha, haa! Karsassilmäinen, punatukkainen,
neljänkymmenen vanha neiti! Mutta itsepäinen kuin paholainen... Jos hän
näkisi tämän kirjeen, hyvästi silloin aviosatamani rakastettu syli,
johon olen aikonut upottaa, en itseäni, mutta kaikki karhulaiseni ja
sitten rahojen jäännöksillä jättää... No, noh! -- Se aika tulee, kun
joutuu. Joka nääntymäisillään on, kiittää paholaistakin, kun hän apua
tarjoo! -- Hm! Majuri Leist saa mennä takaukseen... Mutta se peto ei
mene; sen on hän minulle suoraan sanonut. -- No ... nero keinon keksii.
Huomenna on myöskin päivä. Ei hätääkään!«...
Kreivi loi silmänsä pöydälle päin. Siellä oli kirje, ja sen nähtyään hän
taasen rupesi kiroilemaan. -- Mutta äkkiä hän nousi. «Niin! Huomenna
lähtee posti. Pitäähän toki sulhasen kirjoittaa morsiamelleen, että hän
onnellisesti on kotonaan ja että hänen sydämensä palaa rakkaudesta!«
Silloin kolkutti joku ovelle. Kreivi säpsähti.
Kuka paholainen se on? kysyi hän itseltään. Kovasti huusi hän: «Astukaa
sisälle!« --
Ja kolkuttaja totteli käskyä. Hän tuli.
Katri seisoi kreivin edessä.
Kreivi hämmästyi. Hän oli vetäynyt takaisin. Hän odotti Katrin sanovan
jotakin; mutta Katri ei sanonut muuta kuin:
«Kuule!«
Hellmannin piika, joka talia keitti, istui leipomahuoneen portaalla,
kutoi ja lauloi:
«On minullakin kulta, vaan
Ei tiedä siitä hän.
Sen kullan, jos sen kerran saan,
Kuin olen iloinen!«
Laulu vaikutti kummallisesti kreiviin.
«Nyt, kreivi! Olette kuullut! Muistatteko vielä Katria? Muistatteko
sanoja, jotka taivas ja maa kuuli?«
«Mitä sinä täällä teet? Eikö lapsesi surma minua päästä
ajattelemattomasta valastani?«
Naisen silmät iskivät tulta.
«Lapseni surma!« kertoi hän. -- «Niin, surmattu on lapsi; vaan ken oli
hänen surmaajansa?«
«Kuule, Katri!« sanoi kreivi leppeästi. «Ole viisas! Mitä kerran on
tapahtunut, se on tapahtunut. Siihen emme enää voi mitään. Sano,
paljonko tahdot, ja minä olen valmis maksamaan«.
Katri astui askeleen kreiviä lähemmäksi. Verisellä kädellään pyyhki hän
kasvoiltaan hivukset. --
«Rahaako?« huusi hän. «Rahaa! Sinä tarjoot minulle rahaa!«
«Niin!« sanoi kreivi, joka ei ymmärtänyt Katrin sanoja.
«Ja minäkö olisin rahasta surmannut lapseni?« huusi hän kimeästi ja
surkeasti.
«No, mutta mitä sinä tahdot; ymmärtänethän, että minulla on muuta
tehtävätä kuin tässä jutella sinun kanssasi. -- Sano, mitä sinä tahdot!«
«Ja sitäkö kysyy kreivi G. Katrilta? Mitä hän tahtoo, hän, joka
kahdeksatta vuotta on kärsinyt enemmän kuin tuomittu helvetissä!«
Kreivi pelästyi. Katrin ääni oli hänen ytimiinsä saakka tunkeunut.
Kreivi silmäili häntä tarkemmin. Pirullinen ilo loisti Katrin silmissä.
«No, mutta Jumalan nimeen, mitä sinä tahdot?« huusi kreivi, vetäytyen
vielä etemmäs Katrin tyköä.
«Sinä pakenet! Niin et sinä silloin tehnyt, kun sormuksen, joka Aurajoen
pohjalla lapseni kanssa on, painoit minun sormeeni... Mitä minä
vaadin?... Kreivi, minä vaadin rauhani takaisin«.
«Hullu!« sanoi kreivi. «Voitko ajatellakaan, että minä sinun ottaisin
puolisokseni?«
«Niin eivät sanasi kuuluneet kahdeksan vuotta takaperin. -- -- Ja jos
nyt sillä tahtoisit parantaa mitä silloin rikoit, luuletko, että minä
nyt suostuisin? Luuletko, että lapsi Aurajoessa sillä olisi tyydytetty?
Luuletko, että hän, joka Turun linnassa odottaa tuomiotansa, olisi sillä
tyydytetty!«
«Jumalan tähden, älä huuda niin kovasti!« änkytti kreivi vavisten. --
«Mitä sinä tahdot? Minä olen valmis tekemään kaikki«. -- --
«Sinä vieläkin kysyt! Etkö jo ymmärrä? Parempi kosto oli minulla
aikeissa, mutta se, joka aikeeni olisi täyttänyt, kärsii nyt viattoman
kuolemasta«.
Tätä sanoessaan oli Katri heittänyt ryysyt pois oikeasta kädestään.
Kreivi ymmärsi nyt. Hän oli kuolemaa vaaleampi. Hän törmäsi ovelle
huutaen apua. Mutta hän törmäsi kuolemaa kohden.
Silloin töyttäsi hän pöydän kumoon, ja pöydän kaatuessa sytytti kynttilä
akkunaverhon.
Vaan valkea tuossa oli aivan vähäinen. Tuli akkunaverhossa olisi pian
ollut sammutettu, sillä tuon oli joku toinenkin nähnyt.
«Nyt on sinun kaunis kuolla!« sanoi Katri.
Kreivi ei vastannut mitään. Hänen viekas sydämensä oli puhjennut. Katrin
ase oli puhkaissut sen.
Kostaja seisoi kreivin vieressä kauvan. Näky oli hänen mielestänsä ihana
ja kaunis. Hän ei huomannut, että tuli kamarissa levisi.
Kello oli puoli yhdeksän. Hän seisoi siinä vielä. Hän ei kuullut ulkoa
huutoja, jotka enenemistään enentyivät. Vihdoin lähti hän ulos, mutta
veitsen vei hän muassaan.
Kosto, jota varten Katri seitsemän vuotta oli elänyt ja joka näiden
vuosien kuluessa oli saanut koko hänen järkensä ja mielensä pauloihinsa
-- kosto oli tehty. --
Katri raukka ei tiennyt, kuinka paljon hänen kostonsa hänelle maksoi.